Miten limainen kala voi olla kiehtova? Patrik Svensson ihmetteli sitä ja tuli kirjoittaneeksi samalla kirjan isästä, elämästä ja kuolemasta

Kirjassa yhdistellään faktaa ja omakohtaisia kokemuksia. Tällaiset hybridikirjat ovat nykyään suosiossa.

ankerias
ankerias akvaariossa
Ankeriaan elämänvaiheissa on yhä paljon mysteerejä.Tiina Karppi / Yle

Niljakas ja käärmemäinen otus, josta tiedetään vähän. Ei kuulosta houkuttelevalta kirjan aiheelta.

Siitä huolimatta ruotsalainen toimittaja Patrik Svensson halusi kirjoittaa kirjan ankeriaasta.

Aluksi hän työsti kirjaansa salaa. Vain oma perhe tiesi hänen hullusta projektistaan. Työn edetessä hän kuitenkin kertoi kirjansa aiheesta ystäville ja tuttaville.

Heidän oli vaikea peitellä epäuskoaan. "Eikö joku vähemmän limainen kala olisi ollut kivempi aihe?"

Svensson piti päänsä ja se kannatti. Ankeriaan testamentti (suom. Maija Kauhanen) oli viime vuoden kirjatapaus Ruotsissa ja se voitti Finlandia-palkintoon verrattavan August-palkinnon.

Patrik Svensson
Patrik Svensson aikoo jatkaa uraansa kirjailijana. Uusi kirjoitusprojekti on jo työn alla.Emil Malmborg / Tammi

Kirjoittaessaan Svensson ei tiennyt, että osui kultasuoneen yhdistämällä vankkaan tietoon omia muistojaan ja kokemuksiaan ankeriaasta.

Tällaiset hybridikirjat ovat nousseet suosioon. Ihmisiä tuntuu kiinnostavan tarinat, joista saa myös aimo annoksen faktaa. Viime aikojen menestyskirjoja ovat olleet muun muassa brittiläisen Helen Macdonaldin H niin kuin haukka, norjalaisen Morten Strøksnesin Merikirja_ja kotimaisen Mia Kankimäen _Naiset joita ajattelen öisin.

Englanniksi tätä genreä kutsutaan non-fictioniksi, mutta suomeksi sopiva nimitys puuttuu. Kirjat asetellaan milloin tietokirjallisuuden, milloin kaunokirjallisuuden hyllylle.

Ankerias oli isän ja pojan yhteinen juttu

Ankeriaan testamentti -kirjan oikeudet on myyty yli 30 maahan. Patrik Svensson jättäytyi virkavapaalle kulttuuritoimittajan työstään, jotta ehtisi matkustaa ja markkinoida kirjaansa. Muun muassa tänä viikonloppuna järjestettävä Helsinki Lit -festivaali olisi ollut yksi hänen esiintymispaikoistaan.

Mutta sitten tuli koronavirus ja kaikki kevään tapahtumat ja matkat peruttiin.

Svensson vastaa puhelimeen lähellä Malmötä. Hän on juuri auttamassa ja piristämässä äitiään. Patrik tekee puutarhatöitä ja äiti juttelee ikkunasta.

Aikaa on ollut nyt niin paljon, että uusi kirjoitusprojekti on jo alkanut saada hahmoa. Nyt Svensson tietää jo kaavan, miten tehdään kiinnostava ja mahdollisesti myös menestyvä teos.

Ankeriaan testamentti -kirjan kansi
Ankeriaan testamentti -kirja on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Sen oikeudet on myyty yli 30 maahan.Tammi

Mutta kirjoittaessaan Ankeriaan testamenttia Patrik Svensson ei kuitenkaan laskelmoinut oivaltaessaan, että hänen tietokirjansa tarvitsee myös "omaa ääntä". Hänellä nyt vain sattui olemaan paljon kokemusta ankeriaan pyynnistä.

– Olen pienestä pitäen käynyt isäni kanssa pyytämässä ankeriasta lapsuudenkotini vieressä olevalla joella. Muistot öisistä hetkistä joen törmällä ovat elämäni vaikuttavimpia.

Ankeriaan pyytäminen oli jännää puuhaa, sillä se ei ole mikä tahansa kala. Jo pienenä poikana Patrikia kiehtoi ankeriaan salaperäisyys – ja se, että sai olla valveilla yömyöhään. Parasta oli kuitenkin se, että sai olla isän kanssa.

– Se oli meidän juttumme. Se yhdisti meitä.

Kastematoja lankaan ja ankeriasta pyytämään

Kirjoittaessaan muistoista Svensson huomasi, että ankeriaskirjasta tuli yhtä lailla kuvaus hänen isäsuhteestaan. Samalla se kertoo kuolemasta, suhteesta aikaan ja elämän valinnoista.

– Kirjoitusprosessi vei minut taas lähemmäs isää. Aloin myös ymmärtää häntä paremmin.

Svenssonin isän kuolemasta on aikaa jo 12 vuotta. Siitä huolimatta muistot isästä ja lapsuudenhetkistä joen törmällä palautuivat hyvin vahvoina.

Svensson vie lukijan mukanaan loppukesän lämpimään yöhön. Lepakot syöksähtelevät veden pinnassa ja on juuri sopiva "ankeriashämärä".

Isä ja poika istuivat tuntikausia joen rannalla odottaen. Aina joskus ankerias tarttui syöttiin. Silloin Patrik otti kalan rohkeasti käteensä, vaikka häntä ällöttikin tapa, jolla ankerias kietoutuu ranteen ympärille ja limoittaa koko käsivarren.

Kiinnostus ankeriasta kohtaan oli suurempaa kuin inhotus. Olihan kala monin tavoin poikkeuksellinen. Svenssonin isä kertoi tarinoita ankeriaista, jotka elivät yli 100-vuotiaiksi tai miten ne selvisivät kuivalla maalla pitkiä aikoja.

– Isä herätti minussa kiinnostuksen tuota salaperäistä kalaa kohtaan ja hän myös tiesi siitä paljon.

ankeriaita akvaariossa
Ankeriaita voi tavata Suomessa rannikoilla ja myös sisävesissä. Suomessa ankeriaan pyyntiä ei ole vielä kielletty, vaikka laji on erittäin uhanalainen.Tiina Karppi / Yle

Kerran isä ja poika päättivät kokeilla ikivanhaa ankeriaan pyyntimenetelmää, klummaamista. Se ei ollut heikkohermoisen hommaa, sillä siinä pujotetaan neulalla monen metrin pituiseen karhunlankaan kastematoja ja tällä kiemurtelevalla limalangalla houkutellaan ankeriaita.

Ensin piti tietenkin hankkia valtava määrä kastematoja. Svenssonin neuvokas isä iski maahan talikon ja johti siihen sähköä. Pian sähköiskun saaneita matoja alkoi kiemurrella nurmen pintaan.

Monimutkainen ja inhottava pyyntitapa kannatti, sillä tuona yönä isä ja poika saivat 12 ankeriasta. Perinnetavan kokeilu sai kuitenkin jäädä yhteen kertaan.

Ankeriaat palaavat Sargassomerelle kutemaan ja kuolemaan

Viittäkymmentä ikävuotta lähestyvä Svensson myöntää, että kirjassa on paljolti kyse myös paluusta juurille.

– Sille ei voi ilmeisesti mitään, että vanhemmiten tulee tarve palata lapsuusmaisemiin ja pohtia, miten minusta on tullut minä. Se ei tietenkään tarkoita aina fyysistä paluuta, vaan henkinen paluu riittää.

Ankeriaiden reitit Sargassomerelle ja takaisin
Ankeriaan toukat vaeltavat merivirtojen mukana kohti Eurooppaa. Sukukypsiksi tulleet ankeriaat palaavat Sargassomerelle kutemaan.Jyrki Lyytikkä / Yle

Paluu synnyinseuduille. Siitä on kyse myös ankeriaan elämässä. Elettyään 15–30 vuotta makeissa vesissä euroopanankeriaalle tulee kutemisvietti. Suvunjatkamista ei voi harjoittaa hetken mielijohteesta, sillä ensin ankeriaan on vaellettava jopa 8000 kilometrin matka takaisin synnyinpaikkaan Sargassomerelle. Kudun jälkeen ankerias on täyttänyt tehtävänsä ja kuolee.

Näin siis ajatellaan, mutta ei tiedetä. Kukaan ei ole nähnyt aikuista ankeriasta Sargassomerellä.

– On hämmentävää, että yhä nykypäivänä on tällainen kala, josta tiedetään niin vähän. Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäisellä viidakkosaarella elävä laji, vaan kaikkialle levinnyt kala.

Freud etsi turhaan ankeriaan sukuelimiä

Mutta kyllä ankeriasta on yritetty tutkia. Eivätkä asialla ole olleet mitkään pikkutekijät, vaan muun muassa sellaiset nimet kuin Aristoteles ja Sigmund Freud.

Ankerias pani polvilleen suuren kreikkalaisen filosofinkin. Aristoteles pähkäili ja yritti päästä selvyyteen ankeriaan olemuksesta, mutta päätyi lopulta siihen, että ankeriaat syntyvät mudasta. Tämän käsityksen kanssa elettiin pitkään.

Sigmund Freud
Sigmund Freud oli nuorena luonnontieteilijä. Hän tutki yli 400 ankeriasta ja yritti löytää sukuelimet. Silloin ei vielä tiedetty, että sukuelimet kehittyvät ankeriaalle myöhemmällä iällä.Yle

Sigmund Freud puolestaan tutki ankeriaita perusteellisesti. Hän avasi ja pilkkoi lukemattomia ankeriaita ja yritti löytää niiden sukuelimet. Tuloksetta. Tuolloin Freud ei ollut vielä kiinnostunut ihmismielestä vaan työskenteli Triestessä laboratoriossa ja tutki merieläimiä.

Svenssonin kirja linkittää ankeriaan koko kulttuurihistoriaamme. Se kertoo, miten ihmistä on aina ajanut eteenpäin halu "tietää kaikki".

– Ei voi kuin ihmetellä, mikä sai esimerkiksi tanskalaisen biologin Johannes Schmidtin seilaamaan 18 vuotta edes takaisin Atlantilla etsien euroopanankeriaan syntypaikkaa.

Lasiankeriasta pidetään herkkuna

Svenssonin kirja osoittaa, miten ankeriasta on yritetty tutkia antiikin ajoista lähtien, ja miten ankeriaan tarina on kulkenut ihmiskunnan historian mukana.

Silti se on yhä mysteeri.

Ankerias ei ole paljastanut itseään edes uusimman teknologian edessä. Muutama vuosi sitten yli 700 ankeriaaseen kiinnitettiin lähetin, joiden avulla yritettiin seurata niiden vaellusta kutupaikalle Sargassomerelle.

Jotain saatiinkin selville. Muun muassa se, että jokainen ankerias etenee aivan omaa tahtiaan, toiset nopeasti toiset laiskotellen. Myös reittivalinnat olivat omaperäisiä. Lopputulos oli se, ettei yksikään lähetin päässyt Sargassomerelle asti. Niitä löytyi irronneina pitkin Atlanttia. Sitä, miten ankeriaille kävi, ei tiedetä.

Tästä syystä lähes kaikki ankeriaaseen liittyvät tutkimukset alkavat sanoin ”uskomme, että"… tai "tiedot viittaavat...”

Svenssonia viehättää ankeriaassa salaperäisyys. Juuri se tekee ankeriaasta niin kiinnostavan. Toisaalta hän haluaisi, että ankeriaan pitkästä elämästä voitaisiin pian saada selville mahdollisimman paljon. Näin ankeriaan suojelu olisi helpompaa.

– Jos emme tiedä, miten ankerias lisääntyy tai ylipäätään elää, sen suojelu on hyvin vaikeaa.

Nykyään ankerias on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Svensson ei ole itse syönyt ankeriasta aikoihin. Eikä hän ole ikinä edes erityisemmin pitänyt sen mausta.

Etenkin Japanissa ja Espanjassa nuoria lasiankeriaita pidetään suurena herkkuna. Viime aikoina ankeriaan uhanalaisuus on alettu käsittää ja esimerkiksi Ruotsissa sitä saa pyytää vain erikoisluvalla. Suomessa ankeriasta saa yhä kalastaa tiettynä aikana vuodesta.

Svensson uskoo, että hänen kirjallaan on ollut ainakin vähän vaikutusta ihmisten suhtautumisessa ankeriaaseen ja sen suojeluun.

– Monet lukijat ovat tulleet sanomaan, etteivät enää koskaan aio syödä ankeriasta. Ihmiset ovat myös hämmästelleet ankeriaan kummallista elinkaarta.

Entä mitä Svenssonin isä olisi ajatellut kirjasta, jos olisi saanut lukea sen?

– Isä ei juuri lukenut. Ehkä hän olisi kuitenkin kiinnostunut siitä ankeriaan takia. Tosin vaatimattomana työväenluokan miehenä hän olisi varmasti ihmetetellyt, miten kukaan viitsisi lukea hänestä yhtään mitään.