Riku Siivosen kolumni: Kun yllättävä menetys kohtaa, kokemus yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta on koetuksella – näille ihmisille tunne oli ennestään tuttu

Millaista on kun yhtäkkiä tarvitsee yhteiskunnalta apua ja oikeutta – ja kuinka epäreilulta tuntuu, jos sitä ei saa, kysyy Riku Siivonen.

kuolema
Riku Siivonen
Antti Haanpää / Yle

Elämme aikaa, jolloin kuolema on kaikkien lähellä.

Elämme myös aikaa, jolloin monesta tuntuu epäreilulta ja epäoikeudenmukaiselta: kun ulkopuolinen voima iskee yllättäen ja tuhoisasti. Toisaalta se liittyy läheisiin ja heidän sairastumiseensa tai kuolemaansa. Toisaalta rahaan ja työhön. Odotettavissa on korusähkeitä ja konkursseja.

Molemmissa tapauksissa vuosien ihmissuhde tai vuosien työ vaikkapa yrittäjänä hajoaa yhdessä hetkessä pirstaleiksi. Oma elämä muuttuu täysin, ilman että itse on tehnyt yhtään mitään. Yhteiskunta ei tunnu pystyvän tarjoamaan turvaverkkoa.

Kaikessa outoudessaan ja kauheudessaan aika on ehkä juuri nyt sellainen, että pystymme ymmärtämään paremmin erästä ihmisjoukkoa Suomessa. He ovat henkirikosten uhrien läheisiä.

Suomessa tehdään vuosittain vajaat sata henkirikosta (siirryt toiseen palveluun). Uhreilla on lähes aina läheisiä, joille annetaan yhtäkkiä ja varoittamatta raskas tie kuljettavaksi. Jonkun pitää saada suruviesti. Jonkun pitää olla äiti, isä, sisko tai veli. Vaikka viesti ei yllättäisi, vaikka tauti olisi ollut tiedossa ja pahaa pelätty, silti kuolinviesti iskee.

Mutta se ei iske kerran. Se jää elimistöön kovertamaan. Se vie voimat ja tekee heikoksi. Siitä alkavat sumujen hetket. Ihminen toimii, kokee ja tuntee, mutta kaiken yllä leijuu harso. Silti jonkun pitää järjestää hautajaiset, hoitaa oma suru ja ehkä toistenkin. Henkirikoksen uhrien läheisillä se on erityisen raskas. Kaiken keskellä pitää käydä ehkä oikeussalissa kuuntelemassa, kuinka tekijä täysin laillisesti valehtelee ja mustamaalaa uhria.

Voiko sellaista korvata rahalla? Ei tietenkään, mutta rahaa kyllä kuluu. Kaikesta syntyy kuluja, etenkin tuomion jälkeen. Kuka tulee työkyvyttömäksi, kuka hakeutuu terapiaan. Siksi oikeusistuimet ovat määränneet uhrien läheisille kärsimyskorvauksia. Ne ovat olleet muutamia tuhansia euroja. Vuoteen 2005 asti moni läheinen myös sai nuo korvaukset.

Sitten päätettiin toisin. Kärsimyskorvaukset siirrettiin tekijän maksettavaksi. Tilalle tuli säännös, että valtiokonttori maksaa ansionmenetyksen ja terapia- ja sairaanhoitokulujen korvaamisesta – oikeudenkäyntiin asti. Harva ehtii sitä ennen terapiaan, eikä suru lopu tuomioon.

Se on kuin virus, joka iskee aaltoina uudestaan. Immuniteettia ei synny.

Mutta tulevia kuluja ei voi enää hakea oikeudessa. Valtiokonttorin maksamat summat ovat pudonneet kärsimyskorvausten muutamista tuhansista euroista ”tosiasiallisten kulujen” kolmeen-neljään sataan euroon.

Tekijät tuomitaan kyllä maksamaan kärsimyskorvauksia. Turhaan. Viime vuonna Henkirikoksien uhrien läheiset ry teki kyselyn jäsenilleen: oletteko saaneet korvauksia kymmenen vuoden aikana? Ani harva oli. Osa ei jaksanut lähteä edes hakemaan. Jos tekijä on maksukyvytön – ja kun yleensä on – läheisen pitää itse laittaa perintä vireille. Oikein erikseen hakeutua kohti tuhon tehnyttä. Sekin maksaa. Harva jaksaa, harvalla on varaa.

Oikeusministeriö arvioi jo vuonna 2009 (siirryt toiseen palveluun), että uudistuksen tavoitteet eivät täysin toteudu. Mitään muutoksia ei ole sen jälkeen tehty. Poliittisesti aihe ei ole ollut kovin seksikäs.

Kun yhtäkkinen sumu laskeutuu ihmisen elämään, hän on aina heikko-osainen, aina yhteisen tukemme tarpeessa.

Ehkä koronavirus valaisee meille sen millaista on, kun yhtäkkiä, ilman omaa syytä tarvitsee yhteiskunnalta apua ja oikeutta – ja kuinka epäreilulta ja absurdilta tuntuu, jos sitä ei saa, mutta rahaa tuntuu riittävän joillekin toisille.

Kun yhtäkkinen sumu laskeutuu ihmisen elämään, hän on aina heikko-osainen, aina yhteisen tukemme tarpeessa. Se on käynyt selväksi nyt, kun monelta meiltä on edes hetkeksi riistetty mahdollisuus normaaliin elämään. On vaikea edes kuvitella millainen tunne on, jos syynä on se, että läheinen on tapettu väkivaltaisesti.

Virukset ja karanteenit ovat kuitenkin vain väliaikaisia. Kuolema on ikuista. Määrätyt kärsimyskorvaukset ovat keskimäärin muutamia tuhansia euroja. Sellaisen merkitys on kuitenkin tulojaan menettäneelle surijalle suuri. Yhden elämän elvytystä. Valtiolle se on pieni raha – ennen uudistusta korvauksia maksettiin yhteensä keskimäärin alle puoli miljoonaa euroa vuodessa.

Ehkä läheisten tilanne on pian kuitenkin parempi.

Sanna Marinin hallitusohjelmassa on tavoite turvallisesta oikeusvaltiosta, jonka yhtenä keinona on erikseen mainittu pyrkimys turvata ”henkirikoksen uhrin omaisten parempi tuki ja mahdollisuus saada korvauksia Valtiokonttorilta". Oikeusministeriössä valmistellaan uutta arviointimuistiota.

Sen aikatauluun koronakin vaikuttaa. Yhteiskunnassamme on yhtäkkiä paljon uusia ihmisiä, joilla on surua, joista saattaa tuntua epäoikeudenmukaiselta ja jotka tarvitsevat tukea ja rahaa – ja joita suututtaa, jos sitä tuntuu riittävän toisille. Moni haluaa kokea oikeudenmukaisuutta. Toivottavasti muistamme silloin myös ne ryhmät, joiden ääni on surusta sumuinen.

Riku Siivonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen käsikirjoittaja.

Aiheesta voi keskustella 31.3. klo 23.00 asti.

Katso myös:

Dokumenttielokuva Silmästä silmään Yle Areenassa.

Uusimmat uutiset puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus