Emmi Nuorgamin kolumni: Lapsi tarvitsee itkevän isän

Haavoittuvuus ja herkkyys ovat tärkeimpiä taitoja, joita vanhemmat voivat lapsilleen opettaa, kirjoittaa Emmi Nuorgam.

vanhemmuus
Emmi Nuorgam
Antti Haanpää / Yle

Syksyllä 2013 olin gynekologilla. Lääkäri siveli vatsalleni viileää geeliä, otti käteensä ultraäänilaitteen ja pian mustalla ruudulla heiluivat pienten raajojen vaaleat ääriviivat. Katselin heiluvaa ultraäänikuvaa enkä ollut aivan varma, järkytyinkö enemmän siitä, että olin jälleen raskaana vai siitä, että vatsassani kasvoi pieni poika. Kotimatkalla totesin puolisolleni, että en tiedä miten ollaan pojan äiti. Minun sukuuni oli syntynyt vain tyttöjä.

Vauva syntyi ja muuttui pieneksi ihmiseksi. Ajan kuluessa ajattelin lapseni sukupuolta yhä vähemmän. Sillä tuntui olevan väliä vain lastenvaatekirpputorilla, jossa eriväriset kurarukkaset eroteltiin tyttöjen ja poikien vaatteiksi. Lasteni kasvaessa minä kasvoin vanhemmaksi. En tytön äidiksi tai pojan äidiksi, vaan vanhemmaksi.

Tuo seitsemän vuoden takainen pelkoni muistui mieleen, kun puolisoni peitteli lapset nukkumaan. Iltasadun jälkeen hän totesi, että on ihanaa asua suuressa kaupungissa. Täällä kukaan ei katso kieroon, vaikka isä pussailee ja halaa poikaansa. En luultavasti uskaltaisi olla tälläinen isä, jos asuisimme kotipaikkakunnallani, hän jatkoi.

Olin järkyttynyt. Elän kuplassa, jossa kahden vanhemman perheissä jaetaan perhevapaat, lasketaan eläkekertymiä ja lakataan kaikkien lasten kynnet, jos he näin sattuvat pyytämään.

Samalla tajusin, että ehkä pelkoni pojan äitiydestä oli sittenkin aiheellinen. Pelko ei kuitenkaan liittynyt pallopeleihin tai hämähäkkimiehiin, vaan pojille tarjottaviin rooleihin ja odotuksiin.

Pojat ei itke, eivätkä isät pussaa. Miehet ovat kovia ja aggressiivisia, eivätkä pyydä apua. Asenteet istuvat syvässä, vaikka tutkimuksetkin osoittavat, että perinteisen miehen mallin omaksuneet miehet kärsivät mallista.

Itkemällä, nauramalla ja rakastamalla voi opettaa paitsi lapsia suhtautumaan empatialla toisiin ihmisiin, myös opetella empatiaa itseään kohtaan.

Heikkouden peittäminen, vaikeuksien kestäminen ja avun pyytämisen vaikeus kuulostaa myös suomalaisessa kulttuurissa kasvaneelle tutulta. Ne ovat kiinteä osa suomalaisvanhempien ja -lasten välttelevää kiintymyssuhdetta, jota psykoterapeutit Heli Pruuki ja Kirsi Hiilamo käsittelevät kirjassaan (siirryt toiseen palveluun) Aina tytär, aina äiti.

Hiilamon ja Pruukin kirjassa puhutaan makaronilaatikoista ja hössöttämisestä, jolla suomalaisäidit osoittavat rakkautensa. Sotien jälkeiset sukupolvet kasvoivat köyhyydessä ja lasten halaamisen pelättiin ylpistävän lapset. Kuritus ja ruumiillinen väkivalta oli helpompi tapa kohdata vaikeat tunteet kuin niistä puhuminen. Sylin myös ajateltiin tekevän lapsista liian pehmeitä kovaan maailmaan. Ruualla rakastaminen on siksi monelle ainoa tapa osoittaa välittämistä ja hellyyttä.

Konkreettinen esimerkki välttelevästä kiintymyssuhteesta on sukupolveni lapsille tuttu sanonta “Ei tuu verta, ei voi sattua”. Meidät on kasvatettu olemaan reippaita. Joudumme tekemään valtavasti töitä, jotta pääsemme näistä haitallisista, kovuutta korostavista ajatusmalleista eroon.

Herkkyys tai haavoittuvuus luetaan usein heikkoudeksi, vaikka todellisuudessa rohkeutta ei voi olla ilman haavoittuvuutta. Tietokirjailija ja tutkimusprofessori Brené Brownin mukaan rohkeus on sitä (siirryt toiseen palveluun), että tekee pelottavia asioita, joiden lopputuloksesta ei voi olla varma. Brownin tutkimuksen ytimessä ovat olleet jo vuosia haavoittuvuus, herkkyys ja empatia. Kaikki ominaisuuksia ja tunteita, jotka perinteisesti ovat olleet naisille miehiä hyväksytympiä.

Haavoittuvuus ja herkkyys ovat kuitenkin tärkeimpiä taitoja, joita vanhemmat voivat lapsilleen opettaa. Vanhempien lukumäärällä tai sukupuolella ei ole merkitystä. Tärkeämpää on se, että vanhempi kohtaa lapsensa ja tämän tunteet avoimuudella. Tarvitsemmekin enemmän Jani Toivolan (siirryt toiseen palveluun) ja Samuel Jyringin kaltaisia vanhempia, jotka jakavat isyyteen liittyviä iloja ja epävarmuuksia ja uskaltavat olla vanhempinakin keskeneräisiä.

Joskus kuulee sanottavan, että vanhempien pitäisi kestää mitä vaan, olla suuttumatta ja itkemättä. Itse ajattelen päinvastoin. Itkemällä, nauramalla ja rakastamalla voi opettaa paitsi lapsia suhtautumaan empatialla toisiin ihmisiin, myös opetella empatiaa itseään kohtaan.

Silloin saattaa käydä niin, että äitienpäivänä saa kortin, jossa lukee: “Äidissä on parasta se, kun se pussailee niin paljon.” Sitä arvokkaampaa lahjaa ei vanhempana voi saada.

Emmi Nuorgam

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja, jonka sydän asuu Utsjoella.

Vanhemmuudesta voi keskustella 29.5. klo 23.00 asti.

Lue myös

Pekka Juntin kolumni: Jokaisen tulisi kasvattaa lapsi

Janne Saarikiven kolumni: Etuoikeudet eivät näy päällepäin

Emmi Nuorgamin kolumni: Nousuhumala saa syntyvyyden kasvuun, ei huoltosuhdetta kuvaava pylväsdiagrammi