1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. arkeologia

Digitaalinen tutkimus korjaa 1800-luvun arkeologian kovakätisyyttä – norjalainen viikinkilaiva osoittautui ripeäksi miehistönkuljetusalukseksi

Runsaat tuhat vuotta sitten aaltoja halkoneesta Tuneskipetistä on säästynyt vain osa pohjaa, mutta se on silti maailman parhaiten säilyneitä viikinkialuksia.

Arkeologia
Piirros punapurjeisesta viikinkialuksesta aaltojen keskellä.
Taiteilijan näkemys Tunen viikinkilaivasta vauhdissa perustuu arkeologi Knut Paaschen rekonstruktioon. Karl-Fredrik Keller / NIKU

Tuneskipet, Tunen viikinkilaiva, oli Norjan ensimmäinen viikinkilaivalöytö. Alus kaivettiin esiin maatilalla sijainneesta hautakummusta Østfoldista Norjan kaakkoiskolkasta syksyllä 1867. Viisitoista vuotta vanhempaa Borren löytöä ei voi kutsua laivaksi: jäljellä oli vain muutama naula.

Tutkijoiden otteet ja välineet olivat puolitoista vuosisataa sitten varsin karskit. Paljon tietoa meni hukkaan, kun Tunen tilan löytö rouhittiin maasta pikapikaa. Tilan isäntä oli jo aiemmin lapioinut maata kummun reunoilta. Happi oli päässyt pilaamaan saven suojissa säilynyttä puuta.

Hylkyyn jääneet jäljet kertovat, että myös tutkijat käyttelivät lapioita. Löydön kuljettamisessa Osloon ei oltu sen helläkätisempiä.

Laivan ulkonäkö ja käyttötarkoitus jäivät arvoituksiksi tuolloin ja vielä pitkäksi aikaa. Jäänteiden perusteella kyllä tehtiin vuosikymmenten varrella useita piirroksia, mutta tulokset riitelivät todisteiden kanssa. Uuden tekniikan ansiosta arvoitukset alkoivat vihdoin avautua.

Norjan kulttuuriperinnön tutkimusinstituutin NIKUn (siirryt toiseen palveluun) digitaalisen arkeologian osastoa johtava Knut Paasche on palauttanut oman erikoisalansa menetelmillä Tuneskipetin asuun, joka hänen mukaansa on niin lähellä alkuperäistä kuin mahdollista.

Vaikka Tuneskipetistä on säästynyt lähinnä vain pohjan keskiosa, hylky on sittenkin yksi parhaiten säilyneistä viikinkilaivoista, jotka Norjasta ja koko maailmasta ovat löytyneet. Siksi se on ainutlaatuinen tietolähde silloisesta yhteiskunnasta, Paasche painottaa.

Vainaja ja kolme hevosta

Veneestä löytyivät ihmisen jäänteet. Hautakummun koko osoittaa, että hän oli ollut yhteisössään merkittävässä asemassa. Muuta hänestä ei tiedetä.

Laajalle näkynyt, korkeudeltaan nelimetrinen ja halkaisijaltaan 80-metrinen kumpu on Norjan toiseksi suurin ja harvinaisen iso koko Skandinaviassa.

Viikingeillä oli tapana haudata hevosia (siirryt toiseen palveluun) korkea-arvoisten vainajien viejiksi Valhallaan, tuonpuoleiseen. Hevosia pantiin niin ruumis- kuin polttohautoihin, sekä miesten että naisten seuraksi. Joskus hevosen pää leikattiin irti.

Venehaudoissa hevoset olivat erityisen yleisiä. Tunen haudassa niitä oli kolme.

Ihmisiä hylyn ympärillä.
Tuneskipet on näytteillä Oslon viikinkilaivamuseossa. Melvyn Loghurst / Alamy / AOP

Hauta-antimia on tallessa hyvin niukasti: kaksi lasihelmeä, kaareva puunkappale – mahdollisesti osa satulaa – ja joitakin puuesineitä, joissa aikoinaan dokumentoitiin olleen kohokuviointia.

Tuolloisen entisöinnin puutteiden takia kuvioiden yksityiskohtia on nykyisin hyvin vaikea nähdä, Paasche kertoo tutkimusartikkelissaan (siirryt toiseen palveluun).

Rautaesineistä on vain löytäjien kirjaama tieto, sillä he pitivät niitä liiaksi ruosteen raiskaamina, jotta ne olisi otettu talteen. Yksi möykky oli pala rengaspaitaa ja toinen se, mitä aluksen ankkurista oli jäljellä.

Löytöjen joukkoon he kirjasivat myös tekstiilien riekaleita, suksen kappaleen, miekan kahvan, kaksi keihäänkärkeä, kilven kupuran, puiset lapion ja kangen sekä tynnyrintapin.

Eniten tutkijoita on kuitenkin kiehtonut itse laiva. Mihin tarkoitukseen se oli tehty? Miltä se näytti?

Perimätieto antoi vinkkiä maston pituudesta

Tammilaudoista vuoden 910 paikkeilla rakennettu Tuneskipet on Paaschelle vanha tuttu. Kymmenkunta vuotta sitten hän selvitti sen arvoituksia maisterintutkintoaan varten laserskannauksella, ensimmäisenä Norjan laiva-arkeologiassa.

Sittemmin menetelmästä on tullut osa kulttuurimuistojen dokumentoinnin työkalupakkia.

Jo tuolloin Paasche kumosi yhden pitkäaikaisen oletuksen. Tuneskipetiä ei ollut pidetty merikelpoisena. Uskottiin, että se oli rakennettu hautalaivaksi, joka oli ollut vesillä vain vainajan rauhallisella saattomatkalla. Paasche löysi hylystä merkkejä myrskyvaurioiden korjaamisesta.

Skannauksen ja muiden nykyaikaisten menetelmien lisäksi Paasche on hyödyntänyt Norjan ikiaikaisen laivanrakennusperinteen antamaa perimätietoa. Sen perusteella muun muassa pääteltiin maston mahdollinen korkeus, hieman alle kymmenen metriä.

Norjan rannikolla sukupolvelta toiselle periytyneen laskentakaavan mukaan mastolla tulee nimittäin olla mittaa saman verran kuin ympyrän kehällä, kun ympyrän halkaisija on yhtä suuri kuin aluksen levein kohta.

Tärkeä lähde tutkimuksessa oli viikinkiaikainen kirjontatyön kappale, joka löydettiin toisissa kaivauksissa samalta maatilalta kuin Tuneskipet. Kuvassa pilkistää alus, jota jotkut tutkijat ovat pitäneet jopa juuri Tuneskipetinä.

Pisaran muotoinen, pyöreärunkoinen

Aluksesta hahmottui tutkimusvaihe kerrallaan yhä merikelpoisempi kuva, vaikka muoto poikkeaakin monella tavoin Norjan kahdesta kuuluisimmasta viikinkilaivalöydöstä, Tuneskipetiä paremmin säilyneistä Osebergin ja Gokstadin laivoista.

Paasche tuli siihen tulokseeni, että Tuneskipetin pohja oli ollut tasaisempi ja pituuden ja leveyden suhde erilainen kuin Oserbergskipetillä ja Gokstadskipetillä.

Ylhäältä katsottuna Tuneskipet oli hieman pisaran muotoinen, mikä antoi keulalle erityistä ohjattavuutta, Paasche päättelee. Veden alla liukuvuutta puolestaan toi pyöristetty runko, ja aluksen keskiosan litteys teki aluksesta merellä vakaan.

Viikinkilaivan pohja skannattuna.
Laserskannaus toi esille yksityiskohtia Tuneskipetin rakenteesta. Knut Paasche

Aluksessa oli 12 airoparia eli enimmillään 24 soutajaa, joskin Paasche arvioi, että alukselle antoi vauhtia yleensä purje.

Hän arvelee, että sillä saattoi olla pinta-alaa enemmän kuin isompien Oserbergskipetin ja Gokstadskipetin purjeilla. Tuneskipet oli arviolta 15–20 metrin mittainen, Oserbergskipet 22-metrinen ja Gokstadskipet vielä kaksi metriä pitempi.

Tuneskipetin täytyi olla ripeä purjehtimaan, mutta kelpo alus myös soudettavaksi, Paasche päättelee. Ehkä sitä voisi nimittää nopealiikkeiseksi kuriirialukseksi, jota ei rakennettu kuljettamaan ensi sijassa rahtia vaan ihmisiä, hän sanoo.

Hänen mukaansa Tuneskipet sopi hyvin myös sodankäyntiin, vaikka olikin pienempi kuin myöhemmän ajan isot sotalaivat.

Viikinkilaivoja oli moneen tarkoitukseen

Norjan rannikolla seilasi viikinkivuosisatojen aikana tuhansia aluksia.

Kirjallisten lähteiden mukaan alukset, jotka rakennettiin varta vasten mertentakaisiin ryöstöretkiin, alkoivat lisääntyä 700-luvun lopulta.

Uusien alueiden valtaamiseen ja asutukseen sekä kaupankäyntiin tarkoitettujen kuljetusalusten kultakausi alkoi 800-luvun puolivälissä.

Isot sota-alukset, jotka sana "viikinkilaiva" tuonee useimmille mieleen, olivat vasta 900-luvun tulokkaita. Niillä kyettiin siirtämään suuria sotajoukkoja. Myös kauppa-alusten koko kasvoi viikinkiajan lopun jo häämöttäessä.

Viikinkilaiva täynnä kypäräpäisiä viikinkejä kilpineen ja keihäineen.
Viikinkien hyökkäys Bretagnen rannikolle vuonna 919 päätyi noin vuonna 1100 ranskalaisen käsikirjoituksen pergamentille.Rex Features / AOP

Laivalöydöt ovat vähäisiä siihen verrattuna, mikä merkitys laivoilla on täytynyt olla Norjan rannikon asuttamisessa, kun teitä ei ollut, Knut Paasche sanoo.

Tuneskipet ja muut löytyneet laivat ovat kurkistusikkunoita tuonaikaiseen elämään, Paasche sanoo NIKUn sivulla.

– Niiden tutkiminen on erityisen tärkeää etsiessämme lisätietoa viikinkien kauppa- ja ryöstöretkistä ja siitä, miten he ulottivat elämänpiiriään pitkien merimatkojen päähän.

Englanninkielinen tutkimusartikkeli on vapaasti luettavissa The International Journal of Nautical Archaeology (siirryt toiseen palveluun) -lehdestä. Tuneskipetin hylky on näytteillä Oslon Bygdøyn viikinkilaivamuseossa (siirryt toiseen palveluun). Museon sivulla voit käännellä hylkyä virtuaalisesti. (siirryt toiseen palveluun)

Lue myös:
Tutkimus: Kuuluisa riimukivi kertoo viikinkien ilmastoahdistuksesta – Onko raflaavan moderni väite selitys 800-luvun arvoitukselliseen tekstiin?