Koronarajoituksia rikkovia ja heitä paheksuvia ajavat samat ihmislajin syvimmät tarpeet – molempien käytökselle löytyy selitys sosiaalipsykologiasta

"Yhdessä tästä selvitään." Sitä korona-aikana on toisteltu. Todellisuudessa sellaista kriisiä ei olekaan, että kaikista ihmisistä tulisi yksi sisäryhmä, jolla on samat normit.

koronavirus
Hymyilevä, käsiään taputtava nainen polvillaan Kölnin tuomiokirkon edessä. Maassa reppu, termospullo ja eväspussi. Takana rivi poliiseja.
Saksalaisnainen osoitti mieltään koronarajoituksia vastaan Kölnissä viime viikolla. Poliisit valmistautuivat estämään mielenosoituksen, jos ihmisten määrä rikkoisi rajoituksia. Ullstein Bild / AOP

"Olen kulkenut mökillä ja käynyt kaupassa missä huvittaa, eikä se kuulu kellekään," sanoo yksi. Toinen on aivan eri mieltä: "Kyllä nyt on vaan paras noudattaa ohjeita ja pysyä kotona eikä hankkia virusta itselle ja tartuttaa sitä muihin."

Nämä lainaukset ovat lukijakommentteja Ylen koronauutisiin. Vastaavia mielipiteitä löytyy kaikkialta, missä ihmisillä on ollut tilaisuus tuulettaa tunteitaan. Sosiaalisessa mediassa ääripäiden sanasota siitä, kuka käyttäytyy oikein ja kuka väärin, on paikoin aivan hillitöntä.

Viranomaisohjeista piittaamattomille on Britanniassa keksitty uudissanakin, suomennettuna covidiootti. Ihmisiä, jotka valvovat rajoituksia toistenkin puolesta, on puolestaan nimetty vanhalla sanalla kyttääjiksi.

Ihmisten käyttäytymisestä COVID-19-pandemian aikana julkaistaan lähivuosina epäilemättä monia tutkimuksia. Helsingin yliopiston tutkijatohtori Rasmus Mannerström ei kuitenkaan odota niiltä sosiaalipsykologisesti mitään kovin uutta ja yllättävää.

Vastaukset ovat hänen mukaansa niissä jo paljon tutkituissa perusvoimissa, jotka ohjaavat meitä kaikkia hakemaan paikkaamme maailmassa, yhteisöissä ja tässäkin tilanteessa.

Ryhmä antaa roolin ja merkityksen

Ihmisen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutusta tutkivan sosiaalipsykologian mukaan ihmisellä on kolme perustavanlaatuista motivaatioperiaatetta tai -prosessia eli tarvetta.

– Kaikkein keskeisin on yhteenkuuluvuuden tarve. Me synnymme ja hakeudumme ryhmiin ja kuvittelemme itsemme osaksi ryhmiä siksi, että ne antavat meille turvaa, hyväksyntää ja arvostusta. Meille tulee rooli, merkitystä ja tehtävä, Mannerström sanoo.

Toinen motivaatioperiaate on tarve hallita.

– Yritämme ymmärtää ympäristöä, jotta voimme ennakoida ja muuttaa sitä. Hallinnan tunne luo turvallisuuden tunnetta.

Siksi ryhmillä on sääntöjä, tai sosiaalipsykologian termein normeja. Säännöistä tulee järjestys. Ryhmän koordinointi on selviytymisen koordinointia. Normit, joita jokainen seuraa, nähdään kaikkien yksilöiden eduksi.

Kolmas motivaatioperiaate on se, että ihmisellä on tarve nähdä kaikki oma positiivisessa valossa.

– Koska ne ryhmät ovat osa meitä, niillä on oltava hyvä arvo. Se todistaa meille, että olemme oikeassa porukassa ja suoritamme oikeaa tehtävää, Mannerström sanoo.

Säröjä on vaikea sietää

Kyttäämiseksi nimetty ilmiö tulee siitä, että varsinkin tällaisessa kriisitilanteessa jotkut ajattelevat, että kaikki suomalaiset kuuluvat yhteen suureen ryhmään, sanoo Rasmus Mannerström.

– Osa kokee, että "nyt normit ovat tällaiset" – täytyy pitää tietty turvaväli ja niin poispäin, koska se takaa meidän kaikkien turvallisuuden.

Jos jotkut toiset eivät noudata tämän kuvitellun ryhmän sääntöjä, sen antamaan turvallisuuden tunteeseen syntyy säröjä.

– Epävarmuuden tunteen poistamiseksi halutaan toimia ryhmän yhtenäisyyden puolesta ja palauttaa normien rikkojat ruotuun. Samalla voidaan nostaa omaa statusta ryhmän muiden jäsenten silmissä.

"Tuntuu, että jotkut tulevat ihan vasiten kauppaan yskimään ja etuilemaan."

Lukijakommentti koronauutiseen

Koronarajoituksia vastaan on etenkin Yhdysvalloissa ja Saksassa järjestetty mielenosoituksia, joissa on uhmakkaasti tehty juuri niitä asioita, joita viranomaiset ovat kehottaneet välttämään. Kättelemisestä on tullut protestoinnin merkki.

Rasmus Mannerströmin mukaan "covidiotismi" ei silti välttämättä liity siihen, että jotkut nimenomaan haluavat rikkoa sääntöjä.

– Se, mihin ryhmään ajattelee kuuluvansa, on täysin subjektiivista. Kun ei olla samaa mieltä ryhmästä ja sen normeista, ihmiset käyttäytyvät eri tavoilla, omien sisäryhmiensä normien mukaisesti

Kaikki eivät esimerkiksi koe kuuluvansa yhtenäiseen, samoja normeja noudattavaan "suomalaiseen kansaan", Mannerström lisää.

Noin 30 joukko kyltteineen ja Yhdysvaltain lippuineen kaupungintalon edessä.
"Todellinen virus on pelko," julisti yksi koronarajoituksia vastustaneista mielenosoittajista Los Angelesin kaupungintalon edessä Kaliforniassa vappuna. Jim Newberry / Alamy / AOP

COVID-19 on virustautien asiantuntijoillekin aivan uusi tilanne. Heillä ei ole yhteistä tutkittua näkemystä siitä, miten kriisistä selvitään pienimmin vahingoin.

Vastauksia on paljon, mutta yksikään ei ole varma. Niinpä eri näkemysten perusteella syntyy erilaisia sisäryhmiä, jotka etsivät perusturvallisuutta omilla tavoillaan.

Ryhmien ei tarvitse olla niin konkreettisia kuin Los Angelesin kaupungintalon portailla kylttejään heilutelleet kalifornialaiset. Sekin riittää, että kokee tykönään kuuluvansa johonkin samanmielisten joukkoon.

Samaistumiskohteena saattaa olla sosiaalisen median kautta syntynyt globaali ryhmä, jolla on jokin rajattu käsitys koronan vaikutuksista, vakavuudesta ja siitä, mitkä toimenpiteet ovat tarpeellisia.

Peukuttaminenkin on ryhmäytymistä

Miten nopeaa ryhmäytyminen sitten on? Jopa salamannopeaa, vastaa Mannerström.

Somessa se on helppo myös näyttää. Virtuaalipeukku pystyyn, niin ollaan ainakin hetken aikaa samanmielisiä, samaa sakkia. Mutta entäs silloin, kun vaaditaan enemmän kuin pelkkä peukuttaminen?

Otetaan aivan äärimmäinen esimerkki: Millaista olisi joutua yhtäkkiä keskelle tanssivaa flashmobia – tai äkkiryhmää, kuten flashmob joskus suomennetaan?

Äkkiryhmäläiset sopivat netissä tapaamisesta julkisella paikalla laulaakseen, tanssiakseen tai tempaistakseen muulla tavalla yhtäkkiä ja yllättäen jonkin asian puolesta tai ihan huvikseen. Entäpä, jos huomaa olevansa kadulla moisen esityksen keskellä?

Samat ryhmäpsykologiset prosessit vaikuttavat; ihminen tekee ympäristöstään välittömän arvion, vastaa Rasmus Mannerström. Jos ihmisissä on jotakin samanlaista kuin ällistyneessä itsessään, päätös on todennäköisemmin positiivinen kuin silloin, kun ulkoisesti yhteistä on vähän.

– "Mitä tässä tapahtuu, keitä nämä ovat, onko tämä jotenkin uhkaava tilanne, pystynkö tunnistautumaan osaksi tätä ryhmää?" Sellaiset arvioinnit ovat salamannopeita. Välittömästi voi saada sellaisenkin tunteen, että ne ihmiset ovat tosi tuttuja.

Ihmisiä seisomassa ja istumassa nurmikolla. Keskellä seisoo kylttiä kannatteleva nuori nainen.
"Loppu rikolliselle koronapolitiikalle", vaadittiin mielenosoittajan kyltissä Berliinissä toukokuun puolivälissä. Lukas Barth-Tuttas / EPA

Saksassa mielenosoitukset viranomaisten koronatoimia vastaan ovat tuoneet toukokuun viikonloppuina ihmisiä kaduille ja puistoihin useissa kaupungeissa.

Saksalaisten kantoja kuukausittain luotaavan mielipidekyselyn (siirryt toiseen palveluun) toukokuun luvut kertovat, että lähes kymmenesosan mielestä liittohallitus on hoitanut koronakriisiä surkeasti, ja neljännes muistakin näkee siinä ainakin jotakin moittimista.

Hekään eivät kuitenkaan ole yksi sisäryhmä, vaan protesteissa kannetut kyltit kertovat monenlaisista syistä osoittaa mieltä.

Osa kyseenalaistaa virallisten tilastojen luotettavuuden, toiset eivät pidä pandemiaa kovin vaarallisena. Kolmansien mielestä taloutta on vaarannettu jo liikaa. Neljännet katsovat hallituksen lietsovan pelkoa haaliakseen itselleen oikeuden puuttua kansalaisvapauksiin. Viidennet pelkäävät äärioikeiston vahvistumista kriisin varjolla.

Ennen oli vähemmän vaihtoehtoja

Nykyisessä hajautuneessa mediamaailmassa, jossa tietolähteitä on loputtomasti, kollektiivista identiteettiä on vaikeampi luoda kuin ennen, sanoo Rasmus Mannerström.

– Aiemmin oli yhtenäinen media, kansallisuusaatteet sun muut olivat paljon voimakkaampia, oli uskonto, kaikki sellaiset isot ideologiat. Ne määrittivät ihmiselle hänen paikkansa ja maailmankuvansa.

Nykyään on erittäin helppo luoda jatkuvasti uusia ryhmiä, hyvin erilaisia maailmankuvia ja käsityksiä maailmasta, Mannerstöm sanoo.

– Siksi meillä on paljon ihmisiä, jotka kokevat täysin vilpittömästi, ettei COVID-19 ole riittävän vakava uhka. On varmasti sellaisia, jotka eivät usko tutkimusten tuloksia. Tai he ovat sitä mieltä, ettei niitä ole riittävästi.

Näin ennenkokemattomassa tilanteessa kaikki pyrkivät voimaantumaan ja hälventämään epävarmuuttaan sopeutumalla jonkun tietyn ryhmän näkemykseen, Mannerström sanoo.

– Siihen vaikuttavat myös sosiaaliset arvot. Se, mitä asioita pitää tärkeinä ja arvokkaina.

On myös sellaisia, jotka tuntevat yhteenkuuluvuutta johonkin ryhmään pelkästään siksi, etteivät koe COVID-19:tä ongelmaksi ollenkaan.

Näemme, mitä haluamme

Osaan ryhmistä me synnymme. Ne ovat varsin pysyviä, mutta monia muita syntyy ja häviää. Kokemus kuulumisesta tiettyyn ryhmään on varsinkin tänä päivänä usein hyvin ailahtelevainen prosessi, sanoo Rasmus Mannerström.

– Valinnat ovat sosiaalipsykologisesti yleensä tiedostamattomia. Ihminen syntyy tiettyyn perheeseen, omaksuu tietyt arvot, kasvaa tietyllä asuinalueella, hänelle tulevat annettuina tietty sukupuoli ja sukupuoliroolit, joita hän pyrkii täyttämään.

Suurin osa tällaisista ryhmistä, joihin kuulumme ja joiden normeja toteutamme, koetaan luonnollisina, eivätkä ne ole varsinaisesti valintoja.

Rasmus Mannerström
Tutkijatohtori Rasmus Mannerström Laura Kiuru

Luulevatko ihmiset siis valitsevansa itse enemmän kuin todellisuudessa valitsevatkaan?

– Yleensä kyllä. Elämme markkinatalouteen ja etenkin uusliberalismiin linkittyvää yksilöllisyyden eetoksen aikakautta. Se painottaa yksilön kaikkivoipaisuutta ja riippumattomuutta muista ihmisistä ja yhteiskunnallisista rakenteista.

Rasmus Mannerström arvelee, että koronapandemia voi jossakin määrin muuttaa tätä käsitystä tai ainakin muistuttaa meitä rajallisuudestamme ja riippuvuussuhteestamme muihin ihmisiin.

Ihminen myös prosessoi tietoa itsestään ja ympäristöstään lähes yksinomaan automaattisesti ja pinnallisesti.

– On paljon asioita, joille me olemme sokeita. Näemme vain sen, mitä odotamme näkevämme. Informaation syvempi luotaus vaatii ennen kaikkea halua arvioida ja kyseenalaistaa omia aikaisempia käsityksiään, mitä meillä yleensä ei ole.

Semmoinenkin temppu tai kuperkeikka ryhmäytymistä kaipaavalla voi olla, että hän pystyy näkemään asioita, joita ei olekaan.

Ryhmästä luopuminen voi traumatisoida

Entä miten tuskallista on luopua ryhmästä, johon on kuulunut kauan ja tosissaan?

– Siihen on vaikea antaa selvää vastausta. Se riippuu niin paljon ryhmästä ja tunnemerkityksestä, joka sillä on ollut. Tietyt ryhmät rakentavat ihmisen ydinidentiteetin tunnetta, vastaa Rasmus Mannerström.

Esimerkiksi jostakin uskonnollisesta tai poliittisesta tai muusta pitkäaikaisesta ideologiasta luopuminen voi olla hyvinkin traumaattista. Sen sijaan sen ympärille, mitä ihmiset nyt ajattelevat koronapandemiasta ja miten he toimivat, Mannerström ei usko syntyvän pitkäaikaisia ryhmiä.

– Kun vuoden tai parin päästä tiedämme ehkä paremmin, mitkä ryhmät olivat niin sanotusti oikeassa, en usko, että väärässä olleilla on kovin suuria tunneongelmia sen jättämisessä taakseen.

Suhtautuminen COVID-19:ään koettelee toisaalta myös ihmissuhteita. Kun Yle kysyi, onko erimielisyyksistä tullut riitoja, sadat vastasivat, että on. Ihmiset, jotka on ajatellut tuntevansa hyvin, eivät kriisitilanteessa jaakaan samoja arvoja, mikä voi olla suuri järkytys.

"Ystävä pyysi kotiinsa illanviettoon vähän aikaa sitten. Kieltäydyin, koska terveys on niin tärkeä asia minulle. Ystäväni suuttui eikä ymmärrä ajatuksiani. Hänestä minä olen hysteerinen ja nipo."

Lukijan vastaus Ylen kyselyyn

– Vaikea sanoa, kuinka pitkäaikaista se järkytyksen aiheuttama välien rikkoontuminen on. Uskoisin sen liittyvän vain siihen, kuinka kauan tämä korona-aika kestää. Jos se on hyvin pitkäaikainen, tunne "meistä" ehtii rikkoontua pysyvämmin, sanoo Rasmus Mannerström.

Ylen toisessa äskettäisessä koronauutisessa psykoterapeutti puntaroi syitä siihen, että jotkut valvovat toisia. Hänen mukaansa kyse on tunnesäätelyn vaikeudesta, yksilön ongelmasta. Sosiaalipsykologian näkökulma on toinen.

– Patologisoimista kannattaa varoa. Asia ei ole niin yksinkertainen, Mannerström sanoo.

Hän korostaa, että se, miten sitoudumme ryhmiin ja noudatamme niiden sääntöjä tai minkä koemme uhkana, on hyvin tilannesidonnaista.

– Paheksunnan määritteleminen tunnesäätelyn vaikeudeksi herättää kysymyksen siitä, kenellä on valta määritellä tässä tilanteessa, mitä pidetään turhana huolena ja turhana reaktiona.

Mannerströmillä on esimerkki, elokuva, jota hän kutsuu sosiaalipsykologisesti täydelliseksi. Se on yhdysvaltalainen scifi-filmi Independence Day.

Independence Day -elokuvan julisteessa valtava avaruusalus peittää New Yorkin taivaan.
Independence Day -elokuvassa taistellaan avaruusolioiden hyökkäystä vastaan. Miljoonia kuolee, mutta ihmiskunta voittaa. Art Directors & TRIP / Alamy /AOP

– Vain tilanteessa, jossa avaruuden örkit hyökkäävät maapallolle ja kaikkien elämä on uhattuna, ihmiset voivat tulla yhteen. Se ryhmäyttää maailman kaikki ihmiset yhdeksi sisäryhmäksi.

Silloin ihmiset unohtavat haluamattaankin keskinäiset riitansa, koska selviämistaistelu on kaikille yhteinen, Mannerström sanoo.

– Jos silloin olisi ihmisiä, jotka haluaisivat jatkaa shoppailua eivätkä välittäisi tippaakaan siitä vouhkaamisesta, että "hei, me kuollaan kohta kaikki", niin sanottaisiinko, että heitä paheksuvilla on tunnesäätelyn vaikeuksia?

Turvallisuuden tunteelle ei ole objektiivista mittaria

Koska ihmiset arvottavat asioita eri tavalla, turvallisuus- ja jonkin muun kysymyksen asettaminen vastakkain on äärimmäisen vaikeaa. Mittapuu sille, ketkä toimivat turvallisesti ja missä tilanteessa, on aina jonkin ryhmän määrittelemä, Rasmus Mannerström sanoo.

– Väitellähän siitä voi, mutta pointti on se, minkä itse kokee turvallisuutena.

Esimerkiksi nuorille turvallisuutta on se, että he saavat kaveriensa hyväksynnän ja arvostuksen. Jos heidän maailmansa tärkeimmät ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla, pahin kokemus on joutua ulkopuolelle. Jos kaverit kerääntyvät korona-aikaan jonnekin, on valtava sosiaalinen paine liittyä seuraan.

– Esimerkiksi lankuttamalla parvekkeen reunalla pääsee osaksi sosiaalisen median yhteisöä ja voi saada kymmenentuhatta tykkäystä. Siitä syntyvä tunne – "olen osa tätä maailmaa, minulla on merkitys"– on heille turvallisuuden tunne ja merkitsee enemmän kuin pelko siitä, että he saattaisivat pudota.

Nuori mies makaa mahallaan kahden metallikaiteen päällä. Toinen mies pitelee kylttiä, jossa lukee: "Ei enää koskaan sotatilalakia!"
Tälle kaiteella protestiksi lankuttavalle filippiiniläisnuorukaiselle oma ryhmä ovat muut sotilasvallan vastustajat. Dennis M. Sabangan / EPA

Varsin moni on Ylenkin uutiskommenteissa motivoinut koronaeristäytymisen vastustusta sillä, että sosiaalinen ja taloudellinen kärsimys, joka pandemian takia määrätyistä rajoituksista seuraa, on paljon pahempaa kuin ihmismäärä, joka nyt uhrattaisiin.

He ajattelevat, että jos huomioon otetaan kaikki muut kuolemat ja muut pitkän ajan seuraukset, ilman rajoituksia pelastettaisiin paljon suurempi määrä ihmisiä kuin nyt kuolee.

Heillä on siis eri näkemys turvallisuudesta – aivan kuin parvekkeen kaiteella lankuttavan teinin ja oletettavasti hänen vanhempiensa välillä. Vastaava ero on Suomen ja Ruotsin hallitusten koronapolitiikassa.

Koronaan kuolleiden mediaani-ikä on koko ajan ollut korkeampi kuin elinajanodote. Tuntuu, että suuri osa kansasta on vieraantunut koko ajatuksesta, että jokainen elää niin kauan kunnes kuolee.

Lukijakommentti koronauutiseen

Koronakysymyksessä suurin ryhmä lienevät sittenkin ne, jotka odottavat, mitä tuleman pitää, ilman varmaa mielipidettä. Polarisaatiot kuitenkin tuppaavat viemään huomion. Mannerströmin mukaan nykypäivänä on yhä vaikeampaa pysyä keskellä, olla niin-ja-näin.

Polarisaatio on monella elämänalueella turvattomuuden tunteen kompensointia. Tietolähteitä, tapoja rakentaa maailmaa ja toteuttaa itseämme on niin valtavasti, että hallinnan tunne katoaa; tavallaan on puhe siitä, mistä puute, hän summaa.

Koska ihminen aina pyrkii näkemään itsensä ja ryhmänsä positiivisessa valossa, hän kiinnittäytyy ryhmän kantoihin ja tulee niistä riippuvaiseksi.

– Äärilaitaan ajautuminen riippuu paljon siitä, kuinka voimakkaaksi ankkuriksi jokin ryhmä muodostuu identiteetille – mitä haluja ja tunteita se tyydyttää, sanoo Rasmus Mannerström.

Lue myös:

Kun pandemia menee ohi, jäävätkö meille kausi-influenssojen kaltaiset kausikoronat?

Täältä voit lukea kaikki tuoreimmat tiedot koronapandemiasta.

Tilaa uutiset koronaviruksesta

Saat Ylen tärkeimmät koronavirusuutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Siirry tilaamaan

Luotettavia koronauutisia nopeasti suoraan puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus