Aivoinfarkti pysäytti Tiina Katriina Tikkasen – terapiassa mielen sopukoista alkoi pulpahdella kamalia muistoja isästä

Kulttuurivieras, esikoiskirjailija Tiina Katriina Tikkanen toivoo, että vaikeistakin asioista puhutaan. Jopa tabuista.

Kulttuurivieras
Tiina Katriina Tikkanen
Ystävä ehdotti hienovaraisesti esikoiskirjailijaa aloittamaan kevyemmästä aiheesta. Tikkanen kuitenkin koki tarpeelliseksi kirjoittaa raskaista kokemuksistaan, jotka olivat nousseet jälleen pintaan.Jyrki Lyytikkä / Yle

Seitsemän vuotta sitten Tiina Katriina Tikkanen istui appivanhempiensa luona ruokapöydässä, kun hänen näkökenttäänsä ilmaantui tumma läiskä. Inhottava sumentuma ei mennyt pois, joten huolestunut anoppi tilasi ambulanssin. Sairaalassa selvisi, että kyseessä oli aivoinfarkti.

Jopa lääkärit olivat ihmeissään, miksi perusterve, hyväkuntoinen kolmekymppinen nainen saa aivoinfarktin.

Sairaalassa kului reilu viikko. Silti: aivoinfarkti olisi voinut olla paljon pahempikin. Tikkanen alkoi toipua ja toipui hyvin.

Yhden pysyvän vamman infarkti kuitenkin jätti. Tikkaselle oli jäänyt kuolemanpelko.

Tiina Katriina Tikkanen
Jyrki Lyytikkä / Yle

Voittaakseen pelon hän päätti hakeutua psykoterapiaan. Silloin hän ei vielä aavistanut, miten pitkä taival terapiasta tulee. Keskustelujen lomassa mielen sopukoista alkoi pulpahdella jälleen muistoja. Ne olivat niin ikäviä, että ne olisi ollut helpompi unohtaa saman tien – kuten hän oli aina ennen tehnyt muistojen pyrkiessä pintaan.

– Voi sanoa, että infarkti muutti elämäni. Ajattelen, että muistot pyrkivät esiin jollain tavoin, kun niitä tukahduttaa tarpeeksi kauan. Minun kohdallani aivoinfarkti ja siitä seurannut terapia oli käännekohta. Tämä ei tietenkään ole mikään lääketieteellinen selitys, mutta ehkä pääni ei kerta kaikkiaan kestänyt enää.

Liian kamalia muistoja on vaikea uskoa todeksi

Tikkanen oli aina pitänyt itseään säikkynä. Pienikin asia sai hänet säpsähtämään, sydämen hypähtämään kurkkuun. Kadulla vastaan tuleva mies alkoi yhtäkkiä näyttää pelottavalta. Pimeällä piti kurkata vähän väliä taakse, ettei siellä hiipinyt epäilyttäviä miehiä.

Miksi aina miehiä? Sitä Tikkanen ei ollut aiemmin pohtinut. Terapiassa mieleen alkoi kummuta inhottavia muistikuvia. Eivätkä ne olleet kenestä tahansa miehestä, vaan Tikkasen isästä.

Muistumia oli ollut aina, mutta Tikkanen oli painanut ne piiloon ennen kuin oli ehtinyt pohtia niitä pidemmälle. Oli paljon helpompi ajatella: Ei niin ole voinut tapahtua. Muistan väärin. Liian vilkas mielikuvitus!

– Sitä teki kaikkensa, ettei olisi tarvinnut myöntää, että tämä on totta.

Totta se kuitenkin oli. Isä oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen

Salanimellä kirjoittaminen kävi mielessä

Muutama vuosi sitten Tiina Katriina Tikkanen muutti Kuusamoon miehensä työn vuoksi. Siellä hän osallistui kirjailija Taija Tuomisen luovan kirjoittamisen kurssille. Silloin Tikkaselle syntyi ajatus kirjan kirjoittamisesta. Hän oli aina haaveillut kirjailijan työstä. Toimittajana ja viestinnän ammattilaisena sai toki kirjoittaa, mutta se ei tyydyttänyt hänen kirjoitusintoaan.

– Kurssilla sai kuukaudessa palauttaa kymmenen sivua tekstiä, joista sai sitten palautetta. Kirjoitin mahdollisimman pienellä fontilla ykkösen rivivälillä, jotta sain palautettua mahdollisimman paljon tekstiä.

Tiina Katriina Tikkanen
Tikkasen lapsuudessa kaikki näytti päälle päin täysin normaalilta, suorastaan mukavalta. Kukaan ei osannut epäillä mitään.Jyrki Lyytikkä / Yle

Tikkanen tunsi, että hänen on kirjoitettava seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

– Ystäväni yritti sanoa, että eikö olisi helpompi aloittaa kevyemmällä aiheella. Tunsin kuitenkin, että minun on ensin kirjoitettava tämä. Vasta tämän jälkeen pystyn kirjoittamaan muuta.

Tikkanen pohti salanimellä kirjoittamista. Hän kuitenkin luopui ajatuksesta, koska kukaan läheinen ei vaatinut sitä tai kieltänyt kirjoittamista. Tikkasen isä oli kuollut yli kymmenen vuotta sitten.

Unelman toteutuminen, kirjan kirjoittaminen, oli ihanaa. Välillä raskas aihe sai kirjoittamisen tuntumaan kuitenkin tuskaiselta.

– Aina en pystynyt lukemaan, mitä olin kirjoittanut. Silloin piti pitää taukoa. Kirjoittaminen helpottui aina, kun vein tekstiä kauemman omasta elämästäni.

Tikkanen ei halua eritellä, mikä Toinen silmä kiinni -romaanissa on totta, mikä fiktiota. Hän ei myöskään halua haastattelussa kertoa tarkemmin milloin ja miten seksuaalinen hyväksikäyttö tapahtui.

– Mielestäni tärkeintä on, millaisia ajatuksia ja tunteita päähenkilö käy läpi. Sillä on merkitystä.

Kirjan Mintulla ja Tiina Katriina Tikkasella on paljon yhteistä.

Kukaan ei osannut olla huolissaan

Tikkasen lapsuus näytti päälle päin aivan normaalilta. Suorastaan mukavalta. Perhe asusteli omakotitalossa pienehköllä paikkakunnalla. Toimeentulo oli taattua. Tiinalla oli paljon kavereita ja hän pärjäsi hyvin koulussa ja urheilussa. Kenellekään ei tullut mielenkään olla huolissaan Tiinasta.

Perheiden sisäisiin asioihin ei helposti puututa, eikä tuohon aikaan vielä puhuttu alakoululaisille oman kehon koskemattomuudesta. Päällepäin näytti, että Tiinalla oli isänsä kanssa hyvä ja läheinen suhde.

– Jälkeenpäin jotkut ovat muistaneet hieman ihmetelleensä liiallista läheisyyttä.

Kuten kirjassa myös tosielämässä Tiinan isä oli hyvin voimakas persoona. Tikkanen kuvailee häntä suorastaan manipulatiiviseksi.

Hän vaikutti Tikkasen elämään, vaikka tämä oli muuttanut pois kotoa jo lukioaikana.

– Kun isä kuoli, en osannut oikein tehdä mitään. Isä ei ollutkaan enää sanomassa, miten pitää elää ja olla. Olin hukassa.

Tiina Katriina Tikkanen
Tikkanen on päättänyt, että kertoo kokemastaan myös omille lapsilleen, kunhan lapset ovat ensin varttuneet tarpeeksi.Jyrki Lyytikkä / Yle

Tikkanen ei mielellään muistele lapsuuttaan tai katsele vanhoja valokuvia. Kaikki tuntuu jotenkin valheelliselta. Hän ei kuitenkaan tunne, että lapsuus olisi varastettu.

– Ei sitä viety, kun ei sitä oikeastaan ollutkaan.

Seksuaalisen hyväksikäytön myöntäminen oli vaikeaa Tikkaselle itselleen. Vielä vaikeampaa oli kertoa läheisille.

– Minulla on hyvät ja läheiset välit äitiini, veljeeni ja muihin sukulaisiin. Sain kaikilta paljon tukea ja ymmärrystä ja myötätuntoa.

Tapahtumien käsittely ei olisi ollut mahdollista ennen isän kuolemaa, sillä lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneet pelkäävät tekijää aikuisiälläkin.

– Kun tekijä on omassa perheessä, pahuuden käsittäminen on hyvin vaikeaa. Miten joku omassa perheessä voi olla niin paha? Suhde on niin vääristynyt, ettei sitä voi lapsena eikä edes aikuisena mitenkään ymmärtää.

Kauheistakin asioista pitää puhua

Kirjoittaminen auttoi Tikkasta jäsentelemään ajatuksiaan ja muistojaan. Mikään terapiakirja romaani ei kuitenkaan ole. Ei hänelle, eikä muille.

– Yksi kirjoittamisen motiiveista oli silti aiheen tärkeys. Tällaisistakin, kauheista asioista pitää kirjoittaa. Niistä pitää pystyä puhumaan.

Terapian ja kirjoitusprosessin aikana Tikkanen on huomannut, miten suuri tabu perheen sisäinen seksuaalinen hyväksikäyttö yhä on. Aluksi Tikkanenkin luuli olevansa yksin kokemustensa kanssa, mutta vertaisryhmissä paljastui, miten väärässä hän oli.

– Tukijärjestöille ja niiden tarjoamalle avulle on paljon kysyntää. Se kertoo asian mittakaavasta.

"Ymmärrän niitäkin, jotka eivät halua palata traumoihinsa"

#metoo-liike on nostanut esiin kaikenlaisen seksuaalisen hyväksikäytön yleisyyden ja suorastaan arkipäiväisyyden. Tikkanen oli aloittanut kirjan kirjoittamisen jo ennen liikettä, joten se ei ollut vaikuttamassa aihevalintaan. Kustannuspäätökseen sillä kuitenkin oli ehkä vaikutusta.

– Ajoitus oli kieltämättä hyvä. Nyt oltiin valmiita julkaisemaan tällainenkin kirja.

Aiheen vaikeudesta ja moniulotteisuudesta kertoo sekin, että kirja oli aluksi 500-sivuinen. Tikkanen kuitenkin ymmärsi nopeasti, että tiiliskivi vaikeasta aiheesta saattaisi olla lukijoille liikaa. Nyt sivuja on 193.

Tiina Katriina Tikkanen lehdettömien puiden katveessa
Jyrki Lyytikkä / Yle

Seksuaalisesta hyväksikäytöstä on Tikkasen mielestä tärkeä puhua, mutta hän ymmärtää myös niitä, jotka eivät halua palata traumoihinsa ja puhua niistä.

– Julkisessa keskustelussakin aihe mieluusti vaietaan. Sitä on niin vaikea uskoa, että sellaista tapahtuu. Ymmärrän hyvin, ettei sitä haluta nähdä.

Tikkanen on päättänyt, että kertoo myös omille lapsilleen kokemastaan. Vielä ei ole kuitenkaan sen aika, sillä lapset ovat liian pieniä.

Anteeksi ei tarvitse antaa

Puhuminen ja avautuminen terapiassa olivat pelastus Tikkaselle. Nykyään hän voi paljon paremmin, nukkuu hyvin eikä enää säiky. Olo on kaikin tavoin helpottunut.

Seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneilla on usein vaikeuksia omien rajojen asettamisessa. Myös Tikkasen oli nuorempana vaikea sanoa ei.

– Olin lapsena ja nuorena tosi kiltti. Sitä ei oikein edes ymmärtänyt, että voi sanoa ei. Kaikkeen ei tarvitse suostua.

– Voi kuitenkin olla, että ilman aivoinfarktia olisin vain jatkanut niin kuin ennenkin. Jotkut voivat elää koko elämänsä ilman, että traumat nousevat pintaan.

Tikkanen on onnistunut kirjoittamaan kirjansa siten, että sen pystyy helposti lukemaan luotaantyöntävästä aiheesta huolimatta. Hän haluaa korostaa kirjallaan ja omalla esimerkillään, että kauheista kokemuksista huolimatta elämää voi elää ja traumojen kanssa voi oppia olemaan.

Anteeksi ei kuitenkaan tarvitse antaa. Tikkasen on edelleen vaikea puhua isänsä sairaasta käyttäytymisestä. Sitä ei voi mitenkään ymmärtää.

– Nyt juuri ei tunnu miltään. Ajatukset isästä ovat niin mutkikkaita. Ehkä minun täytyy kirjoittaa siitä seuraava kirja.

Uusimmat uutiset puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus