Laulukoe on suomalaisille tavallinen trauma, selviää Ylen kyselystä – Tutkija: "Epämusikaalisuuden leima voi johtaa tunteeseen, ettei ole oikeutta tehdä musiikkia"

Väitöskirjatutkija Minja Koskela jakoi lukijoiden Ylelle lähettämät musiikkikokemukset kuuteen kategoriaan.

Musiikkikoulutus
Tyttö laulukokeessa luokan edessä.
Laulua ei välttämättä ole opetettu, mutta sitä on testattu ahkerasti.Jyrki Lyytikkä / Yle

"Peruskoulun pakollinen laulun koe luokan edessä oli koko lapsuuteni traumaattisin kokemus."

Yle pyysi viime viikolla lukijoiltaan hyviä tai huonoja kokemuksia musiikista ja sen opetuksesta. Ensimmäisen vuorokauden aikana vastauksia tuli parisataa kappaletta.

Musiikkikasvatuksen väitöskirjatutkija Minja Koskela otti haasteen vastaan ja analysoi anonyymit vastaukset Ylen pyynnöstä. Kaikkiaan Koskela tunnisti kyselyn vastauksista kuusi selkeää kategoriaa, joita käsittelemme seuraavaksi tässä jutussa. Kursiivilla kirjoitetut tekstit ovat lukijoiden lähettämiä kokemuksia.

1. Epäreiluksi koettu arviointi ja laulukokeet

Yksi kokemuksista nousi yli muiden: laulukoe. Se ei yllätä Koskelaa.

– Laulaminen on niin hirveän henkilökohtaista. Sen arvioiminen voi tuntua minuuden arvioimiselta, Koskela pohtii.

Ahdistavat muistot laulukokeista ovat Koskelalle ennestään tuttuja. Hän työskenteli toissa kevääseen asti yläkoulun ja lukion musiikinopettajana, ja säännöllisesti ihmiset kertasivat Koskelalle omakohtaisia kokemuksiaan kuullessaan tämän ammatista.

– Tuntuu, että aihe on traumatisoinut pari sukupolvea ennen minua, 32-vuotias Koskela sanoo.

Minja Koskela Musiikkitalossa.
– Nykyään opetussuunnitelmassa painotetaan sellaista dialogista arviointia, ettei lapselle tai nuorelle voi tulla koulussa yllätyksenä, millainen musiikinnumero on tulossa, Minja Koskela sanoo.Mårten Lampén / Yle

“Laulukoe luokan edessä 1970-luvun alussa, kaikki tirskuivat, olin ujo enkä olisi uskaltanut puhuakaan siinä. 20 vuotta myöhemmin liityin kuoroon. Laaja ääniala, tarkka sävelkorva. Jäi 20 vuotta musiikin harrastamista pois.”

Moni lukija nosti kyselyssä esiin hölmöltä tuntuvan yksityiskohdan. Laulua ei opetettu, mutta sitä testattiin ahkerasti.

– Sellainen ei menisi läpi muissa oppiaineissa. Olisi outoa järjestää koe derivoinnista, ellei sitä olisi matematiikan tunnilla opetettu.

Lukijoiden muistot laulukokeista ajoittuivat Ylen kyselyssä pääsääntöisesti 1960–80-luvuille, mutta toisinaan sellaisia järjestetään vieläkin.

– Kuulin joiltain oppilailtani, että vieläkin oli pidetty laulukokeita, joissa mennään yksin luokan eteen laulamaan, ja opettaja antaa numeron. Toisaalta uskon, että suurin osa opettajista ei pidä laulukokeita, ja että ne jotka pitävät, tekevät sen sensitiivisesti ja rohkaisevasti.

Myös Koskela itse osallistui ala-asteella laulukokeisiin. Suoritukset videoitiin, ja videoita katsottiin yhdessä luokan kanssa.

– En pitänyt laulukokeita ongelmallisina, koska laulaminen oli minusta kivaa ja helppoa. Jälkeen päin olen jäänyt miettimään, että vaikka olimme musiikkiluokalla, kokemus ei välttämättä ollut kaikille mieluisa.

"Musiikki oli oikeastaan ainoa kouluaine, jossa ei opetettu mitään. Siellä vain kukin teki sen mitä osasi. Soittaa saivat ne, jotka kävivät soittotunneilla tai tunnetusti osasivat soittaa. Osaamattomia ei opastettu yhtään. Hyvä jos saivat koskea instrumentteihin. Enpä voi kuvitella, että koulua olisi päässyt läpi yhtä vähäisillä matematiikan tai kielten taidoilla."

siluetti laulajasta
"Koulussa musiikinopetus oli painajaista alkuun, kun joutui laulukokeeseen luokan eteen." Laulukokeista oli monella vastaajalla sanottavaa.Yle

2. Opettajan auktoriteettiasema

Toinen kategoria on peruja opettajan valta-asemasta. Klassisessa musiikissa puhutaan usein mestari–kisälli-asetelmasta.

Ongelmalliseksi asetelma muuttuu vastausten perusteella silloin, kun opetus tehdään sanelemalla. Dialogi puuttuu.

"Äitiysloman sijaiseksi hankittu soitonopettaja on musiikki- ja esiintymistraumojeni taustalla. Hän pakotti esiintymään todella vähäisellä harjoittelulla useita kertoja niin, että lähdin oppilaskonserteista usein itkien pois. Vielä nykyäänkin minkäänlainen yksin soittaminen tai laulaminen on ehdoton ei. Onneksi musiikkiharrastus on säilynyt orkesteritoiminnan ansiosta – siellä tiedän, että en koskaan jää yksin lavalle panikoimaan."

Koskela huomasi, että vaikka kyselyssä pyydettiin hyviä ja huonoja kokemuksia musiikista ja sen opetuksesta, saadut vastaukset painottuivat opettajakokemuksiin.

– Niiden kirjoitusten avulla oli helppo löytää, mikä määrittää hyvää musiikkipedagogiikkaa, ja missä tulee mahdollisesti ongelmia.

Kysymys on usein siitä, millaista palautetta on annettu.

– Sillä on iso merkitys, kun rakennetaan musiikillista identiteettiä. Ja usein se on opettaja, joka sitä palautetta antaa.

3. Sosiaalinen asema

Monessa vastauksessa tulee ilmi musiikkiin ja sen opetukseen liittyvä hierarkia.

Esimerkiksi näin:

"Rinnakkaisluokka oli aina musiikkiluokka. Sinne pääsivät ne, jotka osasivat. Muut eivät osanneet."

Perheen taloudellinen tilanne voi sulkea mahdollisuuden harrastaa musiikkia.

– Nämä ovat yhä edelleen ajankohtaisia asioita, Koskela huomauttaa.

siluetti pianistista
"Luokan nurkassa oli harmooni tai piano, mutta saatavilla ei ollut materiaalia, jonka avulla olisi voinut oppia soittamaan", muistelee yksi kyselyyn vastannut 1980-luvun kouluaikoja.Yle

Koskela nostaa erikseen esiin vastauksen, jossa klassisesta musiikista tehdään yhteiskuntaluokan mittari.

"Olin ala-asteella kiinnostunut ja innostunut klassisesta musiikista, oli vahva halu oppia siitä enemmän. Opettaja oli minua ja kyselyitäni kohtaan nuiva, mutta pahinta olivat jo vuosia viulua/pianoa soittaneet luokkatoverit. He ilmaisivat hyvin selväsanaisesti, ettei minun pidä musiikista mitään yrittää oppia, koska perheeni on köyhä ja ‘epäkultturelli’."

– Edelleen ihmisten päässä elää ajatus, että tietyntyyppiset ihmiset tekevät tietynlaisia asioita. Toivon, että tätä ajatusmallia pystyttäisiin laajentamaan. Musiikki kuuluu kaikille.

4. Musikaalisuus

Kyselyn vastauksista kävi ilmi, että yksi töksähtävä kommentti voi muokata ihmisen musiikillista identiteettiä.

"Ala-asteella musiikinopettaja teki koko luokan kuullen selväksi, ettei minulla ole minkäänlaista nuottikorvaa, ja on parempi, että pidän suuni kiinni. Suu pysyikin kiinni monta vuotta.

Nyt lähes 50-vuotiaana uskaltauduin laulutunnille, kun olin monta vuotta haaveillut, että oppisin laulamaan edes yhden kappaleen jotakuinkin oikein. Laulunopettaja totesi heti ekalla tunnilla, että minulla on hyvä nuottikorva ja kaikki edellytykset harjoitella laulamista. Että sillä tavalla."

Koskela pitää musikaalisuutta ja epämusikaalisuutta jo käsitteinä ongelmallisina. Erityisen selvää hänelle on, ettei musikaalisuudesta tai epämusikaalisuudesta saisi muodostua raja-aitaa ihmisen ja musiikin välille.

– Epämusikaalisuuden leima voi pahimmillaan johtaa tunteeseen, ettei ole oikeutta tehdä musiikkia, vaikka se on jokaisen oikeus. Näistä lähtökohdista myös pedagogiikan pitäisi muodostua kunnioittavaksi ja kannustavaksi, Koskela sanoo.

"Pidän musiikista. Se saa minut hytkymään, menee jonnekin tosi syvälle ja vaikuttaa mielialaan. Laulankin. Yksin kotona, yksin autossa, yksin singstaria pelatessa.

Julkisesti en laula. En laulanut OKL:ssä, en koulussa, en laula koskaan kotona muiden kuullen. Paitsi joskus vahingossa ja yleensä sen jälkeen kehoitetaan jättämään laulaminen muille.

Haluaisin osata ja uskaltaa, saada neuvoja ja kannustusta. Olen ympäröity musiikkia harrastavilla ihmisillä, ystävillä ja perheenjäsenillä.

Kipakoin palaute tulee omalta lähipiiriltä. Lapsuudenkodista lähtien on epäsuorasti kerrottu, että parempi, jos et harrasta musiikkia: kehuttu ja nostettu ystäväperheiden lapsia jalustalle ”kylläpä on lahjakasta, kaikki eivät ole”. Tällä hetkellä puolisoni myös julkisesti pyytää minua olemaan joko hiljaa, naurahtelee jos kuulee tai alkaa ohjeistaa laulutekniikasta. Niinpä on helpompi olla hiljaa."

5. Häirintä ja epäasiallinen käytös

Suoraa häirintää ja epäasiallista käytöstä kyselyn vastauksissa oli melko vähän. Tapahtuessaan se perustuu Koskelan mukaan usein opettajan valta-aseman absoluuttiseen väärinkäyttöön.

– Yksikin tapaus on liikaa, Koskela muistuttaa.

siluetti viulistista
"Kävin alakoululaisena kaksi vuotta viulutunneilla. Toisena vuotena opettaja vaihtui, hän istui pöydällä jalat tuolilla ja piteli käsiä korvillaan", kertoi yksi Ylen kyselyyn vastannut.Yle

Opetustilanteiden intiimin luonteen hyväksikäyttö kielii Koskelan mukaan äärimmäisestä epäammatillisuudesta ja kykenemättömyydestä siihen, mistä pedagogiikassa on pohjimmiltaan kyse: kohtaamisesta ja dialogista.

"Eräässä musiikin ammattiopiskelijoista (ammattikorkeakoulu-ja konservatorio-opiskelijoista) koostuvassa sinfoniaorkesterissa toimineella kapellimestarilla oli tapana ottaa yksittäisiä soitinryhmiä tai jopa soittajia silmätikuikseen. Hän huusi ja puuttui pienimpiinkin virheisiin tai seikkoihin, jotka eivät soitossa miellyttäneet häntä. Ei olisi ollut mitenkään mahdollista, että lähestulkoon paniikissa olevat, itkua nieleskelevät opiskelijat olisivat yhtäkkiä pystyneet soittamaan häntä tyydyttävällä tavalla. Silti piinaaminen jatkui harjoituksesta toiseen, ja vaikka kehitystä parempaan tapahtui, hän ei antanut siitä minkäänlaista positiivista palautetta. Tämä tapahtui 2010-luvulla."

6. Positiiviset kokemukset

Suurin osa myös positiivisista kokemuksista liittyi tavalla tai toisella musiikinopettajaan.

Hyviä muistoja kerrottiin opettajista, jotka kuuntelevat, koetaan reiluiksi, antavat rakentavaa palautetta, eivät tyrmää, kannustavat ja ovat tasapuolisia.

– Se, että vastaukset perustuvat pitkälti opettajamuistoihin, kertoo jotain siitä, kuinka tärkeä hahmo musiikinopettaja on musiikkisuhteen syntymisessä ja kehittymisessä.

"Lukiossa opettaja pisti meidät tekemään oman hyvin pienen jutun jollain soittimella. Opettaja kuunteli koko ajan vieressä, kun harjoiteltiin niitä omia juttuja. Sitten se piti esittää enkä tietenkään osannut toistaa tekelettäni enää. Mutta eipä väliä. Opettajahan oli jo kuullut "kappaleen" ja testasi enää esittämistä. Tästä lukion opettajasta on vain hyviä muistoja."

"Omat soitonopettajani onneksi ovat olleet ihania ja kannustavia muusikoita, joiden ansiosta myös itse päädyin ammattimuusikoksi. Musiikkiopistosta, konservatoriosta ja musiikin korkeakouluopinnnoista suurimmaksi ihmetyksen aiheeksi ovat kuitenkin jääneet tutkintotilanteet. Tuntuu, että niissä usein oli vain tarkoituksena kaataa oppilaiden niskaan opettajien väliset ristiriidat ja oman uran epäonnistumiset."

Ajat ovat muuttuneet ja musiikinopetus on monelta osin kehittynyt painostavien laulukokeiden hirmuajoista. Koskelan näkemys on, että musiikinopettajat tekevät tällä hetkellä pääsääntöisesti todella hyvää työtä.

"Opiskelin musiikkia konservatoriossa vuosina 2011_–_2016 ja mielestäni opettajat olivat aina kannustavia. Mm. arviointitilanteissa (tasosuoritukset) palaute oli aina positiivista ja rakentavaa."

Seuraava askel on ylittää musiikinlajien rajat

Musiikinopetuksessa on Koskelan mukaan ollut tapana ajatella oppimista genrejen eli musiikinlajien kautta. On erikseen klassista musiikkia, sitten on rock- ja popmusiikkia ja nykyään vaikkapa konemusiikkia.

Genrerajat voisi rohkeasti ylittää.

– Niiden sijaan olisi kiinnitettävä huomiota siihen, millaisia oppilaita ja oppijoita musiikin parissa on mukana, Koskela toteaa.

Minja Koskela Musiikkitalossa.
Runsas määrä vastauksia Ylen kyselyssä on Koskelan mukaan merkki siitä, että aihe koskettaa, ja se koetaan tärkeäksi.Mårten Lampén / Yle

Musiikki on monille erottamaton osa identiteettiä. Siitä ei hevillä luovuta, vaikka takana olisi huonojakin kokemuksia, kuten tässä tarinassa:

"Olen köyhästä perheestä. Olin aina haaveillut kitaran soittamisesta ja kerran kesätöistä säästämilläni rahoilla ostin itselleni akustisen peruskitaran ja aloin itsekseni opetella soittamista korvakuulolta. Levy soimaan ja itse perässä matkimalla. Se oli aina kivaa vaikkei ehkä perheenjäsenille. Ilmoittauduin sitten kansalaisopiston vasta-alkajien kurssille.

Ensimmäisellä kerralla annettiin kotitehtäväksi opetella nuoteista jokin kappale. Nuoteista vasta-alkajille. Itsekseen opeteltavaksi ilman ohjausta. Seuraavalla tunnilla opettaja pilkkasi kitarani laatua, sitä että olin soittanut sitä plektralla kynsien sijaan ja kielissä näkyi naarmuja ja sitä että kehtasin tuoda sen talvella muovisäkissä enkä hienossa kitarasalkussa johon minulla ei ollut varaa.

Koulussa pidin musiikintunneista, ja kun opettaja kysyi ilmeisesti tämän tunnistettuaan, olisinko kiinnostunut tulemaan koulun orkesteriin, sanoin heti kyllä, minulla on kitarakin. Hän tuhahti niitä olevan liikaakin mutta poikkihuilun soittajaa hän tarvitsi. Se jäi siihen.

Olemattomasta tuesta huolimatta olen soitellut, rämpytellyt myös työtehtävissä muiden kuullen ja jopa porukassa esiintynytkin. Eniten iloa saan kuitenkin soittamalla itsekseni, säveltämällä omia kappaleita ja ihmettelemällä kuinka hienolta ja tunteikkailta jotkut maagiset saundihetket tuntuvat."

Uusimmat uutiset puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus