Elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen yritti päästä elämästä helpolla, ja sitten hän löysi itsensä ohjaamasta elokuvaa Venäjällä

Cannesissa palkittu elokuvaohjaaja, kulttuurivieras Juho Kuosmanen uskoo, että toisten odotukset pahimmillaan tukahduttavat tekemisen ilon.

Kulttuurivieras
Juho Kuosmanen, Helsinki, 12.05.2020
Antti Haanpää / Yle

Elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen, 40, oli pöllämystynyt. Oli tarkoitus kuvata kohtaus venäläisellä junavarikolla. Ensin näytti siltä, ettei kuvausryhmää päästetä edes sisään. Ja sitten kun päästettiin kohtausta varten vuokrattu ravintolavaunu oli kadonnut.

Kuosmanen oli Venäjällä kuvaamassa uutta elokuvaansa Hytti nro 6, joka on saanut innoituksensa Rosa Liksomin samannimisestä romaanista.

Venäjällä moni tilanne tuntui Kuosmasen mukaan aluksi epäselvältä ja kaoottiselta. Mutta kuin ihmeen kaupalla asiat selkeytyivät juuri ennen h-hetkeä. Näin kävi myös kadonneelle vaunulle.

– Kukaan ei tiennyt missä se on. Vaunu oli hävinnyt, ja sitten se ilmestyi varikolle takaisin, Kuosmanen kertoo.

Nyt episodi jaksaa jo naurattaa häntä, mutta silloin hymy oli kaukana. Kuosmasen lähes koko elokuva tapahtuu junassa, joten kuvausryhmä oli varpaillaan varikon ongelmien kanssa.

Kokkolasta kotoisin oleva Kuosmanen on nostettu yhdeksi suomalaisen elokuvan suurista toivoista. Ura lähti liikkeelle kymmenisen vuotta sitten, kun Kuosmanen voitti Cannesin elokuvajuhlilla parhaan opiskelijaelokuvan palkinnon (Cinéfondation) lyhytelokuvallaan Taulukauppias (2010). Sitä seurasi esikoiselokuvan Hymyilevä mies (2016) menestys. Mustavalkoinen, nyrkkeilijä Olli Mäestä kertova elokuva voitti Cannesin toiseksi tärkeimmän sarjan (Un certain regard) vuonna 2017. Se on suomalaiselle elokuvantekijälle poikkeuksellisen hieno saavutus. Kuosmanen noteerattiin omintakeisena ja omaäänisenä ohjaajana. Niinpä onnistumisen paineet uuden elokuvan osalta ovat väistämättä kovat.

– Ne eivät ole helpottaneet. Ja kyse on vielä Finlandia-palkitun romaanin innoittamasta elokuvasta, Kuosmanen sanoo.

Hän uskoo pystyvänsä käsittelemään onnistumisen paineita paremmin nyt kuin muutama vuosi sitten.

– Toisten odotukset ovat luovuuden kannalta turhauttavia. Ne tukahduttavat tekemisen ilon ja leikillisyyden.

Juho Kuosmanen ja Lada
Onnistumisen paineet ovat kovat uuden elokuvan suhteen, mutta Kuosmanen uskoo, että hän osaa käsitellä niitä aiempaa paremmin.Antti Haanpää / Yle

Liksom itse antoi Kuosmaselle vapaat kädet. Elokuvassa suomalainen, kolmekymppinen nainen ja häntä hieman nuorempi venäläismies matkaavat junalla Moskovasta Murmanskiin. Vaikka tarina pohjautuu romaaniin, Kuosmanen painottaa, että elokuva on täysin itsenäinen teos, ei Liksomin romaanin filmatisointi.

Kuosmasta ei sellaisen elokuvan tekeminen edes kiinnostaisi.

“Sain pysyä pisimpään lapsena”

Kokkolasta on tullut taiteen kentällä myyttinen kaupunki, jonka erityisyyttä Leea ja Klaus Klemolan omintakeiset näytelmät (Arktinen trilogia) ovat pönkittäneet. Kokkolassa ovat varttuneet Klemoloiden lisäksi muun muassa Hymyilevä mies -elokuvasta tutut näyttelijät Jarkko Lahti ja Oona Airola sekä Airolan taiteellinen sisarusparvi. Myös Kuosmasen elokuvien tuottaja Jussi Rantamäki on Kokkolasta. Lisäksi sinne on asettunut Suomen johtava foley-artisti Heikki Kossi, joka tekee käsityönä äänitehosteita jopa Hollywood-elokuviin.

Kuosmanen ei itse halua selittää taiteilijuuttaan kokkolalaisuudella. Oma kasvuympäristö näytti samalta kuin niin monessa muussa suomalaisessa keskikokoisessa kaupungissa: Kuosmasen kotikadulla, Kokkolan Honkatiellä, oli matalia kerrostaloja, rivarihenkisiä pientaloja ja sairaala. Tien toisella puolella oli urheilukenttä, ja metsän takana tehdas.

– Alueella ei ole kovin voimakasta persoonaa. En edes tiedä kaupunginosan nimeä, mutta se oli oikein hyvä kasvuympäristö, ja naapurit olivat mukavia.

Nelilapsisen perheen kuopuksena hän oli erityisasemassa. Aikuistumisen kanssa ei ollut kiirettä.

– Sitä sai varmasti pysyä pisimpään lapsena, Kuosmanen toteaa.

Juho Kuosmanen istuu autossa.
Perheen kuopuksena sai pysyä pisimpään lapsena, Kuosmanen toteaa.Antti Haanpää / Yle

Hän kertoo kasvaneensa melko perinteisessä työläisperheessä: äiti oli kätilö ja isä teki töitä hitsaajana. Kotona harrastettiin paljon kulttuuria, mutta teatterikärpänen puraisi toden teolla vasta lukiossa. Isä harrasti sukeltamista, ja se siirtyi myös lapsiin. Tuleva ohjaaja vietti paljon aikaa uimahallilla. Kuosmanen haaveili pienenä, että hän pääsisi joskus sukeltamaan laitteiden kanssa, kuten maailmankuulu ranskalainen tutkimusmatkailija Jacques Cousteau televisiossa.

Rockmusikaali räjäytti tajunnan

Todellisen taideherätyksen Kuosmanen koki kun hän törmäsi paikallisin voimin tehtyyn rockmusikaaliin. Anna-Leena Härkösen esikoisteokseen Häräntappoase perustuva esitys mullisti Kuosmasen elämän. Hän näki musikaalin Kokkolan kaupunginteatterissa 1990-luvun loppupuolella. Lavalla oli paikallisen Ykspihlajan työväennäyttämön harrastajaporukka, ja esitys oli niin väkevä, että jopa Helsingin Sanomat (siirryt toiseen palveluun) kehui sitä kritiikissään. Näyttämöllä oli myös Kuosmasen kotikadulta tuttu kaveri, Jarkko Lahti.

– Esitystä katsellessa tuli sellainen olo, että olisin halunnut olla siinä itse mukana.

Kuosmanen muistelee nähneensä Häräntappoaseen yhteensä kuusi kertaa, ja kokemus oli niin voimakas, että hän yritti “pakottaa” katsojiksi myös kaveripiiriään.

Nälkä kasvoi syödessä, ja Kuosmanen matkusti Helsinkiin katsomaan West Side Storyn, suuren luokan musikaalituotannon Helsingin kaupunginteatteriin. Toisin kuin Kuosmanen oli etukäteen kuvitellut, esitys oli pettymys. Nuori mies oivalsi, etteivät mahtavat puitteet tarkoittaneetkaan sitä, että myös kokemus olisi voimakkaampi, vaikka teatteriretkeä hehkutettiin porukalla etukäteen Kokkolassa.

– Esitys ei ollut mitään, eikä se tuntunut miltään, Kuosmanen muistelee.

Hän kertoo psykologisoineensa kokemustaan jälkikäteen ja tulleensa siihen lopputulokseen, että West Side Storyn näkemisellä on voinut olla merkitystä omaan tekemiseen ohjaajana.

– Että se ei menekään niin, että paremmat puitteet takaavat paremman lopputuloksen. Vaan tunnekokemus ratkaisee, kuten Häräntappoaseessa, Kuosmanen sanoo.

Juho Kuosmanen, Helsinki, 12.05.2020
Kuosmasella ei ollut lukion jälkeen hajuakaan siitä, että hänestä tulisi joskus elokuvaohjaaja.Antti Haanpää / Yle

Teatterista tuli Kuosmasen uusi harrastus ja hän kävi katsomassa kaikki kaupunginteatterin näytelmät. Nuori mies päätyi myös itse näyttelemään lukiolaisena Ykspihlajan työväennäyttämölle “muutamaan näytelmään”.

Kokkolan yhteislyseon lukion jälkeen hänellä ei ollut hajuakaan siitä, että hänestä tulisi joskus elokuvaohjaaja.

Rohkaisevat sanat jäivät soimaan päähän

Kuosmasen tie elokuvaohjaajaksi on ollut mutkikas. Hän haki ensin Teatterikorkeakouluun opiskelemaan näyttelijäksi, sitten ohjaajaksi. Kumpikaan ei johtanut mihinkään, ohjaajalinjan pääsykokeissa hän sentään pääsi jatkoon.

– Teatteri kiinnosti elokuvaa enemmän, koska elokuva tuntui silloin vielä hyvin kaukaiselle asialle, Kuosmanen sanoo.

Kokkolasta elokuvakouluun oli päässyt Jan Forsström, mutta häntä pidettiin kylillä niin älykkäänä henkilönä, että elokuvakoulu tuntui Kuosmasesta lähes mahdottomalta ajatukselta.

Auli Mantilan ohjaamasta tv-sarjasta Täysin työkykyinen (2003) tuli käännekohta. Kuosmanen pääsi tuotantoon harjoittelijaksi opiskellessaan media-assistentiksi Keski-Pohjanmaan aikuiskoulutuskeskuksessa. Harjoittelupaikan saamisessa auttoi tuotannossa järjestäjänä työskennellyt Klaus Klemola.

– Hän sanoi puhelimessa, että harjoittelijaa haetaan. Ja kun olet Kokkolasta, en näkisi, että tässä on mitään estettä, Kuosmanen nauraa.

Kuosmanen herkeää muutenkin tämän tästä nauramaan haastattelussa. Jutustelun läpi kulkee lämmin, humoristinen ja humaani pohjavire. Se näkyy hänen elokuvissaan.

Juho Kuosmanen, Helsinki, 12.05.2020
Kokkolalaisuus ei selitä taiteilijuuttani, Kuosmanen sanoo.Antti Haanpää / Yle

Tv-sarjassa työskentelyn rohkaisemana Kuosmanen haki Taideteollisen korkeakoulun elokuvakouluun.

– Mantilan sarja oli avartava kokemus. Kameralle tekeminen tuli siinä konkreettisesti tutuksi. Ala alkoi näyttää kiinnostavalta ja mahdolliselta, Kuosmanen kertaa.

Hän haki ensin opiskelemaan käsikirjoittamista, koska Kuosmanen oli kirjoittanut tekstejä pöytälaatikkoon.

– Olen aina etsinyt matalinta mahdollista kynnystä, Kuosmanen vitsailee.

Hän kertoo yrittäneensä päästä elämässä helpolla.

– Sitten sitä löytää itsensä ohjaamasta pitkää elokuvaa Venäjällä vieraalla kielellä.

Kuosmanen menestyi pääsykokeissa, mutta ei päässyt vielä sisään. Juryssä istunut elokuvaohjaaja Jarmo Lampela vihjasi, että Kuosmasen kannattaisi hakea seuraavalla kerralla opiskelemaan elokuvaohjausta. Sitten tärppäsi.

– Rohkaisevilla sanoilla on iso merkitys, Kuosmanen toteaa.

Elokuvanteko on ryhmätyötä, ja ryhmän jäsenten keskinäisten kemioiden merkitys oli tullut hänelle tutuksi vammaisavustajana. Kuosmanen työskenteli ennen elokuvaopintoja vammaisten asuntolassa.

– Jos vuorossa oli hauskat työkaverit, päivät menivät kuin liitäen. Ja jos oli raskaampi sakki, myös työ oli raskaampaa.

Kuvausryhmä jymäytti poliisia

Uuden elokuvan kuvaukset on nyt tehty. Kuosmanen on saanut leikattua siitä ensimmäisen raakaversion. Alkuperäistä käsikirjoitusta jouduttiin hieman muuttamaan, sillä koronaepidemia sulki Moskovan kuvausryhmän nenän edestä, ja sinne suunnitellut kohtaukset lavastettiin Pietariin, joka oli vielä auki. Pietarissa kuvatut kohtaukset saattavat jäädä kuitenkin pois elokuvasta, sillä ohjaaja ei ole niihin tyytyväinen.

– Se oli isoin takaisku, että Moskova jäi haaveeksi, Kuosmanen toteaa.

Juho Kuosmanen, Helsinki, 12.05.2020
Moskovaan asti Kuosmasen kuvausryhmä ei koskaan päässyt. Koronaepidemia sulki kaupungin nenän edestä.Antti Haanpää / Yle

Koronaepidemian aiheuttamat rajoitukset olivat sotkea kansainvälisen kuvausryhmän työt. Elokuvaa oli tekemässä suomalais-virolais-venäläinen tiimi.

– Mietimme, pitääkö meidän jättää työt kesken ja palata takaisin Suomeen.

Sama koski virolaisia työntekijöitä. Työt saatiin päätökseen poikkeuksellisesta tilanteesta huolimatta, ja Kuosmanen kertoo nauttineensa siitä, että joutui reissun jälkeen kahden viikon karanteeniin.

– Se oli taivaallista. Tuntui hyvälle, kun oli ikään kuin pakotettu olemaan paikallaan.

Kuosmanen kuvailee elokuvanteon käänteitä Venäjällä kuin mykkäelokuvan kohtausta: elokuvaan piti ottaa kuvia junan viimeisestä vaunusta, mutta sinne ei ollut asiaa ilman asianmukaista lippua. Poliisi pysäytti asemalaiturilla junan päätyyn pyrkivän kuvausryhmän, mutta ryhmä palasi takaisin junaan ja kulki perimmäiseen vaunuun huomaamatta sisäkautta. Samaan aikaan, kun yksi ryhmän jäsenistä selvitteli edellistä välikohtausta virkavallan kanssa asemalaiturilla.

Venäjällä Kuosmanen tajusi, etteivät kliseiset mielikuvat venäläisestä työkulttuurista ole totta. Hän haluaa nostaa esiin elokuvan venäläisen linjatuottajan Sergey Kasatovin, joka avasi ohjaajan silmiä. Linjatuottaja on muun muassa kuvausryhmän esimies. Kasatov totesi, että jos työntekijän panos jää syystä tai toisesta kuvauksissa vajaaksi, työntekijälle pitää antaa enemmän rakkautta ja luottamusta.

– Se on täysin totta. Oli mahtava huomata, että tällaiset tympeät venäläiset mieskuvat sekä julmat ja autoritääriset johtamistavat eivät päteneet ainakaan tässä porukassa, Kuosmanen sanoo.

Eikä Kuosmanen olisi edes suostunut tekemään elokuvaa sellaisessa ilmapiirissä.

Juho Kuosmanen
Antti Haanpää / Yle

Jane Austen hävisi venäläiselle junalle – Hymyilevän miehen ohjaaja Juho Kuosmanen kuvaa uutta elokuvaansa rajan takana