1. yle.fi
  2. Uutiset

Yksityisyyden viimeinen linnake

Kirjasto tuntee lainaajansa, mutta ei paljasta salaisuuksiamme. Harva hoksaa, että omat lainatiedot ovat hyvin suojeltuja.

kirjastot
Animaatio suurennuslasista, joka etsii tietoa kirjasto lainoista tuloksetta.
Jokaisen lainaushistoria on muun muassa tunnusluvun ja kirjastokortin takana.Miia Anttila/ Yle

Tämä juttu olisi voitu otsikoida: "Hitlerin Taisteluni-teokseen on pääkaupunkiseudulla pitkä varausjono – miksi kansallissosialismi kiinnostaa?"

Mitä pidemmälle luet, sitä syvällisemmin selviää, miksi päätelmä on houkutteleva ja harhaanjohtava. Ja sitä iloisempi olet siitä, että kirjastot pitävät salaisuutensa.

Teksti nosto: "On taho joka tietää meistä kaikenlaista."

Kaikki tietomme tuntuu olevan kaupan ja käytettävissä. Jo kahdeksan vuotta sitten yhdysvaltalainen kauppaketju syynäsi asiakkaistaan nimenomaan raskaana olevat naiset ja mainosti heille sopivia tuotteita. Erään teinin isä sai tietää tämän raskaudesta kohdennetun mainonnan kautta (siirryt toiseen palveluun) (Taloussanomat).

Meno ei ole hidastunut. Saavuit verkkosivustolle? Hienoa, ota eväste, seuraamme sinua. Avasit uutissivun? Kiva, sallithan sijaintisi paljastamisen. Omistat etukortin? Hyvä, ostoksesi tallennetaan.

Kohdennetusta mainonnasta voi olla kuluttajalle hyötyä, kuten paremmat tuotesuositukset. Osa meistä lienee niin turtunut tietojensa roiskimiseen pitkin internetiä, ettei kiinnitä asiaan enää huomiota.

On taho, joka tietää meistä kaikenlaista, eikä historiansa aikana ole tehnyt tiedoillaan juuri mitään.

Kirjastojen selän takana on valtaisa varasto lainaustietoa ja lukumieltymyksiä. Mitä ne kertovat?

"Mitä se sinulle kuuluu, mitä minä luen"

Vuonna 1960 kirjallisuutta harrastavan kokemäkeläisen Pentti Saarelaisen puoliso Hilkka katosi. Asiassa alettiin uumoilla henkirikosta. Pian aviomiestä epäiltiinkin vaimonsa surmasta.

Ennen vaimonsa katoamista Saarelainen oli vieraillut entistä useammin kylän kirjastossa. Maaliskuun ja joulukuun välillä hän oli sieltä lainannut 75 rikos- ja väkivaltakirjaa.

Rikostutkijat kiinnostuivat.

Teksti nosto: "Moni luulee, että kirjastontäti näkee lainasi."

Jos olet koskaan yrittänyt silmäillä lainaushistoriaasi, olet huomannut, ettei sinulla ole sellaista.

Tai toki on, jos olet erikseen pyytänyt, että lainasi tallennetaan salasanan taakse. Oletusarvoisesti lainaushistoriaa ei kerätä. Se pyyhkiytyy pois, kun palautat aineiston kirjastoon. Edes sinä et siis helpolla näe, montako Hercule Poirotia on tänä vuonna tullut luettua.

Moni luulee, että legendaarinen kirjastontäti pääsee käsiksi lainoihisi. Ei pääse.

Kirjastot varjelevat lainaustietoja kuin marjastaja mustikkapaikan sijaintia. Syy löytyy paitsi ammattietiikasta, myös pykälistä.

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio kertoo, että kirjastot ovat kunnallista toimintaa, ja kunnalla on viranomaistehtävä. Siihen sovelletaan lähtökohtaisesti julkisuuslakia, joka sisältää salassapitosäännöksiä. Tietojen luovutukseen tai kaupallistamiseen liittyen Aarnio ottaa esiin julkisuuslain 16. pykälän kolmannen momentin.

– Jos laki voi olla kaunis, tämä on yksi kauneimmista kohdista, Aarnio toteaa.

Momentissa (siirryt toiseen palveluun) (Finlex) sanotaan muun muassa, että viranomainen saa luovuttaa tietoja vain, jos vastaanottajalla on oikeus käsitellä niitä. Henkilötietoja saa luovuttaa markkinointia varten vain, jos niin erikseen säädetään tai rekisteröidyn ihmisen suostumuksella.

Lainahistoria on osa varjeltavaa henkilötietoa.

Kansalaisilla on myös tukku tietojamme turvaavia oikeuksia, kuten yksityisyyselämän suojaan liittyvä henkilötietojen suoja. Lisäksi Aarnio toteaa:

– Perusoikeusjärjestelmässä on itsemääräämisoikeus. Toisin sanoen: mitä se sinulle kuuluu, mitä minä luen, vai mitä?

Teksti nosto: "Lainaushistoriasta ei voi tehdä aukottomia päätelmiä."

Aikanaan kirjastokirjoissa saattoi olla lipare, josta näkyi edellisen lainaajan tiedot. Hyllystä sai punastellen hakea varaamiaan niteitä omalla nimellä. Nykyään asioimiseen tarvitaan itsepalvelutiskillä kirjastokortti ja pinkoodi, ja varaukset on piilotettu lainaajakohtaisen numerorimpsun taakse.

Voiko yksittäisestä ihmisestä päätellä jotain sen perusteella, mitä hän kantaa kirjastosta kotiin?

Työnnetään utelias nenämme sopivan vapaaehtoisen lainoihin. Jyväskylän pääkirjaston kirjastovirkailija Mira Kotanen kertoo, että hänellä on kotonaan pinoittain lastenkirjoja. Siitä voisi ajatella päättelevänsä kaikenlaista. Totuus on, että Kotilainen tutustuu kirjoihin, koska työskentelee lastenosastolla.

– Lainaushistoriasta ei voi tehdä vedenpitäviä päätelmiä asiakkaasta. Hän voi lainata aineistoja jollekin toiselle tai vaikkapa tutkielmaansa varten, Kotanen sanoo.

Silti esimerkiksi terveydentilasta tai poliittisesta suuntautumisesta voisi saada ainakin osviittaa lainojen perusteella. Ennen internetiä lainoista saattoi kenties päätellä enemmänkin, kun kirjasto oli miltei ainoa tiedonhakupaikka.

Ainakin on voitu spekuloida. Niin tehtiin Hilkka Saarelaisenkin kuoleman tutkinnassa.

12 vuotta katoamisensa jälkeen hänet löydettiin muurattuna kotinsa leivinuuniin. Aviomies Pentti Saarelainen pidätettiin ja tuomittiin pahoinpitelystä. Tutkijat palasivat jopa miehen kirjastolainoihin ja hakivat yhtäläisyyttä kirjojen tapahtumien ja rikoksen välillä.

Näille pohdinnoille ei lopulta annettu merkitystä oikeudenkäynnissä.

Kun Hilkka Saarelaisen kuolinsyy ei selvinnyt eikä kuolemantuottamuksesta voitu enää tuomita 12 vuotta tapahtumien jälkeen, Pentti Saarelainen vapautettiin.

Tapaus tunnetaan nimellä Uunisurma. Poliisimuseolla ei ole Uunisurman lisäksi tietoa tapauksista Suomen rikoshistoriassa, joissa kirjastolainoja olisi syynätty osana poliisitutkintaa.

Yksittäisen ihmisen lainat eivät välttämättä kerro aukottomasti mitään.

Mitä jos saisimme käsiimme laajan joukon, sanotaanko 166 000 suomalaisen, anonymisoidut lainatiedot?

"Kuin Alko vaatisi jokaisen pullonsa takaisin"

Helsinkiläisen tutkija Jaani Lahtisen etävideoyhteys näyttää kelmeältä tuhrulta. Teippi on peittänyt tietokoneen kameraa vuosien ajan. Sen irrottaminen jättää linssin söheröiseksi.

Näytönjako sentään toimii, ja Lahtisella on paljon tietoa jaettavana.

Hän on pyörittänyt satojentuhansien suomalaisten anonyymejä kirjastolainatietoja viimeiset kymmenisen vuotta.

Lahtinen on alun perin maantieteilijä, jota kiinnosti, miten suomalaiset käyttävät vapaa-ajan palveluita. Lähikirjastoja on Suomessa tiheästi, joten ne vaikuttivat hedelmälliseltä tutkimuskohteelta.

Jos kävelee kilometrin säteellä Helsingin kirjastoista minä tahansa hetkenä, sadasta vastaantulijasta viidesosalla on sillä hetkellä jotain lainassa.

– Tietääkseni ei ole toista lähipalvelua, joka olisi niin armottoman rakastettu kuin kirjastot, Lahtinen toteaa.

Kuvituskuva kirjojen määrästä yhtä henkilöä kohden.
Suomen yleisten kirjastojen tilastojen mukaan vuonna 2019 kirjastoissa oli keskimäärin 5,29 kirjaa per suomalainen.Miia Anttila / Yle

Maantieteilijälle valkeni nopeasti, että kirjastotyöntekijät eivät tienneet paljoakaan kirjaston ympäristöstä ja asiakkaista. Laitoksilla ei ollut käsitystä esimerkiksi siitä, mistä asiakkaat tulevat kirjastoon.

Siinä vaiheessa Lahtinen totesi: "Teillä on tuo eräs pikkujuttu nimeltään lainadata".

Lahtisen mukaan kirjastojen lainadatan kertymistä voisi verrata tilanteeseen, jossa Alko vaatisi jokaisen pullonsa takaisin. Kyseessä on alueellinen monopoli: muita lähikirjastojen kaltaisia palveluita ei ole. Kirjastojen on pidettävä kirjaa käyttäjistään, jotta aineisto voidaan huolehtia takaisin. Joka ikisestä lainasta ja palauttamisesta jää jälki, jolle ei löydy kilpailijaa.

Vuosien saatossa kirjastoille kertynyt tietomäärä luokitteluineen, luetteloineen ja aineistotietoineen on Lahtisen mukaan pohjaton pullo. Lainastot tarjoavat mitä erikoistuneimpia aihealueita. Vai kuinka moni meistä hengailee esimerkiksi hyllyn Kristillinen lähetystyö. Australia, Oseania edessä?

– Kirjasto on siinä mielessä ihana laitos, että se on pedantti ja armoton kaikessa luokittelussa, Lahtinen huomauttaa.

Vielä 10 vuotta sitten Lahtinen ajatteli kirjoittavansa selvityksistään artikkelin. Nykyään hän pyörittää edelleen suomalaisten anonyymejä lainatietoja, jotta kirjastot voisivat kehittää palveluitaan. Artikkelin asemesta Lahtinen työstää väitöskirjaa.

Kun kaikki henkilökohtaiset tunnisteet hävitetään, jäljelle jäävästä datasta selviää trendejä ja piilossa olevaa tietoa asiakkaiden toimintatavoista. Kirjastot tarvitsevat tietoa palvelujensa parantamiseen.

Jos vaikkapa Helsingin Vallilassa asuu paljon sinkkuja, Vallilan lähikirjastoon on turha haalia kovin kattavaa pysyvää lastenkirjaosastoa. Lainatiedoista kirjastot voivat myös ennakoida, missä kirjastoissa tietyt kokoelmat kiinnostavat enemmän kuin muualla.

Meille muille lainatiedoista löytyy kiinnostavaa nippelitietoa. Kuka olisi arvannut, että vapaan valinnan maailmassa miesten ja naisten väliset stereotypiat elävät ja voivat hyvin juuri kirjastossa?

"Yllätys, vai mitä?"

Lahtinen esittelee Varsinais-Suomen alueen kirjastojen lainatieto-otantaa vuodelta 2019. Ne koskevat noin 166 000 suomalaista. Data poimitaan niin, että se näyttää noin neljän viikon mittaisen lainatilanteen kirjastoissa läpileikkauksena. Kenenkään kokonaista lainahistoriaa ei ole mukana, ja yksilötiedot on joka tapauksessa hävitetty tuloksista.

Otanta on niin kattava, että vaikka se ei edusta koko kansaa, sen voisi ajatella edustavan muidenkin kuin varsinaissuomalaisten lukutottumuksia.

Lahtinen kertoo, että yleisesti ottaen datan valossa 30-40-vuotiaat miehet ovat kiinnostuneita pyssyistä, laivoista ja kaikista isoista liikkuvista asioista. Vastuullisen elämän kirjallisuus ja lastenkirjallisuus menevät naisten kontolle samassa ikähaarukassa.

Miksi naiset sitten lainaavat lastenkirjoja? Jälkikasvulleen. Lahtinen silmäilee aineistoa ja toteaa, että isät ovat lainatietojen perusteella huomattavasti lasten äitejä sitoutumattomampia.

Naiset ylipäätään lainaavat huomattavasti enemmän aineistoa kuin miehet. Jos lasten kuvakirjat leikkaa kokonaan pois tilastoista – se on sangen iso viipale – saadaan vielä tarkempia mieltymyksiä esiin.

Graafiikka lukijan elämänkaaresta: miehet.
Grafiikka lukijan elämänkaaresta: Naiset
Otannan määrä on noin 166 000 suomalaista. Vaaka-akselin luvut kertovat, miten ison prosenttiosan kukin aihe kattaa ryhmän tekemistä lainoista. Kuvassa on 10 lainatuinta aihetta, liukusäätimellä voit verrata miesten ja naisten lainauksia. Kuva: Miia Anttila / Yle

Vuoden 2019 otannassa Lahtinen kiinnittää huomiota runot-kategoriaan. Siinä 30-39 vuotiaat miehet olivat kunnostautuneet lainaajina naisia enemmän.

– Ilmeisesti miehet, jotka eivät puhu eivätkä pussaa, lausuvat runoja, Lahtinen toteaa.

Ero tasoittui toukokuun 2020 otannassa piirun verran naisten hyväksi, mutta kansanrunous pysyi miesten lainavaltakuntana.

Piikit asiasanoissa näyttävät, mitä taas teinipojat lainaavat enemmän. Yksi näistä aiheista oli viime vuodenkin tiedoissa tekniikkakirjallisuus.

– Yllätys, vai mitä, toteaa Lahtinen, eikä kuulosta lainkaan yllättyneeltä.

Lahtisen mukaan datasta näkyy yleisesti, että sukupuoli on vahvasti erotteleva tekijä kiinnostuksen kohteissa. Toukokuun 2020 kymmenen lainatuimman aiheen joukossa varsinaissuomalaisia naisia on kiinnostanut esimerkiksi terveys ja kauneus, miehiä taas liikunta, urheilu, pelit ja leikit.

Kirjastopalvelut ovat kaikille avoimia ja vapaaehtoisia. Jos jokainen voi lainata estotta, mitä salaa sydämessään haluaa, miksi osa lainoista on niin sukupuolistereotypisia?

Lahtisen ajattelee mieltymysten kumpuavan ihmisten sisältä. Ylipäätään lainauskäyttäytyminen kaipaisi hänen mielestään analyysiä ihmisten lainaamisen ja kuluttamisen syistä.

Toukokuisissa tilastoissa on yllätyksiäkin. Ehkei ole stereotypisinta, että toukokuussa 2020 miesten lainapinoista löytyi viihdemusiikkia ja laulelmia naisia enemmän, kun taas yli 75-vuotiaat naiset terästäytyivät kalastus- ja metsästyskirjojen haalimisessa?

"Kenelläkään ei ole mitään salattavaa, kunhan naapurit eivät tiedä"

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnion mukaan suomalaiset ovat tutkimuksissa tiivistäneet käsityksensä tietosuojasta karkeasti ottaen väliotsikon lauseeseen.

Naapureille on mahdotonta paljastua anonyymin kirjastolainadatan kautta, vaikka postinumeroalueita voikin silmäillä. Jaani Lahtinen klikkaa karttoja auki. Periaatteessa tiedoista voisi vaikka etsiä, millä alueella Turussa luetaan eniten Kaari Utriota.

Siihen Lahtinen kuitenkin pysähtyy.

Luvut ovat jo niin pieniä, etteivät ne kerro trendistä. Ne kertovat yksittäistapauksista, joiden lainaamismotiivia on mahdotonta päätellä.

Siksi onkin palattava Hitleriin. Juuri tästä syystä "Taisteluni-teokseen on pääkaupunkiseudulla pitkä varausjono – miksi kansallissosialismi kiinnostaa?" olisi houkutteleva ja virheellinen tiivistys lainausdatasta.

On oikein hyviä syitä sille, että Taisteluni-kirjaan on pääkaupunkiseudun kirjastoissa yli sadan ihmisen varausjono (siirryt toiseen palveluun) (Helmet).

WSOY ei ole painanut teosta Suomessa sitten jatkosodan (siirryt toiseen palveluun) (Helsingin Sanomat). Tuon ajan painoksia on kirjastoissa rajattu kappalemäärä, ja teosta myös varastettiin aikanaan kirjastoista. Helmet-kirjastoissa Taisteluni-kirjan molemmat osat sisältävää painosta on yksi kappale (siirryt toiseen palveluun).

Helmet-kirjastojen sovelluspäällikkö Susanna Aakko kertoo, että kyseisen kappaleen vanhin varaus on vuodelta 2015, uusin toukokuulta 2020. Kun kiertämässä on vain yksi kirja, jono kasvaa.

Nopeat tulkinnat varausjonon kaltaisesta nippelitiedosta ovatkin Jaani Lahtisen mukaan "hemmetin vaarallisia".

– Kirjan suosion syy on tasan se, että ihmiset haluavat uteliaisuuttaan katsoa, kuinka höhlä se on. On täysin väärin päätellä, että jossain oltaisiin korostuneen kiinnostuneita kansallissosialismista, Lahtinen sanoo.

Sitä paitsi Helsingin ulkopuolelle astuttaessa kiinnostus teokseen romahtaa. Muualla Suomessa Taisteluani saa lähes jonotta (siirryt toiseen palveluun) (Finna).

Ei ihme, että lainatiedot ovat yksityisiä. Tärkeintähän on, etteivät naapurit tiedä.

Myisitkö lainatietosi mainostajalle?

Muistatko, miten jutun alussa päiviteltiin massiivista digitaalista jalanjälkeämme?

Kirjastot ovat pysyneet visusti poterossa käyttäjätietojen kanssa. Vertailun vuoksi: vuodenvaihteessa uusi viranomainen, Findata, alkoi keräämään ja välittämään anonymisoituja terveystietojamme niistä kiinnostuneille tahoille. Tietoja ei kuitenkaan luovuteta esimerkiksi markkinointiin.

Dataamme uudelleenkäytetään.

Kuvituskuva, Miesten ja naisten kirjastolaina eroista.
Lainamieltymysdatassa näkyy eroja sukupuolten välillä.Miia Anttila / Yle

Voisiko kirjastojenkin anonymisoitua lainausdataa hyödyntää, tai jopa myydä eteenpäin? Kiinnostaisiko mainostajia, mitä suomalaiset lainaavat?

Helsingin kaupunginkirjastojen kehittämispäällikkö Matti Sarmela kertoo, että kirjaston lainausdataa ei lähtökohtaisesti ole tarkoitettu jalostettavaksi. Jo teknisessä mielessä sen irrottaminen ja luovuttaminen eteenpäin ei oikeastaan ole mahdollista.

Suomen kirjastolaitos on parisataa vuotta vanha, liikuttavan pedantti ja ammattietiikalleen uskollinen. Miksi sellainen laitos olisikaan rakentanut järjestelmiään niin, että käyttäjätietojen kaivelu ja luovuttaminen olisi helppoa ja mukavaa?

Lisäksi lainadata on edelleen yksityistä pykälien nojalla. Jos sitä haluttaisiin kerätä, asiakkaalta pitäisi irrota lupa.

Vaikka tekniikka ja pykälät ratkottaisiin, kutkuttelisiko lainadata kaupallisia toimijoita?

Jaani Lahtinen arvioi, että useimmat kaupalliset toimijat keräävät tietoa käyttäjistään ja yleisöstään itse. Ketä siis kiinnostaa, että umpimähkäinen 30–39-vuotias nainen Lapissa tykkää lukea korealaisia keittokirjoja?

Ilmeisesti aika harvaa.

Matti Sarmelan tietojen mukaan erilaiset avoimen datan kehittäjät ovat välillä kiinnostuneet lainaustiedon hyödyntymisestä. Sen avulla asiakkaalle voisi suositella palveluja.

Lisäksi e-kirjakauppiaita voisi hyvinkin kutitella, mitä ihmiset lukevat. Koska e-aineisto saadaan kirjastolle kaupallisen tarjoajan kautta, sopimukset antavat niille mahdollisuuksia pöyhiä lainatietojakin. Jotain suoramarkkinointia voi siis tulla asiakkaalle sitäkin kautta. Sen sijaan tiedon luovuttaminen kolmansille osapuolille on Sarmelan mukaan pystytty kieltämään.

Tulevaisuudessa kirjastokäyttäjä saisi hallita tietojaan entistä enemmän ja antaa itse luvan lainausdatansa käyttöön. Kirjastot voisivat myös räätälöidä suosituksia: luit juuri Douglas Adamsia? No kiinnostaisiko Terry Pratchett?

Tulevaisuus tuo myös keskeneräisiä kysymyksiä. Jaani Lahtinen luettelee muutaman: onko joskus mahdollista, että kirjastokäyttäjä voisi tienata myymällä lainatietonsa mainostajalle? Tarvitseeko kaiken datan olla julkista? Kun jokin trendi lähtee liikkeelle yhteiskunnassa, miten ja milloin näkyy kirjastoissa?

Ennen kaikkea: mitä se merkitsisi?

Teksti nosto: "Kirjastot eivät juorua."

Kun koronarajoituksia alettiin purkaa, kirjastotyöntekijät kertoivat jo ikävöineensä asiakkaita. Eristysaikana ihmiset varasivat kirjoja sydämensä kyllyydestä.

Anonyymia lainatietoa kertyy.

Mikään ei viittaa siihen, että kirjastot olisivat lähiaikoina halukkaita luopumaan luottamuksellisista asiakassuhteista. On epävarmaa, tavoittaako kohdemainonta-ajattelu ja avoimen datan kanssa flirttailu koskaan käyttöliittymistä analogisinta: kirjastonkirjaa.

Kirjastot tietävät meistä valtavasti, mutta eivät juorua . Ne ovat Lahtisen sanoin täsmällisten ja tunnollisten ihmisten työpaikkoja. Kirjastontätiä ei kiinnosta, lainaatko Hitleriä vai Hotakaista. Häntä kiinnostaa, tuotko aineiston ajoissa takaisin.

Nyt kirjasto pitää salaisuutensa.

Juttua varten on haastateltu lisäksi Suomen kirjastoseuran puheenjohtajaa Rauha Maarnoa, Säynätsalon lähikirjaston vastaavaa kirjastohoitajaa Viljami Marjomäkeä ja yleisten kirjastojen digihankkeen projektipäällikkö Päivi Litmanen-Peitsalaa.

Keskustelu on auki 6.6.2020 klo 22 asti.

Lue seuraavaksi