1. yle.fi
  2. Uutiset

Poliittista sapelinkalistelua ja tulevaisuuden ohjaajatähtiä – Tampereen elokuvajuhlat kasvoi 50 vuodessa pienestä suureksi

Elokuvafanien hullusta ideasta syntynyt festivaali oli vaarassa päättyä alkuunsa.

Tampereen elokuvajuhlat
Tampereen ensimmäisten elokuvajuhlien palkintojenjakoa 1970
Ensimmäisillä elokuvajuhlilla Grand Prix'n voitti kuubalaisen Santiago Alvarezin kokeellinen elokuva Vietnamin vallankumouksen johtohahmon Ho Chi Minhin hautajaisista. K.Melakoski / Tampereen elokuvajuhlat

Raimo “Rake” Silius kuuluu harvalukuiseen joukkoon.

Hän on yksi niistä kolmesta ihmisestä, jotka ovat osallistuneet kaikille Tampereen elokuvajuhlille festivaalin viisikymmenvuotiaan historian aikana.

Toinen heistä on nykyisin 86-vuotias Kari Uusitalo, joka oli ensimmäisten festivaalien aikaan juuri perustetun Suomen elokuvasäätiön asiamies.

Kolmas on Raimo Siliuksen Tuija-vaimo, jonka kanssa lempi leimahti ensimmäisillä festivaaleilla. Tuore pariskunta istui Kino-Palatsin parvella vieretysten katsomassa jokaisen näytöksen alusta loppuun.

– Me kaikki kolme päätettiin elää ainakin siihen asti, että nähdään nämä 50-vuotisjuhlat, Silius muistelee tuhdilla tamperelaismurteella puhelimessa.

Kinopalatsin aula 1991 Tampereella
Elokuvien esittäminen Kino-Palatsissa loppui kokonaan 1991. Tampereen elokuvajuhlat

Festivaali syntyi rakkaudesta lajiin

Raimo Silius kuuluu 1960-luvun Tampereen elokuvaentusiastien joukkoon, joka turhautuneena surkeaan tarjontaan päätti tehdä asialle jotain.

Siliuksen ensimmäinen julkaistu lehtijuttu oli Aamulehden kulttuurisivuile painettu, suivaantunut lukijakirje.

Siinä Silius ihmetteli, miten on mahdollista että yhteen Suomen suurimmista kaupungeista ei saada uutuuselokuvia sitten millään.

Helsingin ensi-illan jälkeen saattoi kulua parikin vuotta ennen kuin elokuvaa nähtiin Tampereella. Aina ei nähty ollenkaan, vaikka levityssopimuksessa olisi ollut vielä aikaa jäljellä.

Ranskalaista ja italialaista uuden aallon elokuvaa janonneet nuoret perustivat vuonna 1968 elokuvakerho Monroen, joka toimii edelleen.

Sen iltapäivisin pidetyissä kerhonäytöksissä esitettiin aina pitkän elokuvan lisäksi myös lyhytelokuvia, jos aikaa ennen kaupallisen iltaohjelman alkua suinkin jäi.

– Oma filmihulluus alkoi viimeistään siitä, kun 1960-luvun puolivälissä näin Alain Resnaisin kuuluisan Auschwitz-dokumentin Yö ja Usva.

Monroen näytöksistä tuli nopeasti hurjan suosittuja. Sen myötä Siluksen ystävä, Helsingistä tiedotusoppia opiskelemaan tullut Ilkka Kalliomäki sai villin idean: pistetään pystyyn lyhytelokuvajuhlat.

Sanoista oli lyhyt matka tekoihin. Vuonna 1969 järjestettiin kengännauhabudjetilla Tampereen lyhytelokuvapäivät. Kävijöitä oli muutama sata, mutta kaikki olivat hurjan tyytyväisiä. Lisää piti saada.

– Se meni niin hienosti, että Ilkka (Kalliomäki) sai seuraavan hullunrohkean ajatuksen: perustetaan seuraavaksi kansainväliset elokuvajuhlat.

Tampere Film Festival  banderolli Tampere -talon edessä.
Tampere-talo kuului elokuvajuhlien esityspaikkoihin vakituisesti vuosina 1992-2001. ja sen jälkeen satunnaisesti. Tänä vuonna siellä esitetään Fritz Langin Metropolis Tampere Filharmonian säestämänä.Tampereen elokuvajuhlat

Sadasta elokuvasta sataan näytökseen

Tampereen elokuvajuhlien, tuttavallisemmin Filkkareiden, syntymäpäivänä 19.2.1970 oli hirveä pakkanen, mutta se ei tunnelmaa haitannut.

Kymmenellä markalla sai sarjalipun neljä päivää kestäville festivaaleille, ja suomalaisen elokuvan suurmiehen, Risto Orkon avulla juhlat saivat kaupungin komeimman teatterin, Kino-Palatsin myös iltaisin käyttöönsä.

– Tässä on sulle luku, joka kuvaa hyvin Filkkareiden matkaa pienestä suureksi: Kun ensimmäisillä festivaaleilla oli sata elokuvaa, niin viimeisten parinkymmenen vuoden ajan meillä on ollut yli sata näytöstä. Se tarkoittaa 400-500 elokuvaa jokaisilla juhlilla. Enempää ei oikein ehdi viidessä päivässä esittää.

Vuosikymmeniä järjestelyissä mukana olleen Siliuksen mukaan ensimmäisistä Filkkareista lähti käyntiin elokuvafanien kulta-aika. Elokuvakerhoja oli 1970-luvulla yli 20. Tampereen lisäksi niitä oli myös muutamassa naapuripitäjässä

– Tampere oli siihen aikaan Suomen paras ja aktiivisin elokuvakaupunki. Seuraavalla vuosikymmenellä hieno kerhoperinne tosin nopeasti hiipui, tuli videot ja muut harrasteet, ja kai kuppilatkin vei ihmisiä mennessään.

Tampereen elokuvajuhlat olivat heti menestys, mutta siitä huolimatta niiden taival uhkasi katketa alkumetreille.

Kuva elokuvasta Uralin perhonen.
Katariina Lillqvistin elokuva Uralin perhonen voitti parhaan kotimaisen animaation palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla 2008.Camera Cagliostro

Vallankumousfestivaalit olivat monelle liikaa

Keskellä kaupunkia sijainneen Kino-Palatsin tilalle jouduttiin jo toisena festivaalivuonna etsimään toinen koti festivaaleille.

Syy oli taiteellinen ja tekninen. Kino-Palatsissa ei voinut näyttää kuin 35-millisiä vakioelokuvia, mutta 1960-luvun elokuvantekijöiden nuori polvi oli jo siirtynyt 16-milliseen filmiin.

Filkkarit muuttivat Teiskontielle Teknillisen korkeakoulun, eli Tekun juhlasaliin. Se veti 750 ihmistä ja siellä oli sen ajan mittapuulla täydellinen konehuone. Kahden projektorin avulla voitiin esittää vaikka viisi tuntia elokuvaa putkeen. Myös 16-millimetristen filmikopioiden esittäminen sujui; kehnosti, mutta kuitenkin.

Kaikki näytti siis lupaavalta toisten elokuvajuhlien aattona vuonna 1971.

Sitten poliittiset näkemyserot leimahtivat ja tunteet kuumenivat, Silius kuvailee. Samaan aikaan seudulla oli meneillään metallityöläisten pitkä lakko, joka oli luonut hyvän pohjan jännitteille.

Osa festivaalivieraista oli jyrkästi sitä mieltä, ettei elokuvia saa missään nimessä kilpailuttaa keskenään. Silius uskoo, että mikäli se argumentti olisi voittanut, olisi festivaalit voinut kuopata saman tien.

– Niistä tuli yllättäen vallankumousfestivaalit. Helsingistä tuli nuorta radikaalijengiä. He eivät tykänneet festivaalista, eivätkä sen ohjelmistosta. Tekun ruokalassa oli joukkokokouksia, joissa pahimmillaan yritettin estää esityksiä. Juhlat päättyivät kaikenlaisiin julkilausumiin.

Kansainvälisen kilpailun tuomaristoa johtanut Jörn Donner hoiti kuitenkin Siliuksen mielestä festivaalin kunniakkaasti maaliin.

– Hän junaili upeasti pääpalkinnon, Grand Prixin, Hannu Peltomaan hienolle pultsaridokumentille Rantojen miehet. Tosin äänestyksen jälkeen. Samoilla festivaaleilla muuten oli Suomen ensi-illassa Perkele! Kuvia Suomesta. Sensuroituna kopiona tosin.

– Sellaisia ajankuvia, Silius hymähtää.

Poliittinen turbulenssi seitsemännen taiteen ympärillä oli liikaa tamperelaispäättäjille, erityisesti porvarileirissä.

Aamulehti, joka oli siihen aikaan Kokoomuksen äänenkannattaja, julkaisi vuoden 1971 festivaaleista hapokkaan tekstin pääkirjoitussivuillaan. Sen otsikko oli "Lauluja Leninistä".

Marraskuussa kaupunginvaltuusto päätti lakkauttaa pienen, mutta juhlille välttämättömän taloudellisen tukensa kokonaan.

Vuoden 1972 Filkkarit peruutettiin.

Raimo Silius oli varma, että kyseessä oli koko tapahtuman lorun loppu.

Miia Tervo Tampereen elokuvajuhlien palkintojen jaossa 2010
Miia Tervo voitti elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 2010. Tänä vuonna festivaaleilla nähdään hänen retrospektiivinsä, minkä lisäksi hän pitää mestariluokka-luennon.Tommi Taipale / Tampereen elokuvajuhlat

Kaurismäen veljekset muutoksen airueina

Pitkällisen puljaamisen ja poliittisen väännön jälkeen Tampereen elokuvajuhlat kuitenkin järjestettin jälleen 1973.

Ohjelmisto oli komea ja festivaaleista tuli nopeasti kansainvälisesti arvostettu tapahtuma, mutta eri ryhmien keskinäinen mittelöinti leimasi tapahtumaa kulissien takana koko 1970-luvun.

Hallituksen ja järjestelytoimikunnan jäsenet, sekä festivaalin valintalautakunta ja osin jopa tuomariston suomalaisjäsenet valittiin Tampereen kaupunginvaltuuston voimasuhteiden mukaan. Raimo Silius jättäytyi pois niistä tehtävistä, koska ei ollut puoluepoliittisesti sitoutunut.

Festivaaleja vuosina 1974-2000 johtanut Pertti Paltiala sai Siliuksen lopulta mukaan hallitukseen vuonna 1983 lupaamalla, ettei tämän nimen perään tarvita mitään puoluelyhenteitä. Hän oli mukana asiantuntijajäsenenä.

– Valintoja tehtiin 1993 vuoteen asti enemmän tai vähemmän poliittisilla mandaateilla. Silloin muut elimet lakkautettiin, ja tuli vain yksi hallitus.

Siihen, mitä elokuvajuhlien valkokankailla nähtiin, tuli kuitenkin suuri muutos jo 1980-luvun alussa.

Siliuksen mielestä käännekohta oli 1981, jolloin Filkkarit olivat viimeistä kertaa Tekulla. Tuolloin kolmatta kertaa jaetun Risto Jarva -palkinnon pokkasivat nuoret Kaurismäen veljekset esikoiselokuvallaan Valehtelija.

Mikan ohjaamassa elokuvassa Aki näytteli Ville Alfaa, patologista valehtelijaa. Elokuva nosti hattua ranskalaiselle uuden aallon elokuvalle.

– Se oli Mikan lopputyö Münchenin elokuvakorkeakoulusta. Se todella näytti, että nyt tehdään erilaista elokuvaa kuin 70-luvulla. Ne,jotka olivat tehneet dokkareita, siirtyivät tekemään fiktiota.

Suomalaisohjaajat vapautuivat, Silius summaa.

– Tapahtui sama, mikä musiikissa oli tapahtunut muutamaa vuotta aiemmin, kun punk korvasi taistelulaulut.

Johannes Holopainen on nuori syyttäjä Miia Tervon elokuvassa Ei mitään hätää.
Raiskausoikeudenkäyntiä kuvaava Miia Tervon Ei mitään hätää -lyhytelokuva nähdään osana Tervon retrospektiiviä tänä vuonna.Tuffi Films

Tulevaisuuden suuret nimet ovat aina juhlineet Tampereella

Vaikka Filkkareilla on vuosittain useita tunnettuja ohjaajavieraita, ovat festivaalit olleet monille muillekin kuin Kaurismäille ensimmäinen ponnahduslauta.

Sekä festivaaleilla jaetut palkinnot, että nuorten taiteilijoiden näkemät elokuvat ovat vaikuttaneet monen tunnetun tekijän uraan.

Esimerkiksi Katariina Lillqvist kävi hyvin nuorena katsomassa tsekkiläisten nukkeanimaatiomestareiden, kuten Prahan taikuriksi sanotun Jiri Trnkan teoksia ja sai siitä kipinän. Hänestä tuli itseoppinut elokuvantekijä, joka on jo pitkään kuulunut maailman huippuihin käsintehdyn nukkeanimaation saralla.

– Hän on todellinen Pispalan lahja maailmalle, ja on aina itsekin korostanut Filkkareiden merkitystä alavalinnalleen. Lillqvist kuuluu varmaan eniten meillä palkittujen joukkoon.

Toinen oiva esimerkki Tampereen elokuvajuhlien nosteesta on “vakiokalustoon” kuuluva rovaniemeläisohjaaja Miia Tervo, jonka retrospektiivi nähdään tämän vuoden festivaaleilla. Tervo voitti kansainvälisen kilpailun vuonna 2010 lyhytelokuvallaan Lumikko.

Nyt Tervon ensimmäinen pitkä fiktioelokuva Aurora on ehdolla kolmessatoista Jussi-palkintokategoriassa. Tervo on itse arvioinut haastatteluissa, että hän on siellä missä nyt on osin sen ansiosta, että on saanut “häröillä” lyhytelokuvan parissa ja saanut siitä kiitosta.

Peter von Bagh festivaaliyleisön edessä 1989
Peter von Bagh kuului vuosien ajan Filkkareiden vakikalustoon. Tässä hän esiintyy yleisölle vuonna 1989.Tampere Film Festival Tampereen elokuvajuhlat

Elokuva – parhaimmillaan porukassa

Toisin kuin Filkkareiden alkuhämärissä, elokuvakerhojen kultakaudella, voi oikeastaan kuka tahansa nykyisin tehdä elokuvan.

Teknisen murroksen ansiosta loistava idea ei välttämättä tarvitse toteutuakseen jättibudjettia. Filkkareiden pääpalkintokin voi Raimo Siliuksen mielestä olla käden ulottuvilla, jos tekijällä on hyvä tarina ja taitoa kertoa se.

Elokuvia tarjotaan Tampereelle vuosi vuodelta enemmän. Kotimaisia ehdokkaita tuli tänä vuonna kolmisen sataa, kaikkiaan 50 vuoden aikana kansainväliseen kilpailuun on ollut tarjolla lähes sata tuhatta.

Teknisen murroksen ansiota on pitkälti sekin, että isot elokuvat tulevat nykyisin samaan aikaan nähtäviksi kaikkialla. Jos ei muualla, niin suoratoistopalveluissa.

Silti Tampereen elokuvajuhlat vetää vuosittain noin 30 000 kävijää. Siliuksen mukaan on selvää, mihin festivaalien tenho perustuu: elokuvia on kivempaa katsoa yhdessä kuin yksin kotisohvalla.

– Se on sama taika 2500 vuotta vanhalla teatterilla, livemusiikilla ja tällä äärimmäisen nuorella elokuvataiteella. Ne on kaikki tarkoitettu porukalla koettaviksi.

Aiheesta muualla:

Lue Raimo "Rake" Siliuksen kirjoittama katsaus Filkkareiden historiaan (siirryt toiseen palveluun)

Lue seuraavaksi