Pekka Juntin kolumni: Korona halkaisi kaupunkini

Luulin, ettei mikään kielto koskaan voisi lopettaa liikettä yli länsirajan. Olin väärässä, kirjoittaa Pekka Juntti.

koronavirus
Kolumnisti Pekka Juntti
Pekka Tynell / YLE

Olen nähnyt rajan tiedustelukoneen kaartavan Tornionväylän yllä. Olen kuullut kopterin lapojen läpätyksen ja nähnyt vihreät miehet maailman rauhallisimmilla rajalla. En voi sille mitään, että se loukkaa minua.

Ei, en ole pöljä, tiedän toimien hyvän tarkoituksen. Ymmärrän, että rajan sulkeminen voi auttaa minua ja läheisiäni vielä. Se vähentää liikennettä. Suomen asettama kielto saattoi jopa estää Lappiin ryntäävien suomalaisturistien piipahduksen Ruotsin nuuskakaupoissa ja taudin nopeamman leviämisen Haaparanta-Tornioon. Toisaalta, jos Ruotsin löysempi koronalinja aiheuttaa sairauspommin, lähes kaikki riskiryhmiin kuuluvat läheiseni ovat rajan takana paremmassa turvassa.

Kulkutaudin keskelläkin koetamme pitää rajaan saman asenteen kuin aina: ei sole mikhään ko ei piä minhään.

Silti meistä täällä rajalla tuntuu pahalta, epäoikeudenmukaiselta ja kohtuuttomalta. Olo ilmenee puheissamme kurvarivitseinä ja pilkallisena irvistelynä. Yksi käy aukomassa päätä rajamiehille, toinen hiihtää tutulla, rajan yli kiertävällä ladullaan niin kuin ennenkin. Kulkutaudin keskelläkin koetamme pitää rajaan saman asenteen kuin aina: ei sole mikhään ko ei piä minhään.

Hiljainen rajakapina tulee kaukaa. Kun Venäjä ja Ruotsi vuonna 1809 vetivät rajansa Tornionjokeen, se halkaisi suomenkieliset kylät, suvut, yhteisöt. Kylien nimetkin kertovat yhteisestä historiasta. Vojakkala on Vojakkala täällä Ruotsin puolella kuin Suomessakin. Samoin Kukkola, Karunki, Ylitornio ja monet muut.

Typerä valtion raja on trauma ja mullistus, johon paikallinen väestö loi vuosikymmenten ja -satojen saatossa oman pragmaattisen tulokulmansa. Valtionrajasta ei välitetty. Sitä ei pidetty minään. Se ylitettiin, kun oli tarve. Ei joki jätä jälkiä.

Lopulta tästä reteestä välinpitämättömyydestä tuli tornionlaaksolainen tapa olla. Siitä tuli näkökulma koko maailmaan. Sole mikhään, poka! Mikään ei ole koskaan mitään.

Asenne ei kuitenkaan koskaan ilmennyt toimettomuutena, sellaisena virran mukana lipumisena, päinvastoin. Tornionlaaksolaisista tuli aktiivista kansaa, joka paitsi ohitti rajan esteet, oppi myös hyötymään siitä. Sellaiselle ihmiselle on tutkimuksessa sanakin: regionautti.

Sodanjälkeinen joppauskulttuuri on parhaita osoituksia tästä. Osa tornionlaaksolaisista teki suljetusta rajasta oman eldoradonsa. Hevosia myytiin Ruotsiin, pulasta kärsivälle Suomelle tuotiin kahvia, sokeria, jauhoja, mitä milloinkin. Jokainen vanha jokivarren talo pursuaa tarinoita joppausajalta.

Kotikyläni Vojakkalan kauppaan lähetettiin Suomesta lapsia, joiden takkeihin oli ommeltu pieniä sakariinitaskuja, koska pikkuihmisiä tulli ei osannut heti epäillä. Hevosia tuotiin öisin jään yli niin monimutkaisten jälkiharhautusten jälkeen, ettei tulli saanut selvää, mihin rantaan kaakit lopulta olivat nousseet. Naapuritalomme nuori neito ei koskaan tiennyt aamulla talliin mennessään, montako hevosta oli ruokittavana. Hepat vaihtuivat koko ajan, koska kauppa kävi.

Pappani salakuljetti itsensä töihin Ruotsiin. Hän sai mielestään kelpo palkan, ruotsalaistalot halpaa työvoimaa. Jokainen joka kynnelle kykeni haki Ruotsista perheelleen elintarvikkeita. Monelle joppauksesta tuli ammatti, jota edes tullin luodit eivät pysäyttäneet.

Nykyään joppaus on osa tarinaperinnettä ja kulttuuria. Jopparit ovat jokivarren häjyjä, omalakisia kapinallisia. Joppaus paalutti tornionlaaksolaisen asenteen. Raja ei ole este, teemme niin kuin on hyvä.

Joitakin vuosikymmeniä sitten tämä asenne laajeni Haaparannan ja Tornion kaupungin yhteistyöksi, jossa valtionrajat koetettiin häivyttää. Syntyi ajatus kaksoiskaupungista kahdessa maassa. Suurimpana hankkeena oli keskustojen yhdistäminen yhdeksi. Se hanke jäi puolitiehen epäselvissä olosuhteissa, ja nyt Ruotsin puolella suunnitellun hotellin, koulun ja kauppakeskuksen paikalla on pelkkä surkea monttu, josta törröttävät betonipaalut ja johon törmäpääskyt kaivavat pesiään.

Alue on niin yhtenäinen ja vieläkin niin suomenkielinen, etten ole vielä kymmenen vuoden Ruotsissa asumisen jälkeenkään kunnolla sisäistänyt, että asun todella toisessa maassa.

Silti ihmisille rajaton kaksoiskaupunki on enemmän totta kuin kahteensataan vuoteen. Väki käy rajan yli töissä, piipahtaa kaupassa, konserteissa tai kuntosalilla. Torniolainen valtionvarainministeri Katri Kulmuni kävi koulunsa kielikoulussa Haaparannalla. Rajan ylittävä koulunkäynti on yleistä edelleen.

Alue on niin yhtenäinen ja vieläkin niin suomenkielinen, etten ole vielä kymmenen vuoden Ruotsissa asumisen jälkeenkään kunnolla sisäistänyt, että asun todella toisessa maassa.

Ja edelleen kun Tukholma tai Helsinki keksii rajoille säädöksiään, tornionlaaksolainen pyörittää hetken lakkiaan, että mitäs pirua taas, ja toteaa lopulta, ettei sole mikhään ko ei piä minhään.

Elämä on aidosti ylirajaista. Tai oli. Nyt kylät ovat oikeasti halki. Jopparit saavat jälleen eldoradonsa, mutta muuten ihmiset eivät juuri liiku yli länsirajan (siirryt toiseen palveluun). Luulin, ettei se voisi olla koskaan mahdollista. Se lohduttaa, että tiedän sen johtuvan vain tuosta taudista, johon ei tällä kertaa riitä lääkkeeksi ylpeä välinpitämättömyys vaan nöyryys ja kuri.

Siinä sitä on rajakansalle pureskeltavaa.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja ja tietokirjailija.

Aiheesta voi keskustella 7.4. klo 23.00 asti.

Lue myös:

Pekka Juntin kolumni: Koronatoimet näyttävät kuinka diktatuurit syntyvät

Pekka Juntin kolumni: Ajatuksia pelkääjän paikalta

Tilaa uutiset koronaviruksesta

Saat Ylen tärkeimmät koronavirusuutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Siirry tilaamaan

Uusimmat uutiset koronavirustilanteesta puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus