Janne Saarikiven kolumni: Olisimme voineet varautua uhkiin, jos emme olisi pelänneet pelkojamme

Pelko on kaikkein yksityisin kokemus, mutta kaikkea olemista määrittävä, kirjoittaa Janne Saarikivi.

koronavirus
Janne Saarikivi
Petteri Sopanen / Yle

Minua pelottaa se virus. Että saan sen ja joudun sinne hengityskoneeseen, joita ei edes ole riittävästi. Että joudun kenttäsairaalaan, jossa ei ole riittävästi sairaanhoitajia, ja makaan siellä tokkuraisessa kuumeessa henki pihisten.

Tai jos en itse joudukaan, ehkä sinne joutuu äitini, hän on iäkäs, riskiryhmää. On niin paljon asioita, joita en ole osannut sanoa äidille. Tai ehkä sinne joutuu ystäväni, joka on nuorehko, mutta diabeetikko, tai toinen ystävä, jolla on paha astma.

Tai voihan minullakin olla diabetes. Eikö vain minuakin ole usein huimannut aterioiden jälkeen. Voi minulla olla verenpainettakin, se on paha riskitekijä. En tiedä onko minulla, sillä sen mittaaminen pelottaa sekin.

Jokaisen yskähdyksen, ruumiin värähdyksen ja värinän omassa ruumiissani tulkitsen pahimmin päin: nyt se varmaan alkaa, koronainfektio.

Pelko muovaa elämäämme ja olenkin pelkäämisessä varsin harjaantunut.

Elämäni aikani olen pelännyt hurjasti muun muassa ydinsotaa, Tshernobylin onnettomuutta ja ekokatastrofin tuhoamaa maapalloa. Olen pelännyt monia sairauksia kuten syöpää ja sydänvaivoja, sitä että menetän läheiseni, että jään työttömäksi, että menetän maineeni ja minut häpäistään muiden silmien edessä. Vartuttuani olen ruvennut pelkäämään lasteni ja läheisteni puolesta.

Tällä hetkellä pelkään koronavirusta. Jokaisen yskähdyksen, ruumiin värähdyksen ja värinän omassa ruumiissani tulkitsen pahimmin päin: nyt se varmaan alkaa, koronainfektio.

Tieto viruksen olemassaolosta on tehnyt ruumiistani vihollisen. En enää luota sen toimintaan. Epätietoisuus siitä, mitä virus todella aiheuttaisi minussa, panee mielikuvituksen liitelemään kaikissa kauhukuvissa.

Vaikka monet ovat peloissaan, on pelko kaikkein yksityisin kokemus. Siitä puhutaan vähiten, ja kirjoitetaan vähiten kolumneja. Monet eivät tunnista pelkoa. He hoitavat sitä ostamalla lääkkeitä, aseita ja vakuutuksia. Sitä hoidetaan äänestämällä poliitikkoa, joka lupaa vahvinta troppia vaivaan, siitä kokonaan riippumatta, onko kyseessä paras ratkaisu.

Sisäisestä sankarista puhutaan, mutta mitenkäs tämä sisäinen pelkuri? Pelätessämme olemme harvinaisen suorassa kontaktissa itseemme, mutta samalla taannumme pikkulapsiksi. Pelkäämme isää tai äitiä tai opettajaa, yksinjäämistä kuoleman hetkellä, sitä, että vaellamme pitkän taipaleen elämää päähänsä asti ilman rakkautta ja merkitystä.

Kun pelkäämme koronavirusta, pelkäämme paitsi sairautta, kipua ja kuolemaa, aina myös elämätöntä elämää, lähimmäiselle sanomatonta sanaa, kaiken tuntematonta turhuutta ja tyhjyyttä.

Lohduttaudun sillä, miten monta kertaa olen pelännyt turhaan.

Länsimainen ihminen, kodinelektroniikkansa ääressä istuva, keskivartalolihava ja omaa ääntään rakastava minä (tai sinä) on unohtanut sen, minkä jokainen tiesi vielä muutama sukupolvi sitten, että nimittäin ihmisen elämä on hauras, ja lähtee ihmisestä vähällä.

Hän täyttää elämänsä puhuen urakehityksestä, omistuksistaan, opiskelupaikoistaan ja matkoistaan, mutta vähänpä hän tietää. Nyt virus muistuttaa, miten jokaisen meistä täytyy luopua kaikesta, mitä olemme saavuttaneet, joskus suurella tuskalla.

Lohduttaudun sillä, miten monta kertaa olen pelännyt turhaan. Että ydinsotaa ei silloin tullutkaan, ja että Tshernobylin voimalan radioaktiiviset päästöt eivät tuhonneetkaan elämääni. Tai että en ole vielä saanut syöpää, kaikesta pelkäämisestä huolimatta, tai infarktia.

Samalla tiedän, että tulee päivä, jolloin pelot käyvät toteen. Tietomme on nimittäin suurempi kuin se kaistale maailmaa, jonka rauhallinen mieli voi hallita, ja luotettavampi.

Tiedän, että 75 vuoden rauhan periodi on pisin Suomen historiassa ja että sota tulee vielä vuorenvarmasti. Tiede ja tieto on varoittanut meitä myös pandemiasta, kuten se on varoittanut meistä ilmastonmuutoksesta, ydinsodasta ja radioaktiivisuudesta.

Yhtään näistä uhkista emme ole lopullisesti voittaneet, sillä niiden päättäväinen ratkaiseminen edellyttää paitsi nokkeluutta ja teknologiaa, myös pelon päättäväistä katsomista silmiin. On ollut helpompi ajatella ihan muuta, ja nyt siitä kärsitään.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

Aiheesta voi keskustella 15.4. klo 23.00 asti.

Lue tästä tuoreimmat tiedot koronaviruksesta.

Tilaa uutiset koronaviruksesta

Saat Ylen tärkeimmät koronavirusuutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Siirry tilaamaan

Luotettavia koronauutisia nopeasti suoraan puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus