Idässä kalaa, lännessä alkuhärkää – kivikauden pohjoiseurooppalaisilla oli omia paikallisia lempiruokia

Itämeren länsilaidan metsästäjä-keräilijät olivat jo ehkä ottaneet aterioihinsa vaikutteita viljelijäväestöltä, jota ei itäkantilla ollut vielä tuhanteen vuoteen.

arkeologia
Maahan murskautunut saviastia.
Tuhansia vuosia sitten tässä astiassa valmistettiin tai säilytettiin jotakin syötävää. Kappaleiksi hajonnut ruukku löytyi Havnøstä Pohjois-Tanskasta. Harry Robson / Yorkin yliopisto

Vilja on samaa, mutta leipä erilaista: Itä-Suomessa ruislimppu on hapan, lännessä leivotaan makeampaa ruisleipää. Erot ovat tasaantuneet mutta eivät kadonneet. Tuore kansainvälinen tutkimus Itämeren etelälaidalta osoittaa, että vastaavia paikallisia ruokakulttuureja oli jo kivikaudella.

6 000–7 500 vuotta sitten eläneiden metsästäjä-keräilijöiden ruokalistasta jäi tämän päivän tutkijoille viestejä rasvoina eli lipideinä, joita imeytyi saviastioihin.

Saviastioiden luultiin olleen Euroopassa varsinaisesti käytössä vasta, kun täällä oli paikoilleen asettunutta viljelijäväestöä, vaikka Itä-Aasiasta on löydetty saviastioita 18 000 vuoden takaa. Maanviljelys keksittiin vasta tuhansia vuosia myöhemmin.

– Monet yllättyvät kuullessaan, että metsästäjä-keräilijöillä oli astioita ruoan valmistamiseen ja säilyttämiseen. Ne saattavat kuulostaa vaivalloisilta liikkuvaa elämää viettäneille ihmisille, sanoo brittiläisen Yorkin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) antropologi Harry Robson.

Tähän tutkimukseen valikoitui kooltaan vaihtelevia astioita 61 paikasta Tanskasta, Etelä-Ruotsista, Pohjois-Saksasta ja Baltian maista sekä Puolasta, Lounais-Venäjältä ja Valko-Venäjän pohjoisosasta.

Omien analyysien lisäksi tutkimuksessa hyödynnettiin aiempien tutkimusten tuloksia.

Lännen ruokalistalla oli villejä märehtijöitä

Astioihin imeytyneinä löytyi merkkejä niin meren kuin makeiden vesien kaloista sekä lihasta, joka oli peräisin muun muassa hylkeistä, peuroista, karhuista ja villisioista.

Eroja selvitettiin vertailemalla näytteiden steariini-, palmitiini- ja keskiketjuisia rasvahappoja. Ne olivat hyvää vertailuaineistoa, sillä niitä löytyi kaikkialta. Kasvien jäljille rasva-analyyseillä ei kuitenkaan pääse.

Valtaosaa eroista selittävät luonnonolot. Niistä ei kuitenkaan ole koko selitykseksi. Molekyyli- ja isotooppianalyysit kertoivat, että ryhmillä oli omia ruokaperinteitään silloinkin, kun luonto tarjosi kaikille samoja raaka-aineita.

Idässä oltiin ennen muuta kalansyöjiä, ja vesistä saatiin myös liharuokaa: hylkeitä ja majavia. Villejä märehtijöitä – alkuhärkiä, kauriita ja hirviä – tutkimustuloksissa ei sen sijaan näy.

Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa oli toisin. Siellä märehtijäeläinten liha oli noussut tukevasti ruokalistalle.

Myös tutkimusalueen kaakkoiskulmassa syötiin metsäriistaa mutta ennen muuta villisikoja.

Alkuhärän luuranko
Alkuhärän luuranko Roskilden museossa Tanskassa. Euroopan viimeiset isot villit naudat kuolivat 1600-luvulla. Richard Cummins / Alamy / AOP

Tutkimusalueen länsilaidalla oli tuohon aikaan jo viljelijöitä. Esimerkiksi Liettuassa heitä oli vasta yli tuhat vuotta myöhemmin.

Tutkijat pohtivat, oliko alkuhärän syöminen viljelijöiden vaikutusta. Kenties metsästäjä-keräilijät näkivät heidän syövän nautojensa lihaa, pääsivät ehkä maistamaankin sitä, ja innostuivat tekemään samanlaista ruokaa villien märehtijöiden lihasta.

Isoin yllätys olivat useista ruukuista löytyneet maitorasvat, sanoo Robson. Maitoa on saatu viljelijöiltä vaihtokaupalla – tai varastamalla, Royal Society Open Science (siirryt toiseen palveluun) -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa järkeillään.

Metsästäjä-keräilijät luultavasti maksoivat uutuuden maistelusta mahanpuruilla ja ilmavaivoilla, sillä nykytietämyksen mukaan heillä ei ollut laktoosinsietokykyä.

Eläinten sukupuutot olivat isku metsästäjä-keräilijöille

Tuoreinta metsästäjä-keräilijätutkimusta on myös israelilaisen Tel Avivin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) tutkijoiden pohdiskelu metsästäjien ja metsästettävien suhteesta.

Ihminen vaikutti monien eläinlajien sukupuuttoon jo kivikaudella. Isot eläimet olivat haluttua riistaa. Ylimetsästys ei ollut tuolloinkaan tuntematonta. Esimerkiksi jääkauden jälkeen laitumiaan menettäneiden mammuttien viimeinen kuolinisku saattoi tulla juuri ihmiseltä.

Ympäristön ja ilmaston muutokset ajoivat villamammutit ahtaalle ja populaatiot kutistuivat, jolloin ihmisen metsästysvaikutus on voinut olla ratkaiseva, arvioi mammuttien sukupuuttoa tutkinut Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon intendentti Laura Arppe Ylen haastattelussa viime vuonna.

Israelilaistutkijat päättivät katsoa sukupuuttojen vaikutusta vastakkaisesta suunnasta: Miten isojen eläimien katoaminen vaikutti ihmisiin? Kymmenen tapaustutkimuksen kohteet ulottuivat kaukaa kivikaudelta nyky-yhteisöihin, jotka yhä elävät metsästämällä ja keräilemällä.

– Monen populaation elämän perusta on ollut yksi eläinlaji. Siitä saatiin ruokaa, vaatteita, työkaluja ja polttoainetta, sanoo arkeologian professori Ran Barkai.

Villamammutit olivat tavoitelluinta riistaa viimeiseksi Pohjois-Siperiassa.

Kuvakaiverrus jousilla aseistautuneesta ihmisjoukosta piirittämässä maahan suistuvaa mammuttia.
Tällaiseksi mammutinmetsästyksen arveli 1800-luvun lopulla elänyt tuntematon taiteilija. Rex Features / AOP

Kun tuttu saalis katosi, ihmisten oli sopeuduttava aivan uuteen tilanteeseen. Jotkin yhteisöt joutuivat muuttamaan koko elämäntyyliään, Barkai sanoo.

– Pohjoissiperialaiset lähtivät ruokaa etsiessään kohti itää, ja heistä tuli Alaskan ja Pohjois-Kanadan ensimmäisiä asukkaita.

Surua ja syyllisyyttä

Tutkijoiden mukaan vaikuttaa siltä, ettei isojen eläinten katoaminen ollut ihmisille vain fyysinen vaan myös henkinen menetys. Eläimet muistettiin pitkään senkin jälkeen, kun niitä ei enää nähty, tutkijat päättelevät.

Kivikauden eurooppalaiset tekivät kuvia mammuteista vielä kauan niiden katoamisen jälkeen, he perustelevat.

Barkain mukaan ihmiset tunsivat myös vastuuta ja syyllisyyttä lajien katoamisesta. Vastaavaa ajattelua on yhä havaittavissa nykyisissä metsästäjä-keräilijäyhteisöissä, sillä niilläkin on metsästykselle tarkat säännöt, hän sanoo.

–Kun jokin laji katosi, heidän on täytynyt kysyä itseltään, olivatko he rikkoneet sääntöjä, olivatko he suututtaneet eläimet, rankaisivatko ne heitä, ja miten ne voisi saada takaisin.

Tutkimus on julkaistu Time and Mind -lehdessä (siirryt toiseen palveluun).

Lue myös:

Taitavat naiset toivat kivikauden Suomeen uuden kulttuurin idästä

Uusimmat uutiset puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus