Asta Lepän kolumni: Luonto ei ole romanttinen reservaatti, johon voi paeta ihmiskuntaa

Ennalta-arvaamattomat voimat pääsevät irti aina, kun kulttuuri yrittää pakottaa planeettaa omiin sääntöihinsä, pohtii tietokirjailija Asta Leppä.

luonto
Tietokirjailija Asta Leppä poseeraa kameralle.
Tietokirjailija Asta LeppäKalle Mäkelä

Luonnon kosto.

Niin moni nyt ajattelee, kun tappava virus jyllää – virus, jonka alkuperäksi on epäilty villieläintoreja Kiinan Wuhanissa. Sosiaalisessa mediassa jaetut videot nostavat länsi-ihmisen mahahapot ruokatorveen: käristettyjä koiria ja kissoja, lepakoita, joiden ruumiin läpi on työnnetty bambukeppi (käteväksi kahvaksi kuluttajalle) ja annospaloiksi pilkottuja käärmeitä.

Noiden videoiden ääressä moni toteaa inhosta värähtäen, että kyllä se ihminen on hirveä. Ei ihme, että luonto kostaa. Nuo koiraparatkin, kauheaa, katsoja ajattelee ja rapsuttaa omaa Bellaansa.

Juuri trimmattu ja koirasampoolla pesty Bella lipaisee hellästi omistajansa kättä.

Luonto ei ole mikään meistä erillinen kasvien ja eläinten reservaatti, kansallispuisto Nuuksiossa, jonne voi nyt kipittää pakoon koronaa.

Aiempina vuosisatoina kun luonto koetteli – tulvi, vyöryi, purki laavaa tai myrskysi – ihminen ajatteli, että jumalat käyttivät luontoa aseenaan ja rankaisivat ihmistä tämän synneistä.

Sittemmin jumalten aseet deaktivoitiin. Entisajan ihminen ei olisi voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi lillua kylpylän 30-asteen poreammeessa napapiirin pakkasessa. Tai sitä, että joku kiipeäisi huvikseen vuorelle tai uisi huopahattu päässä avannossa. Monista ääritiloista tuli viihdettä.

Ajateltiin, että tällä tavalla oltiin lähellä “Tosi Luontoa”, katseltiin lämpöikkunan läpi, kun myrsky riehui ja salama iski taivaan poikki. Luonnosta tuli BBC:n dokumentteja, orvokkiakvarelleja ja maallikkovalokuvaajien auringonlaskuotoksia. Sitä mentiin katsomaan Alpeille, jossa kaikki ryysäsivät bussista näköalapaikalle kännykät tanassa. Eläimet kesytettiin, disneyfikoitiin ja tehtiin lemmikeiksi, koska ne tuntuivat olevan ainoita tapoja saada niihin kunnioittava yhteys.

Se vain, että tuo kaikki johti samalla myös johonkin tyystin muuhun.

On puhuttu uudesta geologisesta ajasta, jonka aamuvenyttelyjä paraikaa tehdään. Tuo aika on antroposeenin aika, ihmisen aika. Se tarkoittaa, että maapallo on peruuttamattomasti täynnä meidän jälkiämme, meidän jätteitämme ja meidän rakennelmiamme. On urbaanilegenda, että Kiinan muuri näkyisi kuuhun – sen sijaan esimerkiksi mikromuovit ovat jo sulautuneet kiviainekseen ja muodostaneet oman kivilajinsa, plastiglomoraatin (siirryt toiseen palveluun). Tulevat arkeologit löytävät myös valtavan sedimentin broilerien luuainesta ja piijäämiä.

Järvihauki lautasella sisältää metyylielohopeaa, ylenpalttinen desinfiointi kehittää superbakteereja ja kun minä olin pieni, vesakot ja heti kohta merikotkat olivat täynnä tuholaismyrkky DDT:tä.

Luonto ei ole mikään meistä erillinen kasvien ja eläinten reservaatti, kansallispuisto Nuuksiossa, jonne voi nyt kipittää pakoon koronaa.

Ei, sillä luonto ja ihmiskulttuuri elävät sulautuneena yhteen.

Ehkeivät kiinalaiset villieläintorit olleet viruksen sikiämispaikka, tai sitten olivat, kukaan ei tätä kirjoittaessa tiedä. Aiemmin epidemioiden elatusalustana ovat kuitenkin toimineet raha ja ahneus.

Sikainfluenssapandemia puhkesi Meksikossa alueella, joka oli täynnä amerikkalaisia jättisikaloita (siirryt toiseen palveluun). Niissä eläimet elivät ahtaasti saastaisissa oloissa ja lietelammet olivat paisuneet laguuneiksi. Hullun lehmän tauti alkoi, kun naudoille syötettiin sairaiden lajitovereiden ja lampaiden teurasjätteitä sisältävää rehua. Tanskalaissioille puolestaan lykättiin niin paljon antibiootteja, että niille kehittyi vastustuskykyinen stafylokokki-superbakteeri (siirryt toiseen palveluun).

On kummallista, että romanttisen luonnon palvonnan ja ihannoinnin kääntöpuolena on aina tämä: riisto ja diskriminaatio. Onhan niin, että kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen aina pyllistää.

Toisaalta, ehkä ihminen noudattelee vain syvintä luontominäänsä ja käyttää valtaansa ravintoketjun huipun suurpetona, vaikka uskotteleekin olevansa jotakin aivan muuta: sivistynyt kulttuuriolento. Toki sitä sivistyneempi, mitä hienostuneemmilla tavoilla hän tappaa.

Kun ihmiskulttuuri on tällä tavoin tunkeutunut yhä syvemmälle ekosysteemiin – koskematon maa hupenee vauhdilla, samoin villieläimet (siirryt toiseen palveluun) – tuloksena on jotakin äärimmäisen monimutkaista; kokonaisuus, jonka täydellinen hallinta on mahdotonta jopa tänä tieteen aikakautena. Tällaista hallinnan ideaalia me kuitenkin koko ajan tavoittelemme, lähestulkoon uskonnollisesti.

Niinpä kun puhumme yhä pelokkaampaan sävyyn ympäristövastuusta ja luonnon suojelemisesta, olisi kenties tehokkaampaa ja rationaalisempaa puhua meistä itsestämme.

Nauramme Bellalle, joka jahtaa muristen oma häntäänsä – mutta olemmekin itse belloja.

Sillä kaiken, minkä me olemme tehneet näille vähäisille veljillemme, sen me olemme tehneet myös itsellemme.

Asta Leppä

Kirjoittaja on toisinaan liialliseen pessimismiin taipuvainen tietokirjailija.

Aiheesta voi keskustella 26.3. klo 23.00 asti.

25.3. klo 9.19 kolumnia korjattu. Tarkennettu lausetta, jossa mainittu Kiinan muuri.

Tilaa uutiset koronaviruksesta

Saat Ylen tärkeimmät koronavirusuutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Siirry tilaamaan