Hyppää sisältöön

Asta Lepän kolumni: Ihmisillä on suuri tarve kertoa itsestään, mutta kuulijoista alkaa olla pula

Mitä enemmän ihmiset keskittyvät itseensä, sitä vähemmän he viitsivät kuunnella muita. Se johtaa kommunikaation kuivumiseen, epäilee tietokirjailija Asta Leppä.

Tietokirjailija Asta Leppä Kuva: Kalle Mäkelä

Ainakin koronaa edeltävään aikaan asti kaikilla on tuntunut olevan niin kiire pölpöttää omia juttujaan ja esittää omia mielipiteitään, että kuulijat on pitänyt melkeinpä palkata rahalla. Kampaajat ovat saaneet toimia asiakkaan monologin myötätuntoisena nyökyttelijöinä (siirryt toiseen palveluun), samoin kynsihoitajat ja baarimikot, hätätapauksessa kaupan maistiaisesittelijäkin on menetellyt.

Yksinasuvia vanhuksia ei ole kukaan kuunnellut, ei edes kotipalvelu, joka on niin äärimmilleen aikataulutettu, ettei mamma ehdi sanoa edes huomenta, kun dosetti on jo täytetty ja lihapullat lämpiminä. Hyvässä lykyssä mamma on kupsahtanut seuraavana päivänä juuri siihen kertomaansa outoon tykytykseen, joka meni seuraavaan osoitteeseen ryntäävältä, alipalkatulta asiakaspalvelijalta ohi korvien.

Taaperot ovat saaneet työntää santaa suun täyteen ja nielläkin osan, ennen kuin hiekkalaatikon reunalla istuva vanhempi on herennyt kauhukseen kännykästään. Vanhempi on luullut löytäneensä hetken rauhoittua, mutta eihän sellaista ole tarjolla – kylä ei enää kasvata, eikä kotiapuakaan noin vain heru. Jos vanhempi kaipaisi tukea jaksamiseensa, hänen on tehtävä itsestään lähestulkoon lastensuojeluilmoitus.

Ei ihme, että yksinäisyys lisääntyy (siirryt toiseen palveluun) lisääntymistään. Jo joka viides suomalainen kärsii siitä, kymmenen prosenttia koko ajan. Räjähtääkö pää vaiko vain sosiaalinen media, kun kaikkien pitää nyt koronan vuoksi kökkiä kotona?

Edes kauppaan ei tarvitse lähteä sanomaan kiitos-hei, kun kuivakaappi pursuaa hamstrattua makaronia.

Normaalioloissakin bussipysäkeillä odottajat kommunikoivat aina vain nihkeämmin. Nyt seistään viiden metrin välein murjottava naama kiinni kännykässä, ja sama juttu ravintoloissa ja kahviloissa - teattereissa ja konserttisaleissa pitää yleensä erikseen pyytää, että yleisö herkeäisi hetkeksi apparaateistaan.

Nuorisolla on korvillaan kuulokkeet jopa hiihtoladulla, eikä uusi sukupolvi osaa enää heittää latuläppää ja tervehtiä vastaantulevaa hiihtäjää; on noloa laittaa itsensä alttiiksi ja kukaties se toinen vielä luulee jotakin. Että nyt ollaan kavereita ja sen jälkeen tyyppi roikkuu kymmenen kilometriä peesissä.

Netissä ihmiset toitottavat härkäpäisesti omia mielipiteitään, vastaavat vääriin kysymyksiin, esiintyvät asiantuntijoina (kuten viime aikoina virologeina ja epidemiologeina) tai turinoivat ohi aiheen kuin omissa maailmoissaan elävät seniilit höppänät, toisen nahkoihin asettumisen vaikeudesta puhumattakaan. Kompromisseihin ei taivuta eikä juuri koskaan ilahduta toisen pointista, joka panisi ajattelemaan asiaa ihan uudesta näkökulmasta. Sehän olisi kuuntelemisen merkki.

Kaikki myös haluavat jakaa omia selfieitään, kirjoittaa elämäkertojaan ja matkajuttujaan, sen sijaan ammattikirjailijoiden romaanien lukeminen ei enää niin innosta. Some syö perinteisiltä medioilta lukijoita muutenkin, kaikki haluavat mieluummin jakaa, minkä tuloksen saivat Facebookin identiteettitestissä. Mikä pitsa olet – pestomozzarella! Kuka olet seitsemästä veljeksestä – Eero!

Olen minä sitten aika vekkuli!

Kuuntelemisen ja samalla kommunikoinnin mahdollisuutta on heikentänyt myös 80 desibelillä mölyävä jytä vaatekaupoissa, kuntosaleilla hengästyttävää diipadaapaa suoltava poppikanava sekä yleinen ajansäästön eetos, jonka myötä asiat pitää hoitaa niin vikkelästi, ettei vähäistäkään luppoaikaa jää. Kaupan kassalla jopa se, että sattuu pudottamaan bonuskorttinsa lattialle, saa jonossa seuraavan ilmeen kiristymään, puhumattakaan parin sekunnin viiveestä kapulan laitossa ostoshihnalle – sen herättämä mykkä raivo lamauttaa kaiken kommunikaation kuin elektromagneettinen pulssi sähkölaitteet.

Onko kuuntelun inflaatio yksi syy siihen, että amerikkalainen terapiakulttuuri on rantautunut yhä voimallisemmin Suomeen? Terapiakäynnit ovat jatkuvassa kasvussa. Moni tuttava käy yksityisessä psykoterapiassa viikoittain yhtenä motiivina se, että heille on tärkeää ”käydä purkamassa mieltään jollekin ulkopuoliselle”. Olisi kuulemma väärin kuormittaa huolilla läheisiään.

Mitä varten läheiset sitten ovat, iloiseen skumppalasien kilistelyynkö ainoastaan?

Kaikessa tässä on jotakin perin pohjin murheellista.

Näet kun kukaan ei kuuntele toista, ei itseäkään koskaan kuunnella. Silloin ei auta edes se, että kääntää volyyminupin kaakkoon ja huutaa kitapurje pullollaan sanottavansa. Ketään ei kuitenkaan kiinnosta.

Onko tuloksena siis lopulta yksinäisten ihmisten epäsynkroninen huutokuoro?

Kuinka tylsää ja hedelmätöntä on olla kiinnostunut vain itsestään.

Asta Leppä

Kirjoittaja on huomannut, että kompleksit helpottuvat, kun ei katsele hirveästi peiliin.

Kolumnista voi keskustella 22.4. klo 23.00 asti.

Lue myös: