1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Voitonpäivä (2. maailmansota)

Toinen maailmansota ei lopu koskaan – Historiakamppailut jatkuvat 75 vuotta sodan jälkeen

Historiasota jäytää Venäjän ja Itä-Euroopan valtioiden välejä. Toisaalta holokaustin muisto on edelleen arka kysymys myös entisissä kommunistimaissa.

Voitonpäivä (2. maailmansota)
Venäläinen sotilas Meliton Kantarija nostaa punaisen lipun Reichstagissa Toisessa maailmansodassa.
Tunnetussa kuvassa neuvostosotilas Meliton Kantarija nostaa punalipun Reichstagin, Saksan valtiopäivätalon katolle. Kuva on päivätty 2. toukokuuta 1945. Ensimmäisen lipun nostaminen tapahtui jo aiemmin, mutta tilannetta ei onnistuttu kuvaamaan. Kuvan otti Jevgeni Haldei. INTERFOTO / AOP

Toisen maailmansodan päättymistä Euroopassa on tällä viikolla muistettu koronapandemian hillitsemin menoin, mutta poliittinen kamppailu historiantulkinnoista elää vahvasti jopa nyt, 75 vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Venäjän ja lännen uudet jännitteet tuntuvat läikkyvän myös historiantulkintoihin.

– Dialogi menneisyydestä on muuttunut sodaksi menneisyydestä, sanoo professori Aleksei Miller Pietarin Eurooppalaisesta yliopistosta. Hän on tieteellinen johtaja kulttuurisen muistin ja symbolisen politiikan tutkimuskeskuksessa.

– Ei ole keskinäistä luottamusta ja kunnioitusta, joka olisi välttämätön keskinäiselle ymmärrykselle.

Esimerkiksi Ukrainassa konflikti Venäjän kanssa kiihdytti historiapolitiikkaa.

– Historia sai entistä enemmän merkitystä, koska historia lähti sotaan, professori Georgi Kasjanov Ukrainan tiedeakatemian historian instituutista sanoo.

Sodan historia jakaa Venäjää ja Itä-Eurooppaa

Erityisen raastavia historiakiistat tuntuvat olevan Venäjän ja muiden entisen sosialistileirin maiden kesken.

Venäjällä toisen maailmansodan voitto on rakennettu keskeiseksi osaksi kansallista identiteettiä. Venäjä tapaa reagoida jyrkästi historiantulkintoihin, jotka kyseenalaistavat virallisen Venäjän rakentamaa kuvaa sodasta.

Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelma tarkastelee historian ja politiikan suhdetta. Lisäksi tavataan Berliinistä itselleen turvapaikan löytänyt, hasidijuutalaisesta yhteisöstä paennut, kirjailija Deborah Feldman.

Itäisen Euroopan entisissä sosialistimaissa historiantulkintoja ohjaa usein pyrkimys eroon kommunismin perinnöstä ja Venäjän vaikutusvallasta.

Alueen maille toisen maailmansodan loppu merkitsi vapautumisen sijaan joutumista Neuvostoliiton ikeeseen.

Toisaalta näillä mailla on omatkin hankaluutensa sodan historian kanssa. Juutalaisten kansanmurhan historia herättää kaikissa Euroopan maissa vaikeita kysymyksiä osallisuudesta ja yhteistoiminnasta.

– Kommunismin jälkeisten yhteiskuntien on vaikea tuntea empatiaa ja solidaarisuutta holokaustin uhreja kohtaan, kun suurempi rikollinen monien ihmisten mielissä on stalinismi ja kommunismi yleensä, sanoo professori Jelena Subotić Georgian osavaltion yliopistosta Yhdysvallolsta. Subotić on tutkinut holokaustin muistamista entisissä itäblokin maissa.

Kylmä sota erotti liittoutuneet

Länsi-Euroopassa toisen maailmansodan päättymistä muistetaan 8. toukokuuta, kun taas Venäjällä voitonpäivä on 9. toukokuuta

.

Brandenburgin porttiin on heijastettu teksti 8. Mai 1945 ja sen alla kiitoksia eri kielillä. Kuvassa näkyy englanniksi THANK YOU ja ranskaksi MERCI.
Berliinissä Brandeburgin porttiin heijastettiin sana kiitos eri kielillä 8. toukokuuta. Toinen maailmansota loppui Euroopassa 8.5.1945 Saksan ehdottomaan antautumiseen.Filip Singer / EPA

Taustalla on aikavyöhyke-ero: Saksan antautuessa vuorokausi oli Neuvostoliiton alueella ehtinyt jo vaihtua. Toisaalta eri päivämäärät heijastelevat sitä, kuinka liittoutuneiden historiantulkinnat alkoivat sodan jälkeen nopeasti eriytyä.

Lännessä juhlittiin voittoa tyranniasta ja totalitarismista, Neuvostoliitossa kommunistien voittoa fasismista, joka kasvoi kapitalismin oloista.

Kommunismin kaatumisenkaan jälkeen konsensusta ei tunnu löytyneen.

Univormupukuinen mies istuu pöydän ääressä kirjoittamassa
Saksan asevoimien esikuntapäällikkö Wilhelm Keitel allekirjoittaa antautumisilmoitusta Berliinissä 8. toukokuuta 1945.AOP

Perustava myytti ja johdon pönkittäjä

Historioitsija Aleksei Miller näkee Venäjän voitonpäivällä kaksi sisäpoliittista tehtävää.

Ensinnäkin kyseessä on perustavanlaatuinen kansallinen myytti. Miller muistuttaa, että Neuvostoliitolle sellaisia olivat lokakuun vallankumous ja toisen maailmansodan voitto.

Nyky-Venäjälle jäi kansalaisia yhdistäväksi myytiksi vain jälkimmäinen.

Neuvostojoukkojen panssarivaunu ajaa Berliinissä. Taustalla näkyy Brandenburgin portti. Vaunun päällä on sotilaita.
Neuvostoliiton joukot saivat Saksan pääkaupungin Berliinin hallintaansa 2. toukokuuta 1945.Rex Features / All Over Press

– 9. toukokuuta on päivä, jota ihmiset lähtevät viettämään yhdessä riippumatta mielipiteistään ja kansallisuudestaan, Miller kuvailee.

– Nykyään he menevät esimerkiksi Kuolematon rykmentti -tapahtumaan ja kantavat vuosina 1941–45 oikean asian puolesta taistelleiden sukulaistensa kuvia.

Tätä Miller pitää tärkeänä ja myönteisenä tehtävänä. Yhteisöillä pitää olla tällaisia myyttejä.

Toisaalta voitonpäivä on juhla, jota nykyinen poliittinen johto käyttää asemansa vahvistamiseen. Vallanpitäjät kertovat kansalaisille, että sodan muisto on Venäjälle vihamielisten voimien hyökkäyksen alla.

Suuri väkimäärä kulkee kadulla kantaen sotaan osallistuneiden sukulaistensa kuvia.
Voitonpäivän juhlintaa vuonna 2019. Moskovalaiset kantoivat sotaan osallistuneiden sukulaistensa valokuvia Kuolemattomien rykmentti -muistomarssilla.Rex Features / All Over Press

Riita Molotovin-Ribbentropin sopimuksesta

Venäjä ja Euroopan unioni ovat käyneet kiistelyä vuoden 1939 Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta, jossa Neuvostoliitto ja Saksa sopivat hyökkäämättömyydestä ja etupiirijaosta.

EU-parlamentti julisti viime syyskuussa sopimisen solmimisen päivämäärän 23. elokuuta stalinismin ja natsismin uhrien muistopäiväksi.

Parlamentin päätöslauselmassa (siirryt toiseen palveluun)todettiin (siirryt toiseen palveluun), että sopimus tasoitti tietä toisen maailmansodan puhkeamiselle: Sopimuksen suorana seurauksena Adolf Hitlerin johtama Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939 ja kaksi viikkoa sen jälkeen Puolaan tunkeutui Josif Stalinin johtama Neuvostoliitto.

Lisäksi Neuvostoliitto aloitti marraskuussa sodan Suomea vastaan ja kesäkuussa 1940 miehitti ja liitti itseensä osia Romaniasta sekä otti haltuunsa Liettuan, Latvian ja Viron.

Päätöslauselma herätti ärtymystä Venäjällä, jossa koetaan, että pyrkimys on tehdä venäläisistä sotasyyllisiä. Venäjällä katsotaan, että Neuvostoliitto maksoi korkean hinnan natsi-Saksan kukistamisesta. Sodassa kuoli arviolta 26 miljoonaa neuvostoliittolaista.

Venäjän presidentti Vladimir Putin on toistuvasti perustellut Stalinin toimia vuoden 1938 Münchenin sopimuksella, jossa länsivallat sopivat Tšekkoslovakian sudeettialueiden luovutuksesta natsi-Saksalle.

– Epäilemättä voi täysin perustellusti tuomita elokuussa 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop-sopimuksen. Mutta vuotta aiemmin Ranska ja Englanti allekirjoittivat Münchenissä tunnetun sopimuksen Hitlerin kanssa tuhoten kaikki toiveet yhtenäisestä rintamasta taistelussa fasismia vastaan, Putin kirjoitti vuonna 2009 Gazeta Wyborcza -lehdessä (siirryt toiseen palveluun).

Toisaalta Putin on luonnehtinut sopimusta epämoraaliseksi.

– Kaikki yritykset lepytellä natseja vuosina 1934–1939 tekemällä erilaisia sopimuksia heidän kanssaan olivat mahdottomia hyväksyä moraaliselta näkökannalta ja käytännölliseltä, poliittiselta näkökannalta järjettömiä, haitallisia ja vaarallisia, Putin sanoi puheessaan Westerplattessa Puolassa (siirryt toiseen palveluun).

Molotov istuu pöydän ääressä allekirjoittamassa. Hänen takanaan seisoo Ribbentrop, vakavana. Stalin hymyilee vieressä univormussaan.
Molotov-Ribbentrop sopimus solmittiin Moskovassa 23. elokuuta 1939. Pöydän ääressä sopimusta allekirjoittaa Neuvostoliiton ulkoasioiden kansankomissaari Vjatšeslav Molotov. Hänen takanaan seisovat Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop ja Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin. Hyökkäämättömyyssopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta, jossa kohteena olivat Suomi, Baltian maat, Puola ja Romania.Rex Features / All Over Press

Professori Aleksei Miller pitää Euroopan parlamentin päätöslauselmaa omituisena. Hän kertoo oman näkökulmansa asiaan.

– Minua kutsutaan muistamaan tuona päivänä kahden totalitarismin uhreja. Esimerkiksi juutalaisia sukulaisiani Slonimin kaupungissa. Heidät tappoi vuonna 1941 latvialainen SS-pataljoona, Miller sanoo.

– Lisäksi minua kehotetaan sinä samana päivänä muistamaan niitä, jotka tappoivat sukulaiseni, neuvostototalitarismin uhreina. He kuolivat taistellessaan neuvostolaisia vastaan. Minulla on ongelmia sellaisen historiallisen lähestymistavan kanssa. Koen sen epämukavaksi.

Toisaalta hän pitää epämiellyttävinä myös kiistan Venäjällä nostattamia reaktioita.

– Kun Putin sanoi [vuonna 2009], että meidän pitää tuomita Molotovin-Ribbentropin sopimus, hän oli oikeassa, Aleksei Miller sanoo.

– Nyt monet näkyvät poliittiset toimijat sanovat, että se oli neuvostodiplomatian saavutus. Se on mielestäni idiotismia, mutta se on menneisyydestä käytävän sodan logiikan mukaista.

Historiasota pelaa hallinnon pussiin

Aleksei Miller katsoo, että Venäjän johto voi käyttää historiakiistelyä hyväkseen.

– Hallinto voi osoittaa, että nyt venäläisiä on alettu nimittää syyllisiksi toiseen maailmansotaan. Ei uhreiksi, ei voittajiksi vaan syyllisiksi. Se nostattaa väistämättä torjuvan reaktion venäläisessä yhteiskunnassa ja sen seurauksena hallinto vahvistuu, Miller sanoo.

– Se on kouluesimerkki lipun ympärille ryhmittäytymisestä: me tiivistämme rivejämme, koska ympärillämme on vihollisia.

Aleksei Miller sanoo, että Euroopan ja Venäjän riitely historiasta satuttaa myös Venäjän ja Suomen suhteita.

– Toisen maailmansodan epämiellyttävät sivut, Suomen osallistuminen Leningradin saartoon tai Suomen venäläiselle väestölle perustamat leirit Karjalassa, eivät pitkään olleet yleisen keskustelun teemana, Miller sanoo.

– Mutta tänään se ilmestyy julkisuuteen. Tietenkään se ei lisää sympatiaa, se toimii vihamielisyyden mielikuvan eteen.

Viime kuussa Venäjän liittovaltion tutkintakomitea ilmoitti tutkivansa (siirryt toiseen palveluun) suomalaisten toimia Itä-Karjalassa jatkosodan aikana vuosina 1941–44. Tutkintakomitean mukaan (siirryt toiseen palveluun) kyse on epäillystä kansanmurhasta.

Kun suhteet olivat hyvät, ei ollut poliittista tarvetta nostaa esiin historian syntejä.

Nyt menneitä taas kaivellaan, ja se kytkeytyy Millerin mielestä Venäjän ja Euroopan unionin tulehtuneisiin suhteisiin.

– Nyt tästä puhutaan, jotta voidaan osoittaa – pojat, katsokaa, kaikki nämä eurooppalaiset ovat valmiita panemaan meidät leireille, jos vain saavat mahdollisuuden, Miller sanoo.

Virallinen Ukraina otti etäisyyttä voitonpäivään

Toisen maailmansodan historia on ollut lyömäaseena Venäjän ja Ukrainan konfliktissa.

Jo ennen vuotta 2014 historialla oli tärkeä rooli Ukrainan politiikassa. Vuonna 2014 Maidanin kansannousu, Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan sota kiihdyttivät historiapolitiikkaa.

– Vuoden 2014 jälkeen historian käyttö poliittisiin päämääriin merkittävästi voimistui, kertoo professori Georgi Kasjanov Ukrainan tiedeakatamien historian instituutista.

.

Sotilas asettaa kukkia patsaan juurelle. Patsas esittää vakavaa naishahmoa. Sotilaalla on kasvoillaan kasvomaski.
Sotilas tuo kukkia muistomerkille Harkovassa Ukrainassa 8. toukokuuta, jolloin Ukrainassa muistetaan toisen maailmansodan uhreja.Rex Features / All Over Press

Sotaponnistuksia tukemaan nostettiin Ukrainan historian sankarimyyttejä: vapautta rakastavien kasakoiden myytti ja myytti Ukrainan kansannousuarmeijasta UPA:sta, joka taisteli sekä natsi-Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan.

– Myytillä en tässä tarkoita väärää tietoa menneisyydestä vaan tietynlaista menneisyyden esittämisen tapaa, joka on tärkeä yhteiskunnalle, valtiolle ja tietyille yhteisöille, Kasjanov huomattaa.

Ukrainassa on myös muuttunut virallinen suhtautuminen voitonpäivään. Kun aiemmin juhlittiin voittoa natsismista suuressa isänmaallisessa sodassa, nyt virallinen ilmaus on "voitto toisessa maailmansodassa".

Lisäksi 8. toukokuuta vietetään rinnakkaista päivää, jolloin muistetaan toisen maailmansodan uhreja.

– Virallisessa puhetavassa ja esitystavassa toinen maailmansota esitetään tragediana, aikana, jolloin ukrainalaiset kärsivät siitä, että vieraat totalitaariset hallinnot sotivat heidän alueellaan, Kasjanov kertoo.

Neuvostoajalta periytyvä 9. toukokuuta on silti yhä edelleen suosittu juhlapäivä. Se on mielipidekyselyn mukaan neljänneksi suosituin juhlapäivä uuden vuoden, joulun ja kansainvälisen naistenpäivän jälkeen.

Virallinen kanta rinnastaa kommunismin ja natsismin. Ukraina jäi näiden totalitaaristen hallintojen alle ja kärsi kaksinkertaisesta miehityksestä: ensin Neuvostoliiton, sitten Natsi-Saksan ja sitten taas Neuvostoliiton.

– Tämä skeema toistaa täysin itäeurooppalaisten maiden puhetapaa toisesta maailmansodasta, Kasjanov sanoo.

Toisen maailmansodan univormuihin pukeutuneet vanhat miehet tekevät lasten kanssa kunniaa ikuisen tulen äärellä. Muistomerkin juurella on suuri määrä punaisia kukkia.
Sotaveteraanit ja lapset toivat kukkia muistomerkille Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa 9. toukokuuta..Anna Marchenko / Tass /All Over Press

Neuvostosymbolit katosivat julkisesta tilasta

Vuoden 2014 jälkeen Ukrainassa voimistui nationalististen liikkeiden ajama historian narratiivi: Ukrainan kansannousuarmeijan UPA:n ja Ukrainan nationalistien organisaation OUN:n historia.

Nämä kaksi järjestöä taistelivat Neuvostoliittoa vastaan Länsi-Ukrainassa toisen maailmansodan aikana ja vielä sen jälkeisinä vuosina.

– Venäjä esitettiin Neuvostoliiton ja neuvostoimperiumin uutena inkarnaationa. Siten Neuvostoliiton vastaisen kamppailun menneisyys oli jälleen ajankohtainen, Kasjanov selittää.

Vuonna 2015 Ukrainassa säädettiin historiallista muistoa ja kommunismin juurimista koskevat lait.

Marsalkka Zhukovin patsas on kaadettuna maassa. Taustalla näkyy mielenosoittajia. Jokin savuaa.
Mielenosoittajat kaatoivat neuvostojoukkoja toisessa maailmansodassa komentaneen marsalkka Georgi Žukovin patsaan Harkovassa kesäkuussa 2019. Mielenosoittajien mukaan patsas oli kommunistisymbolit kieltävän lain vastainen.Pavlo Pakhomenko / EPA

Ukrainassa alkoi laajamittainen symbolisen tilan uudelleenrakennus. Neuvostoajan symbolien julkisesta käyttämisestä tuli rikos.

Vuosina 2015–2018 Ukrainassa nimettiin uusiksi yli 50 000 katua, aukiota ja muuta paikkaa sekä yli tuhat asutuskeskusta, kylää ja kaupunkia.

– Käytännössä julkisesta tilasta siivottiin lähes täysin kaikki neuvostosymbolit, Kasjanov kertoo.

Suhtautuminen tähän dekommunisointiin vaihteli alueittain: Läntisessä Ukrainassa yli 80 prosenttia kannatti politiikkaa, Ukrainan itä- ja eteläosissa kannatus oli 25–35 prosentin luokkaa. Keskisessä Ukrainassa yli puolet vastaajista kannatti politiikkaa, mutta yli 30 prosenttia suhtautui siihen erittäin kriittisesti.

Neuvostopropaganda auttoi luomaan sankarin

Yksi esimerkki Ukrainan ja Venäjän historiakamppailuista on OUN:n johtajiin kuulunut kiistelty Stepan Bandera (1909–1959).

Aikansa neuvostopropagandassa Banderasta maalattiin pahamaineinen fasisti ja natsien yhteistoimintamies. Länsiukrainalaisille nationalisteille hän oli kansallissankari.

Vuonna 2014 Venäjä hyödynsi konfliktissa neuvostoajan myyttiä ja syytti Ukrainan uutta johtoa fasistijuntaksi ja sen kannattajia banderalaisiksi (banderovtsy).

Konflkti toi uutta nostetta Banderan hahmolle: Pääkaupungissa Kiovassa Banderan mukaan nimettiin yksi pisimmistä valtakaduista. Se oli aiemmin nimeltään Moskovan valtakatu.

Soihtukulkue marssii kadulla. Marssijoilla on suuri plakaatti, jossa on Stepan Banderan kuva.
Äärioikeiston aktivistit marssivat Stepan Banderan syntymän 111-vuotispäivänä Kiovassa.Rex Features / All Over Press

– Sosiologisten tutkimusten mukaan hän ei ole kaikkein suosituin hahmo. Hänen kulttinsa vaikuttaa edelleen pääosin Länsi-Ukrainassa, samoin kuin OUN:n kultti, Kasjanov sanoo.

– Ihmiset eivät ole kovin kiinnostuneita näistä asioista, elleivät poliitikot nostata kiinnostusta.

Kasjanov katsoo, että Bandera on nationalistien ja neuvostopropagandan yhdessä luoma myytti.

– Logiikka on yksinkertainen: Jos neuvostopropaganda tai nyt Venäjän propaganda on niin aktiivisesti Banderaa vastaan, se tarkoittaa, että hän oli hyvä ja häntä pitää ylistää, Kasjanov sanoo.

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB onnistui tekemään Banderasta marttyyrin, kun tämä myrkytettiin Münchenissä vuonna 1959.

Arjessa historia on etäinen

Arkielämässä ukrainalaisia harvemmin kiinnostavat historian kiistakysymykset.

– Kun toteutettiin dekommunisointia ja katujen nimiä muutettiin, ihmiset eivät juuri protestoineet huolimatta siitä, että merkittävä osa väestöstä suhtautui hankkeeseen kielteisesti, Kasjanov sanoo.

Historiapolitiikan kysymyksiä aktivoivat poliitikot ja eturyhmät. Muuten ne eivät helposti herätä suuria intohimoja, Kasjanov arvioi.

– Ihmisiä kiinnostavat turvallisuuden, talouden, kunnallispalvelujen maksujen, sodan loppumisen kaltaiset kysymykset.

Tästä kertoo sekin, että viimevuotisissa presidentinvaaleissa voiton sai Volodymyr Zelenskyi, joka ei ole paljon käsitellyt historiakysymyksiä, kun taas vaalit hävisi Petro Porošenko, joka kampanjoi juuri näillä teemoilla.

Kasjanov katsoo, että uuden hallinnon aikana historiapolitiikassa on alettu enemmän kuunnella eri puolia.

Hän kertoo esimerkin: Kahovkassa Hersonin alueella vaadittiin kuuluisan neuvostomuistomerkin Legendarnaja tatšanka purkamista. Paikallinen johto kieltäytyi. Tuolloin Ukrainan kansallisen muiston instituutti järjesti asiasta julkisen keskustelutilaisuuden.

– Aikaisemmin kaikki dekommunisoinnin toimet tehtiin ilman keskustelua tai keskustelu oli yksipuolinen, Kasjanov sanoo.

Keskustelussa löydettiin osapuolille sopiva ratkaisu, jossa muistomerkki sai jäädä mutta paikalle päätettiin sijoittaa myös neuvostopropagandaa käsittelevä museo.

Holokaustin ja kommunismin muistelu sekoittuu

Professori Jelena Subotić on teoksessaan Yellow Star, Red Star. Holocaust Remembrance after Communism tarkastellut, miten itäisen Euroopan entisissä sosialistimaissa muistetaan juutalaisten kansanmurhaa toisessa maailmansodassa.

Hän tutki erityisesti tapaa, jolla holokaustin muistamiseen liittyvää symboliikkaa ja kuvastoa siirrettiin kommunismin rikosten esittelyyn.

Serbian pääkaupungissa Belgradissa avattiin vuonna 2014 korkean profiilin näyttely kommunismin rikoksista.

Jelena Subotić järkyttyi, kun hän törmäsi näyttelyssä kuuluisaan kuvaan Elie Wieselistä ja muista vangeista Buchenwaldin keskitysleirissä 16. huhtikuuta 1945. Kuva on otettu sen jälkeen, kun Yhdysvaltain joukot vapauttivat leirin.

Se on yksi kuuluisimmista valokuvista, jotka esittävät keskitysleirien oloja. Kuvan vangit ovat luurankomaisen laihoja ja he makaavat ahtaissa kerrossängyissä.

– He eivät olleet panneet kuvan alle tekstiä, että tämä on Elie Wiesel Buchenwaldissa, vaan että nämä olivat samanlaiset olot kuin kommunistien leirillä Jugoslaviassa, Jelena Subotić kertoo.

Näyttelyn tekijät halusivat vierailijan yhdistävän kuvan herättämän šokin ja kauhun tunteen kommunismiin. Subotić puhuu holokaustin muiston omimisesta.

Joukko vanhuksia istuu tuoleilla etualalla. Taustalla näkyy Jasenovacin keskitysleirin paikalle rakennettu muistomerkki, joka on muoodoltaan kuin betonista tehty kukka.
Kroatiassa sijaitsevalta Jasenovacin keskitysleiriltä selvinneet osallistuivat leirillä nousseen kapinan 70-vuotismuistotapahtumaan 26. huhtikuuta 2015. Kroatian fasistien hallinnoimalla leirille murhattiin yli 83 000 ihmistä, muun muassa romaneja, juutalaisia ja serbejä sekä fasistien vastustajia. Jasenovac on ollut myös historiakiistojen kohteena Kroatiassa.imago / Xinhua / All Over Press

Symboliikkaa siirretään

Kirjaansa varten Subotić vieraili lukuisissa holokaustia käsittelevissä museoissa ja muistomerkeillä ja dokumentoi esimerkkejä, joissa holokaustia käytettiin ikään kuin kommunismia vastaan.

Yksi esimerkki on Terrorin talo Budapestissä. Fasistisen Nuoliristi-liikkeen ja sittemmin kommunistisen salaisen poliisin käyttämään taloon rakennettu museo esittelee totalitaaristen hallintojen rikoksia Unkarissa.

– Terrorin talossa on useita esimerkkejä siitä, miten kommunismi ja fasismi niputetaan yhteen, Jelena Subotić kertoo.

Hän kiinnittää huomiota erityisesti siihen, miten museo lainaa Jerusalemin Yad Vashem -holokaustimuseon näytteillepanotekniikkoja esitelläkseen kommunismin rikoksia.

– He tosiaan poraavat sitä ajatusta päähän, että nämä ovat samanlaisia hallintoja, saman kolikon kaksi puolta.

Kuva esittää Terrorin talon julkisivua. Katonrajassa kulkevat mustat palkit, joissa lukee TERROR. Talon seinällä on juliste, jossa mainostetaan vuoden 1956 kansannousua käsittelevää näyttelyä.
Budapestissä sijaitseva Terrorin talo, Terror Háza, esittelee fasismin ja kommunismin rikoksia. Osoitteessa Andrássy út 60 sijaitsevassa rakennuksessa ehtivät toimia sekä fasistinen Nuoliristi-puolue että kommunistivallan aikainen salainen poliisi ÁVH, Államvédelmi Hatóság. Museo on suosittu kohde, mutta sen historiantulkinta on herättänyt myös kritiikkiä.Rex Features /All Over Press

Holokausti nostaa vaikeita kysymyksiä

Suhde holokaustiin on vaikea pala kaikille maille. Itäisessä Euroopassa sitä mutkistavat kommunismin perintö ja se, että näiden maiden alueella tehtiin suurin osa holokaustin rikoksista.

Maissa oli ennen sotaa suuret juutalaisvähemmistöt ja saksalaiset sijoittivat keskitys- ja tuhoamisleirejään valtaamilleen alueille itäiseen Eurooppaan.

Vuosikymmenien kommunistivallan jälkeen maat joutuivat rakentamaan kansalliset identiteettinsä uudelleen. Siihen oli hankala sovittaa holokaustin synkkää muistoa.

Jelena Subotić sanoo, että holokaustin taloudellinen ja sosiaalinen perintö on voimakkaasti läsnä halki koko Itä-Euroopan. Se nostaa pintaan monia epämukavia kysymyksiä osallisuudesta ja yhteistoiminnasta.

– Ihmiset eivät halua keskustella, mitä tapahtui heidän isovanhemmilleen, kenen taloon he muuttivat sodan jälkeen tai kenen yrityksen he ottivat haltuunsa.

Subotićin mukaan kommunismin jälkeen kansallista identiteettiä rakennettiin monissa maissa etnisen valtaväestön varaan. Monikulttuurisuuden ja monikansallisuuden ideologia näyttäytyi osana kommunismin perintöä, josta siis haluttiin täysin eroon.

Katkerimmin tämä näkyi entisen Jugoslavian perimyssodissa 90-luvulla.

Kommunisteille kaikki uhrit olivat samoja

Taustalla vaikuttavat myös kylmän sodan aikaiset historiantulkinnat.

Läntisessä Euroopassa holokausti alettiin 60-luvulta alkaen nähdä ainutlaatuisena rikoksena, jolla oli oma kammottava logiikkansa ja dynamiikkansa. Sosialistileirissä kaikki sodan uhrit nähtiin erottelematta fasismin uhreina.

– Ei ollut väliä, oliko kyseessä keskitysleirillä tapettu juutalainen, metsissä taistellut partisaani tai maanviljelijä Tšekkoslovakiassa. Kaikki olivat fasismin uhreja, Jelena Subotić kuvailee.

Kun entisen itäblokin valtiot alkoivat kommunismin romahduksen jälkeen pyrkiä Euroopan unionin jäseniksi, nämä narratiivit törmäsivät.

EU vaati mailta holokaustin historian kunnollista läpikäyntiä. Maat avasivat holokaustia käsitteleviä museoita, pystyttivät muistomerkkejä ja uudistivat historiankirjojaan.

– Ne kuitenkin vähättelivät paikallista yhteistoimintaa ja paikallista osallisuutta juutalaisten naapurien murhiin, professori Subotić sanoo.

Kahden totalitarismin välissä

Toisaalta itäisen Euroopan maat saivat EU:ssa läpi historiallisen narratiivin 1900-luvun kahdesta totalitarismista, jonka uhreja nämä maat olivat.

Jelena Subotić pitää kommunismin ja fasismin niputtamista historiallisesti ongelmallisena.

– Natsismin ja stalinismin rikosten samaistaminen ei tee oikeutta kummallekaan ryhmälle rikoksia, Jelena Subotić sanoo.

– Nuo totalitaariset hallinnot olivat erilaisia ideologialtaan, kutsumukseltaan ja siinä, mitä ne halusivat saada aikaan.

Hän muistuttaa, että kommunistihallinnot olivat hyvin erilaisia eri aikoina ja eri paikoissa. Esimerkiksi Jugoslavian suhteellisen liberaalilla sosialistihallinnolla oli hyvin vähän tekemistä Neuvostoliiton stalinismin kanssa.

– Huoleni kahden totalitarismin narratiivista on, että se ei tarjoa hyvää historiallista pohjaa arvioida, mitä todella tapahtui, keitä olivat tekijät, keitä olivat uhrit, millaisia nuo yhteiskunnat olivat ja mitä voimme oppia niistä, Jelena Subotić sanoo.

Häntä huolettaa myös, että vertailu kommunismiin voi johtaa fasismin normalisoimiseen: Jos kommunismia vastaan taistelleita fasisteja aletaan kunnioittaa kansallissankareina, se voi johtaa siihen, että fasismia aletaan pitää vain yhtenä poliittisena liikkeenä muiden joukossa.

Fasistiksi leimaamisen vaarat

Venäläiset poliitikot puolestaan ovat käyttäneet fasistin leimaa muun muassa konfliktissa Ukrainan kanssa ja riidoissa Baltian maiden kanssa.

– Tietysti Venäjän johtaja Vladimir Putin on hyvin tietoinen alueen historiasta. Jos hän ei pidä jostain vastustajasta tai yrittää esimerkiksi murentaa Ukrainan uudistushallitusta, hän kutsuu heitä fasisteiksi, Jelena Subotić sanoo.

– Hän tekee tätä kaikkialla. Hän esittää alueen historian sellaisena, jossa Venäjä yksin on hyvän puolella ja kaikki ympärillä ovat fasisteja.

Fasistileimaa siis käytetään nykypäivän geopoliittisissa kamppailussa ilman todellista halua tehdä tiliä toisen maailmansodan rikoksista. Se on vaarallista, sillä sekin voi johtaa illmiön normalisoimiseen.

– Kun kaikki leimataan fasisteiksi, kukaan ei ole enää fasisti, Subotić huomauttaa.

Toisaalta Jelena Subotić varoittaa, että Venäjän propagandan ei pitäisi antaa johtaa todellisten ilmiöiden kieltämiseen. Itäisessä Euroopassa toimi sodan aikaan fasistisia liikkeitä ja nyt liikkeellä on myös uusfasistisia järjestöjä.

– Jos alueen maat vain kiistävät fasismin ongelman ja uusfasistien nousun, se vain pelaa Putinin käsiin.

Historiasta riidellään vielä pitkään

Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Aleksei Miller sanoo, että historiariidoista tulee yhä intensiivisempiä ja tämä jatkuu vielä pitkälle tulevaisuuteen.

– Euroopassa on muuttunut ymmärrys, miksi tarkastelemme mennyttä. Ja Venäjällä myös.

Millerin mukaan viime 15–20 vuoden aikana historiaa on alettu pitää yhtenä poliittisen kamppailun kenttänä, kun vielä 1900-luvun loppuvuosina historiasta haettiin sopua.

– Kaikki kaivavat esiin vain sellaisia faktoja, jotka ovat heidän kannaltaan miellyttäviä, eivätkä halua puhua epämiellyttävistä faktoista, Aleksei Miller sanoo.

Miller muistuttaa. että kaikilla toisen maailmansodan osapuolilla on tekoja, joista ne mieluummin vaikenevat.

Esimerkkejä riittää: Hirošiman atomipommi, saksalaisten kaupunkien pommitukset, vuoden 1943 Bengalin nälänhätä brittien hallitsemassa Intiassa.

– Toisen maailmansodan historiassa vaietuin aihe Venäjällä on se, miten säälimättömästi neuvostosotilaiden henkiä uhrattiin sodan aikana, miten johdon virheitä ja kyvyttömiä päätöksiä maksettiin sotilaiden elämillä, Miller sanoo.

Historioitsijoilla on roolinsa

Kun historialla tehdään politiikkaa, millainen rooli jää historioitsijoille?

Ammattimaisilla historioitsijoilla on syntynyt Ukrainassa työnjako, professori Georgi Kasjanov sanoo.

– On ammattimaisia ja täysin kunnollisia historioitsijoita, jotka ovat ikään kuin lähteneet rintamalle eli he osallistuvat vastapropagandaan venäläistä propagandaa vastaan, Kasjanov kertoo.

– On ryhmä historioitsijoita, jotka eivät lainkaan sekaannu politiikkaan vaan keskittyvät omien aikakausiensa tutkimiseen. Ja on historioitsijoita, jotka aktiivisesti osallistuvat julkiseen keskusteluun ja arvostelevat virallista valtiollista politiikkaa.

Jos kirjoittaa herkistä aihealueista, voi olla vaikea välttää joutumista mukaan julkiseen keskusteluun.

Professori Kasjanov sanoo, että painostusta esiintyy ja historioitsija voi kirjoitustensa takia joutua herjauksen ja ajojahdin kohteeksi mediassa.

– Mutta periaatteessa historioitsijat kykenevät julkisesti puolustamaan näkemyksiään, eivätkä he ole yksin, osa yhteiskunnasta tukee heitä, Kasjanov sanoo.

Aleksei Miller puolestaan katsoo, että maiden riidellessä historiasta historioitsijoiden rooli on lopultakin varsin rajallinen.

– Vähintään historioitsijoiden pitää rehellisesti tutkia menneisyyttä ja julkaista rehellisiä tutkimuksiaan. Ne eivät ratkaise ongelmaa, mutta ainakin rajoittavat menneisyyden manipuloinnin mahdollisuuksia.

Tarkennettu kello 21.56 muotoiluja kappaleesta, joka koski EU-parlamentin päätöslauselmaa Molotov-Ribbentropin sopimuksen seurauksista. Tekstistä saattoi saada kuvan, että talvisota alkoi syyskuussa 1939, kun oikea kuukausi on marraskuu.

Kuuntele aiheesta:

Maailmanpolitiikan arkipäivää: Sota päättyi 75 vuotta sitten, mutta historiasodat jatkuvat 9.5.2020

Aiheesta aiemmin:

Moskovaan suunniteltu massiivinen sotilasparaati vaihtui lentonäytökseksi – katso video voitonpäivästä koronaviruksen varjossa9.5.2020

Toinen maailmansota päättyi Euroopassa 75 vuotta sitten – video ja arkistokuvat näyttävät, miten natsi-Saksan romahdusta juhlittiin8.5.2020

Kirjeenvaihtajien analyysi: Venäjä auttoi kaatamaan fasismin Euroopassa 75 vuotta sitten, mutta EU:n mielestä se ei ole syy luopua pakotteista8.5.2020

Erkka Mikkonen: Haluavatko venäläiset sotaa? Ainakin kansalaisia valmistellaan sitä varten 2.12.2019

Yle.fi, historia: Päivä jolloin maailma muuttui - Hitlerin ja Stalinin sopimus määritti Suomenkin kohtalon 11.10.2019

Yle.fi, historia: Voittajat ja häviäjät – Natsi-Saksan kukistumista muistetaan Euroopassa eri tavoin 6.5.2015

Aiheesta muualla:

Time: World War II in Europe Ended 75 Years Ago—But the World Is Still Fighting Over Who Gets to Say What Happened (siirryt toiseen palveluun) 8.5.2020

Aleksei Miller, Novaja Gazeta: Войны памяти вместо памяти о войне (siirryt toiseen palveluun) 5.5.2020

Oleksiy Goncharenko, Atlantic Council: Ukraine cannot stay neutral in Putin’s history war (siirryt toiseen palveluun)21.4.2020

Meduza: Владимир Путин регулярно обвиняет Польшу в развязывании Второй мировой. Похоже, из-за того, что его не позвали в Варшаву на 80-летие начала войны (siirryt toiseen palveluun) 5.2.2020

DW: Putin fires fresh salvo on Molotov-Ribbentrop pact, this time singling out Poland (siirryt toiseen palveluun) 24.12.2019

Jelena Subotić, Balkan Insight: How Holocaust Memory was Hijacked in Post-Communist States (siirryt toiseen palveluun)

The Guardian: Molotov-Ribbentrop: why is Moscow trying to justify Nazi pact? (siirryt toiseen palveluun) 23.8.2019

Lue seuraavaksi