Toimittajalta: Luovuin viikoksi roolistani ja loikkasin maallikkosaarnaajaksi koronaviruksesta

Tuntui siltä, että katselin lähestyvää tsunamia ja ihmisiä rannalla. Toimittajaminä kuiskutti, ettei parane herättää paniikkia, kirjoittaa Ylen ulkomaantoimittaja Mika Mäkeläinen.

koronavirus
Toimittaja Mika Mäkeläinen hengityssuojain kasvoilla
Toimittaja Mika Mäkeläinen Pekingissä hengityssuojan kanssa Ylen kirjeenvaihtajana vuonna 2015.Mika Mäkeläinen / Yle

Olen tehnyt ulkomaantoimittajan töitä 30 vuotta. Ensimmäinen mieleen jäänyt ulkomaankomennukseni oli keskelle Somalian sisällissotaa silloin kun se oli pahimmillaan vuonna 1992. Tunsin suurta avuttomuutta ja ahdistusta, kun näin ihmisiä, jotka olivat niin nälkiintyneitä, että heidän kuolemansa oli vain tuntien kysymys.

Näin niistä matkoista painajaisia, mutta jotenkin pysyin järjissäni, koska toimittajan rooli auttoi. Kuuntelin ihmisiä ja kerroin mitä näin.

Olin silti tietyllä tavalla turvallisesti ulkopuolinen. Empatiani oli rajallista. Tämä oli minun työni, ei minun sotani.

Minä vain kokosin havaintoja, mutta minun ei tarvinnut olla mitään mieltä, ei käännyttää ketään eikä edes itse sitoutua konfliktin seuraamiseen kovin pitkäksi aikaa.

Juttukeikkani päättyivät aina paluulentoon eivätkä pakolaisuuteen.

Sairaanakin sain aina erityiskohtelua, oli syynä sitten valkoinen iho, työnantajan luottokortti tai vakuutusyhtiö, joka tarvittaessa vaikka lennättäisi minut kotimaahan.

Halusin ajatella, ettei minulla ollut agendaa, muuten kuin että pidin asiaa uutisen väärtinä: tärkeänä, uutena, relevanttina ja yleisöni kannalta myös mielenkiintoisena.

No, varmasti usein oli myös agenda, ainakin sikäli, että uteliaisuus tuppaa ohjaamaan omasta mielestä mielenkiintoisimpiin ilmiöihin.

Sama toistui vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, oli sitten kyse perinteisistä sodista Balkanilla tai huumesodista Latinalaisessa Amerikassa.

Yhtä ulkopuolinen olen ollut, kun eri maissa on valittu presidenttejä ja parlamentteja, joista olen raportoinut latomalla taulukkoon prosentteja.

Joskus minulla on toki ollut omat suosikkini. Joka tapauksessa nukuin yöni hyvin, oli vallassa minkävärisiä presidenttejä tai puolueita tahansa.

Olen aina ollut allerginen puheelle journalismin ylevistä tavoitteista. Tiedonvälitys, sen pitäisi riittää missioksi, ja sananvapauden puolustaminen perustaksi, koska ilman sitä näistä hommista ei tule mitään.

Yritin uskoa siihen, että jutuillani on edes jotain merkitystä, että ne saavat jonkun havahtumaan milloin mihinkin kriisiin tai asiaan. Usein olin kuitenkin itse viikkoa myöhemmin turvallisesti kotona ja ajatukseni harhailivat jo ihan muualla.

Kunnes kaikki muuttui.

Kuukausi sitten alkoi tuntua siltä, että tämän pienen koronaviruskiusankappaleen eteneminen jossain Aasian perukoilla ei pääty hyvin, koska se ei enää ollutkaan vain Kiinan wuhanilaisten vaivana.

Hengityssuojia valmistetaan Kiinan Handanissa.
Hengityssuojia valmistettiin Kiinan Handanissa 2. maaliskuuta.AFP

Aloin varautua pandemiaan itse, vaikka toimittajana en kehdannut julkisesti kertoa huolistani esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, jossa olen muuten kyllä aktiivinen. Puhuin asiasta vain omassa lähipiirissäni.

Jarruna oli se usein toistettu väite, että media paisuttelee kriisejä ja luo "turhaan" paniikkia.

Olen tosin eri mieltä – ainakin siltä osin, että mielestäni toimittajien kesken on kova sosiaalinen paine säilyttää kaikkiin uhkakuviin huoleton, vähättelevä tai vähintään irrallisen analyyttinen ote.

Se on myös oikein ja ymmärrettävää. Kuka jaksaisi yrittää kantaa harteillaan kaikkia tässä ammatissa vastaan tulevia maailman murheita? Ei kukaan. On pakko olla välittämättä liikaa.

Minulle se alkoi nyt tehdä tiukkaa, pahemmin kuin kertaakaan ennen näiden 30 vuoden aikana.

Työntekijät desinfioivat katua Kiinan Xiaoganissa.
Työntekijät desinfioivat katua Kiinan XiaoganissaAFP

Ei siksi, että uhkaava pandemia olisi välttämättä vielä näyttänyt sukupolveni suurimmalta uutiselta, vaan siksi, että se tuntui uutiselta, johon tunsin painetta itse vaikuttaa.

Jos voisin vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, voisin ehkä jopa vaikuttaa siihen, miten heille käy.

Ensimmäistä kertaa edessäni oli ulkomaanuutinen, joka saattaisi hyvin nopeasti ja hyvin perusteellisesti järkyttää myös suomalaisten elämää. Ulkomaanuutisesta tulisi hetkessä kotimaanuutinen.

Tuntui siltä, että katselen lähestyvää tsunamia ja ihmisiä rannalla. Toimittajaminä kuitenkin kuiskutti, ettei parane herättää koronapaniikkia.

Ajattelin, että journalistisesti turvallinen tapa käsitellä koronavirusta on vertailla sitä aiempaan sikainfluenssaan, josta olin aikoinaan raportoimassa.

Kolumnissa voisi myös ottaa kantaa vähän suoremmin kuin uutisjutussa. Nyt jälkiviisaasti ajatellen olisi pitänyt olla vielä suorasanaisempi.

Kolumni julkaistiin maaliskuun alussa. Sen jälkeen töissä piti kuitenkin keskittyä Yhdysvaltain vaalikamppailuun. Vasta kun edessä oli viikon loma maanantai-iltana 9. maaliskuuta, pääsin paneutumaan taas pandemiaan.

Valvoin puoli yötä ja naputtelin tekstiä Facebookiin (siirryt toiseen palveluun). Ja parin päivän päästä lisää (siirryt toiseen palveluun). Sosiaalisessa mediassa ei onneksi tarvitse olla neutraali sivustakatsoja, vaan voi ottaa kantaa ja varoittaa vaikkapa tartuntariskin ja pandemian nopeuden aliarvioinnista.

Some on myös siitä turvallinen kanava, ettei tule ainakaan niin raskaasti nolattua työnantajaansa, vaan lähinnä itsensä. Jos nimittäin susi ei tulekaan, kun siitä vaarasta alkaa mesoamaan.

Pelastushenkilökunta desinfioi ambulanssia.
Pelastushenkilökunta desinfioi ambulanssia Milanossa 18. maaliskuuta.Andrea Fasani / EPA

Kokosin myös Twitter-listan (siirryt toiseen palveluun) ulkomaisista epidemiologeista ja asiantuntijoista. Ällistyin sitä, miten erilainen kuva pandemian kehityksestä välittyi ulkomaisten asiantuntijoiden viesteistä, kun niitä vertasi Suomen viranomaisten optimismiin.

Siinähän se loma sitten meni, pandemiaa opiskellessa ja postaillessa.

Muutaman postauksen jälkeen tuli kuitenkin ihmeellisen vapautunut olo. Olin ottanut viikon vapaata toimittajan roolista ja vaihtanut sen aktivistin rooliin, selvemmin kuin koskaan ennen näiden 30 vuoden aikana.

Mitä minä epidemiologiasta vieläkään ymmärrän, mutta annoin palaa maallikkosaarnaajan huolettomalla itsevarmuudella.

Tuntui, että jos olin osannut vaikuttaa edes jonkun käyttäytymiseen edes siinä simppelissä asiassa, että nyt kannattaa pitää etäisyyttä, niin höyryäminen oli sen väärti.

Nyt suhtaudun tulevaisuuteen hyvin levollisesti, vaikka pandemian suhteen Suomessa ei ole nähty vielä mitään.

Tsunami on edelleen vasta lähestymässä rantaa, mutta rannalla on paljon vähemmän ihmisiä kuin pari viikkoa sitten.

Levollisuuden takana on ensinnäkin se, että tein aktivistina sen mitä voin. Nyt päälläni on taas toimittajan maski ja turvallinen rooli. Tiedän mitä toimittajana pitää tehdä.

Toiseksi, kriisitietoisuus Suomessa on melkein tapissaan, ja voin luottaa siihen, että kaikki tässä maassa tekevät parhaansa. Nyt sitten vain pusketaan yhdessä sisulla tämän läpi, sekä töissä että omassa elämässä.

Terveyspalveluyritys Mehiläisen koronaviruksen drive-in-testausasema Espoossa.
Terveyspalveluyritys Mehiläisen koronaviruksen drive-in-testausasema Espoossa keskiviikkona.Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Ei tästä helppoa tule kenellekään, ei varsinkaan sairaanhoitohenkilökunnalle.

Ennen pitkää suomalaisilla on kuitenkin kollektiivinen paluulippu enemmän tai vähemmän normaaliin elämään.

Pandemia on tsunami, joka iskee Somaliaan ja muihin kehitysmaihin voimakkaammin kuin Suomeen. Meillä on hengityskoneet, heillä ei.

Vaikka sitä on muutaman viikon päästä vaikea kuvitella, niin olemme tässä maailmassa edelleen erittäin etuoikeutettuja ja hyväosaisia.

Eikä pandemia ikuisesti kestä, ei Somaliassa eikä Suomessa. On lohdullista tietää, että tästäkin selvitään, aikanaan.

Tilaa uutiset koronaviruksesta

Saat Ylen tärkeimmät koronavirusuutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Siirry tilaamaan

Luotettavia koronauutisia nopeasti suoraan puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus