Sisällissota, Lapuan liike ja televisio – Suomalainen työväenteatteri on runsaan sadan vuoden aikana selättänyt monta vastusta

Kasvava työväenluokka hullaantui näyttämötaiteesta 1800-luvun lopulla. Sen peruja melkein joka kylässä on yhä oma teatteri.

Teatteri
Helsingin Työväen näyttämön esitys Vermlantilaisia Vallilan ulkoilmateatterissa 1927
Helsingin Työväen näyttämön esitys Vermlantilaisia Vallilan ulkoilmateatterissa 1927.Kansan arkisto

Suomenkielinen sivistys otti 1800-luvun lopulla vasta kömpelöitä ensiaskeleitaan. Kansallisen heräämisen innostamana rahvasta haluttiin sivistää, mutta keinoja siihen oli vähänlaisesti.

Yksi niistä oli teatteri.

Ammattiteattereita oli vasta kourallinen, nekin oikeastaan lähinnä Helsingin, Viipurin ja Tampereen herrasväelle.

Kaupunkien kasvava työväki katseli prameiden talojen piippuhyllyiltä näyttämölle, eikä tunnistanut tarinoista itseään. Ei edes silloin, kun kunnan avustuksella järjestettiin heille vasiten tarkoitettuja kansannäytäntöjä.

Niinpä työväki alkoi tehdä teatteria itse.

Juha Hurme teki näytelmän suomenkielisen teatterin kömpelöistä ensiaskelista: "Hyökkään tällä nationalistisia satuja vastaan"

1880-luvulta lähtien työväen harrastusteatteritoiminta alkoi kasvaa vauhdilla. Suurlakon jälkeen, vasemmiston noustua valtaan, se suorastaan räjähti käsistä, kuvailee teatterihistorian tutkija, dosentti Mikko-Olavi Seppälä.

– Kansalaisyhdistyksiä ja niiden näytelmäkerhoja syntyi joka puolelle Suomea. Työväen- ja seuraintaloja nousi valtavaa vauhtia, ja niistä jokaisen keskeisenä osana oli harrastajateatteri.

Työväen näyttämöiden kulta-aikaan erilaisia näytelmäseuroja toimi joidenkin arvioiden mukaan jopa 10 000.

Turengin työväentalo rakennettiin 1910 talkoilla.
Turengin sosialidemokraatit

Ei valtion sanelemaa sivistyspolitiikkaa vaan kansanliike

Tutkija Mikko-Olavi Seppälän mukaan yksi keskeinen syy teatteri-innostukseen oli juuri se, että kyse oli kansanliikkeen nostattamasta ilmiöstä. Toiminta ei syntynyt valtion ylhäältä ohjailemana.

Suurimmat ryhmät kasvoivat nopeasti, palkkasivat ammattilaisia johtajiksi ja ohjaajiksi, ja rekrytoivat aikansa ihailluimpia operettilahjakkuuksia.

Teatteria tarvittiin sivistyksellisen pääoman kasvattamiseen, esiintymistaidon parantamiseen, viihteeksi raskaan työn päälle ja poliittisen vaikuttamisen välineeksi.

Kovan onnen lapsia oli työväenteattereiden ensimmäinen tunnusnäytelmä 1890-luvulla.
Minna Canthin kirjoittama Kovan onnen lapsia aiheutti ilmestyessään 1888 teatteriskandaalin. Se esitettiin vain kerran Suomalaisessa teatterissa, sillä karu köyhälistökuvaus oli katsojille liikaa. Työväenteattereille siitä tuli olennainen osa ohjelmistoa.Työväen arkisto / kuvitusta kirjasta Parempi ihminen, parempi maailma
Voitetut sankarit, Helsingin Työväen Näyttämön esitys vuonna 1923.
Verneri Jokiruhon näytelmä Voitetut sankarit todettiin lainvastaiseksi 1923. Helsingin Työväen Näyttämön esittämässä kohtauksessa leiriltä paennut punavanki on kuollut tulitaistelussa.Kansan arkisto

Harrastuksen merkittävin lumovoima perustui silti lopulta johonkin aivan muuhun, Seppälä arvioi. Tuhannet ja tuhannet työläiset kokoontuivat harjoittelemaan esityksiä pitkien työpäivin päälle, koska yhdessä tekeminen antoi niin paljon.

– Teatterissa juroina pidetyt suomalaiset saivat päästää kätketyt tunteensa valloilleen turvallisesti ja häpeämättä. Tehdään yhdessä, ja yhdessä mennään katsomaan, se on edelleen olennainen osa teatteriharrastusta.

Ensimmäinen maailmansota toi sensuurin

Tämän kevään piti olla työväen teatteriperinteen suurta juhlaa.

Alan etujärjestö, Työväen Näyttämöiden Liitto (siirryt toiseen palveluun), täytti pyöreät sata vuotta. Oli suunniteltu seminaaria, juhlanäytäntöjä ja etsitty näyttelijäopiskelijoiden kanssa ehdotuksia tämän vuosikymmenen työväenteatteriksi.

Koronan takia syntymäpäivät siirtyivät vuodella eteenpäin.

Mikko-Olavi Seppälän kirjoittama historiikki Parempi ihminen, parempi maailma saatiin sentään julkaistua. Pian Teatterimuseoon (siirryt toiseen palveluun) toteutettu Kansa elää näyttämöllä -näyttely aukeaa pitkän odottelun jälkeen myös yleisölle.

Mikko-Olavi Seppälä Teatterimuseossa.
Dosentti Mikko-Olavi Seppälä on käsikirjoittanut Teatterimuseon Kansa elää näyttämöllä -näyttelyn yhdessä Janne Saarakkalan kanssa. Mårten Lampén / Yle

Seppälä huomauttaa, että työväen näyttämöiden historiassa koronakevään vastoinkäymiset ovat pikku juttu.

Ensin tuli maailmansota. Se toi mukanaan ennakkosensuurin, veti innokkaiden harrastajaryhmien talouden tiukille ja vei osan esiintyjistä rintamalle. Työväentalotkin otettiin osittain sotilaskäyttöön.

Sitten syttyikin jo sisällissota.

Kriittisistä esityksistä rapsahti linnaa

Sisällissodan hävinneelle osapuolelle oma kulttuuri oli äärimmäisen tärkeää jo pelkästään trauman purkamiseksi. Vankileirien tarinoita tuotiin näyttämöille, ja omaa teatteria käytettiin myös kostamisen ja agitoinnin välineenä.

Valkoinen Suomi ei katsonut tätä suopeasti.

Vastaperustettu työväen näyttämöiden etujärjestö kiellettiin saman tien.

Jos näyttämöllä kritisoitiin uskontoa, armeijaa, tai edes vihjattiin köyhyyden olevan herrojen syytä, saattoi tekijöille seurata jopa linnatuomio. Kiveen sisään päädyttiin näytelmien Valkoinen kosto, Voitetut sankarit ja Sovittamattomat esittämisestä.

Minna Canthin kadonneeksi luultu näytelmä löytyi 132 vuoden jälkeen – ivailu pilkkaa kännisiä ratainsinöörejä

Suuri osa työväen harrastajaryhmistä jatkoi toimintaansa, mutta sammutetuin lyhdyin. Tunnuksia riisuttiin ja ohjelmistoon valittiin kepeämpiä kappaleita, jotka eivät ärsyttäneet liikaa ketään. Marginaalissa kuitenkin tehtiin koko ajan myös yhteiskunnallista teatteria. Kiellettyjä näytelmiä levisi pitkin maata käsin kirjoitettuina kopioina.

Valtiollisesta paineesta huolimatta rakkaus harrastukseen istui lujassa. Taiteellisesti rohkeita kokeiluja tehtiin, ja ulkoilmaesityksistä tuli suosittuja. Perinne elää tänäkin päivänä: kesäteattereita on Suomessa käsittämätön määrä asukaslukuun suhteutettuna.

Kuvassa kohtaus näytelmästä Hiljainen tieto
Ykspihlajan Työväen Näyttämö Kokkolassa on toiminut vuodesta 1906. Kohtaus näytelmästä Hiljaista tietoa vuodelta 2016.Ykspihlajan Työväen Näyttämö

Parempia tekstejä, parempia näyttelijöitä

Mitä vakiintuneempaa työväen näyttämöiden toiminta oli, sitä ilmeisemmiksi kävivät myös kehityksen tiellä olevat ongelmat.

Näytelmätekstit olivat usein ihan mitä sattuu. Suomi ei ollut allekirjoittanut kansainvälisiä tekijänoikeussopimuksia, joten suomennoksia teki kuka mitenkin, ja kotimainen näytelmäkirjallisuus oli vielä lapsenkengissä.

Toinen suuri pulma oli toimintaedellytysten takaaminen. Jotkut onnekkaat lippulaivateatterit olivat päässeet osallisiksi kehittyvästä julkisen tuen järjestelmästä, mutta rahapula oli ainainen kumppani.

Ryhmien johtoon ja tähtiesiintyjiksi tarvittiin ammattilaisia, mutta ammattilaisuutta oli vaikea arvioida, kun alan koulutusta ei ollut.

Sisällissodan lakkauttama Työväen Näyttämöiden Liitto perustettiin uudelleen 1920 alan yhteiseksi etujärjestöksi. Sen myötä ammattimaisuus otti uuden loikan, ohjelmistot kehittyivät ja järjestö alkoi kouluttaa ohjaajia ja näyttelijöitä.

Sitten tuli 1930-luku, äärioikeiston nousu ja Lapuan liike.

Luovintaa läpi vaikeiden vuosien

Pula-aika pisti teatteritoiminnan koko Suomessa kyykkyyn 1930-luvun alkupuolella.

Moni työväenyhdistys pisti teatteriryhmänsä pillit pussiin. Työttömät näyttelijät kiertelivät ympäri maata esiintymässä, ja koittivat raapia toimeentuloa kepeällä kiertueohjelmistolla.

Osa ryhmistä sulautui toisiin, jopa politiikan vastakkaisen laidan teatteriporukoihin. Vasemmistolaisuus oli huonossa huudossa.

Talouttakin kovempi kurittaja työväen näyttämötoiminnalle oli äärioikeiston nousu.

Lapualaisooppera, mm Kaisa Korhonen ja Arja Saijonmaa laulavat kuorossa.
Lapualaisooppera vuonna 1966 oli aikansa teatteritapaus. 1930-luvun tapahtumien pöyhiminen Helsingin Ylioppilasteatterin voimin nostatti kohua.Yle

Laajan teatteritoiminnan keskeinen edellytys oli kattava työväentaloverkosto, jota nyt määrätietoisesti tuhottiin Lapuan liikkeen voimin. Vainon aikana useampi sata rakennusta tärveltiin käyttökelvottomaksi, Mikko-Olavi Seppälä kertoo.

– Tuhon kohteena eivät olleet vain työväentalot, vaan koko työväenkulttuuri, joka yritettiin tukahduttaa. Monet teatteriryhmät kaatuivat, mutta osa perustettiin uudelleen kun olot vuosikymmenen lopulla väljenivät.

Suuri osa työväen teatteriryhmistä pystyi luovimaan läpi vaikean vuosikymmenen. Yksi pelastava tekijä oli se, että edelleen monessa kirkonkylässä tai kauppalassa paikallinen ammatillisesti johdettu harrastajateatteri oli ainoa kulttuurilaitos.

– Niitä peruja meillä on Suomessa edelleen poikkeuksellisen kiinteä paikallisteattereiden verkosto, jota tuetaan julkisin varoin. Kun minkä tahansa nykyisen kaupunginteatterin historiaa vähän rapsuttaa, selviää, että sen ensimmäinen muoto on ollut työväenteatteri.

Sitten kun oli selvitty pula-ajasta ja Lapuan liikkeestä syttyi toinen maailmansota.

Työväenteattereista kaikkien teattereiksi

Osa kiihkeimmistä poliittisista jakolinjoista suli – ainakin hetkellisesti – yhteisiin sotaponnistuksiin.

Sodan jälkeen moni merkittävä työväenteatteri vaappui konkurssin partaalla, eikä työväenyhdistyksillä ollut varaa vetää niitä kuiville. Omat ongelmansa syntyivät siitä, että työväentalot rapistuivat, ja vasemmiston sisäiset jakolinjat aiheuttivat hankausta.

Joissain kaupungeissa oli kilpailevaa porvarillisista arvoista ja nuorisoseuroista ponnistavaa teatteritoimintaa, mutta sodan jälkeen myös sillä oli kannattavuuden kanssa vaikeuksia.

Kaupunkien ja valtion intresseissä ei ollut tukimarkkojen pumppaaminen taloille, joita pidettiin vain tietylle porukalle tarkoitettuina.

– Teattereita pidettiin kuitenkin yleisesti niin tärkeinä taidelaitoksina, että tavalla tai toisella niiden toiminta haluttiin turvata. Kaupunginteatterit syntyivät sulauttamalla eri teattereita yhteen toisen maailmansodan jälkeen. Tavoitteena oli teatteri, johon mahtuu koko paikkakunnan asujaimisto, kuvailee Mikko-Olavi Seppälä.

Esimerkiksi Suomen suurin ammattiteatteri, Helsingin kaupunginteatteri on rakennettu työväennäyttämöiden raunioille. Vuonna 1902 perustettu Helsingin Työväenteatteri ja 1933 perustettu Helsingin Kansanteatteri yhdistyivät sodan jälkeen. 1960-luvun lopulla teatteri muuttui kaupunginteatteriksi ja sai uuden, oman talon.

Tytöt 1918 on musikaali paitsi sisällissodasta, myös ystävyydestä ja rakkaudesta.
Tampereen Työväen Teatteri muisteli sisällissotaa kaksi vuotta sitten Tytöt 1918 -musikaalilla.Jussi Mansikka/Yle

Yksi on poikkeus joukossa. Vuonna 1901 perustettu Tampereen Työväen Teatteri on ainoa ammattiteatteri, joka yhä kantaa perinnettä nimessään. Sillä on myös erityisasema kansallisesti merkittävänä näyttämönä.

TTT:n johtaja Otso Kautto siteeraa Leniniä ja rakastaa vaarallisia ajatuksia: "En kysy yleisöltä mitä saisi olla"

Kaupungissa on toiminut toinenkin suuri teatteri lähes yhtä kauan. Tampereen Teatteri aloitti vuonna 1904.

– Tampere on niin suuri teatterikaupunki, että sinne mahtuu hyvin kaksi suurta ammattiteatteria. Erilliset yleisöt eivät ole olleet niissä arkea enää 1900-luvun jälkipuolelta lähtien. Kaupunkilaiset käyvät molemmissa, kuvailee Seppälä.

Kun sotien jälkeisestä myllerryksestä oli selvitty, oli seuraava eloonjäämiskamppailu jo alkamassa. Sitä käytiin televisiota vastaan.

Suomen Kansallisteatterin Yhdestoista hetki näytelmä
Valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuoroa säesti CCR:n Bad Moon Rising Kansallisteatterin Yhdestoista hetki -dokumenttiteatteriesityksessä 2019.Juha Kivioja / Yle

Teatteri ottaa yhä kantaa

Rakennemuutoksen aikana kasvava kaupunkilaisväestö alkoi kiinnostua uusista huveista. Olohuoneisiin ilmestyivät 1960-luvulla televisiot ja lähes jokaisessa kylässä oli tarjolla tansseja ja elokuvia.

Teatteri joutui kilpailemaan ihmisten vapaa-ajasta uudella tavalla. Jotkut ammattiteatterit joutuivat pistämään lapun luukulle.

Poliittisen radikalisoitumisen aika teki hetkellisen piikin yleisön innostukseen. Etenkin vapaat ryhmät toivat vallankumousromantiikan uudelleen muotiin ja 1930-luvun kokemuksia tomutettiin nuoren polven voimin.

Se osa työväen näyttämöperinnettä, joka parhaiten kesti myllerrykset, oli harrastajateatterin suosio. Tosin se, mikä ennen tapahtui työväentaloilla, tapahtuu nyt enimmäkseen kansanopistojen ja työväenopistojen hoteissa, aiempaa paremmissa puitteissa.

Nukketeatteria Kuulas-festivaalilla
Lastenteatteritapahtuma Kuulas on nykyisin keskeinen osa Työväen Näyttämöiden Liiton toimintaa.Pyry Sarkiola / Yle
Sinikka Nopolan ohjaus Eila, Rampe ja palvattu onni äänestettiin Työväen näyttämöpäivien yleisösuosikiksi 2013
Sinikka Nopolan ohjaus Eila, Rampe ja palvattu onni oli Työväen näyttämöpäivien yleisösuosikki 2013. Sen esitti Teatteriryhmä Lentävä Lokki.Työväen näyttämöpäivät / Raimo Nummela

Mikko-Olavi Seppälä muistuttaa, että työväenteatterin perinne elää edelleen myös poliittisena ja yhteiskunnallisena teatterina. Se muuttaa muotoaan aina ajan tarpeiden mukaan.

– Esimerkiksi dokumenttiteatteri ottaa reippaasti kantaa nykymenoon. Se, että nostetaan tikun nokkaan ja keskusteluun tärkeitä asioita teatterin keinoin ei ole kadonnut mihinkään.

Eikä siitä enää joudu edes vankilaan.

Kansa elää näyttämöllä! Teatterimuseossa 16.8 2020 asti. Sen jälkeen näyttely siirtyy Tampereelle Työväenmuseo Werstaalle.