1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. johtajuus

Rajkumar Sabanadesanin kolumni: Kriisi paljastaa paitsi todelliset johtajat, myös todelliset oikeusvaltiot

Suomalaisilla on syytä olla ylpeä johtajistaan ja maastaan. Suomi on oikeusvaltio, joka nojaa hyviin perusarvoihin, kirjoittaa Rajkumar Sabanadesan.

Kuva: Jani Aarnio

Johtaminen on vaikea laji, mutta onneksi sitä voi harjoitella. Voi lukea johtamisoppaita, kehittää itseään alaisilta saadun palautteen perusteella tai investoida johtamisvalmennukseen.

Kriisijohtaminen on paljon vaikeampi laji, koska sitä pääsee harvemmin etukäteen harjoittelemaan. Kriisit tulevat yleensä yllätyksenä ja pyytämättä kuin Jäätteenmäelle faksi. Aikaisempi johtamiskokemus auttaa toki kriiseissäkin, mutta se ei yksin riitä – kriisijohtamisessa tarvitaan nimittäin aivan erityisiä ominaisuuksia. Kaiken lisäksi yleensä vasta tositilanteessa selviää, onko itsellä niitä.

Sota opetti minulle yhtä ja toista kriisijohtamisesta. Joku voi ajatella, ettei Sri Lankan sisällissodasta opittuja asioita voi soveltaa globaalin terveyskriisin keskellä kamppailevaan Suomeen. Uskon kuitenkin vahvasti, että tarvittavat ominaisuudet eivät ole aikaan tai paikkaan sidottuja.

Kaikilta johtajilta vaaditaan kykyä tehdä päätöksiä. Kriisissä päätöksiä kuitenkin joutuu tekemään nopeasti, suuren paineen alla ja usein puutteellisen tiedon pohjalta. Kriisijohtajalta vaaditaankin poikkeuksellista paineensietokykyä. Tarvitaan myös kykyä sietää epävarmuutta: kun tietoa ei ole tarpeeksi, päätökset pitää tehdä ”kokonaisharkintaa” käyttäen.

Kriiseissä tarjolla on usein vain huonoja vaihtoehtoja, jolloin johtajan epäkiitollinen tehtävä on arvioida, mikä niistä on vähiten huono.

Pitää myös olla kyky hahmottaa laajoja kokonaisuuksia. Lisäksi pitäisi osata ennakoida, mitä toimenpiteitä lähitulevaisuus edellyttää. Jatkuvasti pitää miettiä myös vaihtoehtoisia skenaarioita. On arvioitava erilaisten päätösten todennäköisiä seurauksia.

Lisäksi kriiseissä tarjolla on usein vain huonoja vaihtoehtoja, jolloin johtajan epäkiitollinen tehtävä on arvioida, mikä niistä on vähiten huono.

Sodassa on rauhan ajan kriiseihin verrattuna yksi etu. Monista vaikeista päätöksistä vastaa tehtävään varta vasten koulutettu armeija. Sotilasjohtajat on koulutettu tekemään päätöksiä, joista voi riippua tuhansien ihmisten henki. Selkeät komentoketjut on nimenomaan rakennettu kriisien tarpeisiin, mahdollistamaan nopeat päätökset ja tehokas toimeenpano.

Sanna Marinia tuskin on koulutettu tekemään elämän ja kuoleman päätöksiä. Hän kuitenkin joutuu niitä tekemään. Hän on tottunut pohjaamaan päätöksensä tutkittuun tietoon, mutta joutuu nyt valitsemaan maailman johtavien epidemiologien kilpailevista teorioista sen, johon luottaa. Kaikesta tästä hänen pitää myös viestiä avoimesti, selkeästi ja usein, koska demokratiassa johtajan tulee nauttia kansan luottamusta.

Tunsin valtavaa ylpeyttä siitä, että olen Suomen kansalainen.

Marinin päätöksiä sitovat lisäksi monet lait, ja niiden toimeenpanemista hidastavat prosessit. Uudenmaan sulku purettiin, koska lain mukaan liikkumisvapautta voi rajoittaa vain, jos se on ”välttämätöntä” – nyt katsottiin, ettei välttämättömyyttä ole perusteltu.

Moni pöyristyi siitä, että kriisin keskellä niuhotetaan yksittäisistä sanoista ja pykälistä. Minä iloitsin, ja tunsin valtavaa ylpeyttä siitä, että olen Suomen kansalainen. Voi olla, että viruksen leviämisen kannalta sulkua olisi kannattanut jatkaa, ja lain sanamuotoakin voi olla syytä muuttaa, mutta kummastakaan ei nyt ole kyse. Kyse on siitä, että vasta kriisitilanteessa punnitaan oikeusvaltion kova ydin.

Perustuslakia on helppo noudattaa normaalioloissa, mutta sen todellinen merkitys paljastuu vasta poikkeusoloissa. Olen nähnyt omin silmin, mitä tapahtuu, kun sota antaa oikeutuksen mille tahansa. Se ei tapahdu yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa. Ensimmäinen askel on se, että lakipykäliä aletaan tulkinta politiikan, ei juridiikan näkökulmasta. Kotimaassani Sri Lankassa hallitus otti kaiken irti 30-vuotisen sisällissodan aiheuttamasta poikkeustilasta.

Presidentti Donald Trump on vierittänyt vastuun amerikkalaisten kuolemista kaikille, paitsi omalle hallinnolleen.

”Kansallisen turvallisuuden” varjolla voi järjestää poliittiset vastustajat epäilyttävien toimijoiden listalle, tai järjestää alueellisia liikkumisrajoituksia niin, että sen seurauksena tiettyjen etnisten ryhmien edustajat eivät pääse kokoontumaan. Tämä kaikki ei tapahdu yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa.

Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä kriisissä tarvitaan vastuunkantoa ja arvojohtajuutta. Presidentti Donald Trump on vierittänyt vastuun amerikkalaisten kuolemista kaikille, paitsi omalle hallinnolleen ja katkaisi Yhdysvaltojen rahoituksen Maailman terveysjärjestö WHO:lle.

Sanna Marin tunnusti toimittajien ja kansalaisten edessä, että vakaviakin virheitä on tehty, mutta niistä pyritään oppimaan. Pian Trumpin ilmoituksen jälkeen Suomi ilmoitti lisäävänsä rahoitusta miljoonalla eurolla.

Siitä tuskin koskaan saamme lopullista totuutta, missä määrin hyväksi kriisijohtajaksi synnytään ja missä määrin sellaiseksi opitaan. Sekin selviää vasta vuosien päästä, ovatko kaikki nyt tehdyt päätökset olleet oikeita, mutta sekä pääministeri Sanna Marin, että tasavallan presidentti Sauli Niinistö ovat kriisin aikana osoittaneet vankkaa kriisijohtajuutta.

Suomalaisilla on syytä olla ylpeä johtajistaan ja maastaan. Suomi on oikeusvaltio, joka nojaa hyviin perusarvoihin. Arvostan tätä kaikkea erityisesti, koska olen nähnyt ja kokenut, mitä tapahtuu, kun sekä oikeusvaltio että arvot murenevat.

Rajkumar Sabanadesan

Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.

Aiheesta voi keskustella 2.5. klo 23:00 asti.

Lue tästä kaikki tuoreimmat tiedot koronaviruksesta.