Jani Kaaron kolumni: Ja kylläpä me tapoimme, tapoimme ja tapoimme

Annetaan eläinten tulla takaisin, kirjoittaa Jani Kaaro kolumnissaan. 

tiede
Jani Kaaro
Nella Nuora / Yle

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Mitäkö? Tätä massiivista, mieletöntä ja hillitöntä eläinten tappamista, missä lajimme on kunnostautunut vuosisatojen ajan.

Katsokaapa kartalta Siperia. Niin valtava maa-alue, ettei sen laajuutta voi oikein kunnolla käsittää. Siellä riitti lääniä sadoille miljoonille majaville, näädille, oraville, jäniksille, ketuille ja ilveksille. Eihän voi olla mahdollista, että se metsästettäisiin ”tyhjäksi” vain reilussa parissa sadassa vuodessa? Eihän se mitenkään voi olla mahdollista 1500-luvun teknologialla?

Tämä on asia, josta minun on vaikea päästä yli. Siperian turkiskaupan kultakausi oli noin 1550-1700 ja tuolloin siellä tapettiin niin järkyttävä määrä eläimiä, että mielikuvituskin loppuu kesken. Kukaan ei ole ilmeisesti edes yrittänyt arvioida tapettujen eläinten määrää, mutta alan auktoriteetti, Raymond H. Fisher on arvioinut, että esimerkiksi soopelien kannasta hupeni vain sadassa vuodessa noin 75 prosenttia. Irkutskissa, yhdessä turkiskaupan keskuksessa, myytiin jo 1600-luvun puolivälissä joka vuosi eteenpäin noin 150 000 soopelinnahkaa.

Soopeli oli halutuin turkiseläin mutta sen lisäksi metsästettiin majavia, naaleja, ilveksiä, oravia ja mitä vain millä oli turkki. Samaisista Irkutskin kirjoista löytyy näiden eläinten turkkeja vuosittain tuhansia tai satojatuhansia. Vielä 1800-luvulla – jolloin enin turkismetsästys oli jo hiipunut – Siperiassa tapettiin edelleen arviolta 10-15 miljoonaa oravaa. Tappamisen tehokkuudesta voi päätellä jotakin myös siitä, että vuonna 1924 – monen vuosisadan tappamisen jälkeen – koko Venäjän alueella eli arviolta vain 900 majavaa. (Kyse on siis jyrsijästä, joka lisääntyy kuin jyrsijä.)

Mainittakoon, että kun Siperiasta alkoivat turkiseläimet loppua, pyytäjät jatkoivat matkaa Venäjän Tyynenmeren puoleisille saarille. Siellä he tappoivat aimo määrän merisaukkoja: yli 250 000 yksilöä alle puolessa vuosisadassa.

Jos joku ihmettelee, miksi turkiseläimiä pyydettiin Siperiasta kun markkinat olivat Euroopassa, se johtuu siitä, että Eurooppa oli hivuttanut omat turkiseläinpopulaationsa jo keskiajalla niin vähiin, ettei niillä kasvavaa teollisuutta pidetty pystyssä. Voitteko kuvitella, että majava tapettiin eteläisessä Euroopassa lähes sukupuuttoon jo 1600-luvulla? Eikä tarina ole yhtään valoisampi Pohjois-Amerikassa. Turkismetsästäjien ensimmäinen aalto tappoi jo 1600-luvulla lähemmäs 15 miljoonaa majavaa, ja seuraavat aallot pyydystivät sen miltei kadotukseen.

Kirjoitin yllä, että on vaikea kuvitella näin massiivista tappamista. Mutta miltei yhtä vaikea on kuvitella, miltä on näyttänyt maailma, jossa on näin valtavasti eläimiä – siis ennen tätä massiivisen tappamisen aaltoa.

Kun sanon, että haluan suojella alkuperäistä jokiluontoa, en tiedä mistä puhun. En ole koskaan nähnyt jokea, jonka varrella eläisi satoja tai tuhansia majavia. Sellainen joki olisi ilmeisesti paikoin niin täynnä kuolleiden puiden röykkiöitä, ettei veneellä pääsisi kulkemaan.

Nykyään puhutaan paljon sukupuutoista, mutta mitään turkiseläintä ei kai tapettu sukupuuttoon. Sama juttu valaiden kanssa. Niiden populaatiot vain metsästettiin niin pieniksi, että ne olivat vain varjo entisestään.

Se, että eläinten yksilömäärät putoavat näin radikaalisti – vaikka eivät ole vaarassa kadota sukupuuttoon – on miltei yhtä suuri ongelma kuin että ne olisivat oikeasti kadonneet. Nimittäin kun eläimiä on paljon, ne pyörittävät sitä ekosysteemiä, jonka osa ne ovat. Ja kun ne katoavat, niiden ekologinen merkitys vähenee, ja sillä on seurauksensa.

Näistä seurauksista kertoo seuraava esimerkki Yellowstonen kansallispuistosta, Yhdysvalloista.

Yellowstonen kansallispuistossa ei ollut susia 70 vuoteen. Ei tietenkään, koska ihmiset tappoivat ne pois, kuten tapanamme on. Susien ollessa poissa hirvet ja kauriit alueella lisääntyivät valtavasti. Ne hakeutuivat laaksoihin ja jokivarsiin, jossa ne söivät puut jo taimina. Jokivarret syötiin paljaaksi ja ne tarjosivat niukalti elinympäristöjä muille lajeille.

Kun sudet palautettiin Yellowstonen ekosysteemiin vuonna 1995, asiat alkoivat muuttua nopeasti. Hirvet ja kauriit pakenivat pois laaksoista, jossa ne olivat helppo saalis susille. Kasvillisuus palasi jokivarsiin, puut alkoivat kasvaa ja laululinnut palasivat niiden oksille livertämään. Nuoret puut houkuttelivat paikalle majavia ja majavalammet houkuttelivat paikalle lisää kasvillisuutta sekä kaloja, sammakoita, käärmeitä, saukkoja, piisameja ja vesimyyriä. Majavat myös tappoivat paljon puita, mikä toi alueella lahottajasieniä ja kovakuoriaisia – ja niiden perässä tietenkin tikkoja.

Sudet vähensivät myös kojoottikantaa, jolloin pikkunisäkkäät elpyivät, ja niiden mukana tulivat petolinnut.

Kehtaisiko sanoa, hyvää työtä sudet! Hyvää työtä majavat! Eivät ne Yellowstonen koko ekosysteemiä parantaneet, kuten on väitetty, mutta korjasivat sitä tärkeiltä osin.

Vielä toinen esimerkki. Kun valaat sukeltavat, ne hakevat ravintoa hyvin syvältä. Pintaan palatessaan ne pullauttavat mereen valtavan ulostekasan, joka sisältää kasviplanktonin kipeästi tarvitsemia ravinteita. Kun kasviplankton kukkii, se houkuttelee paikalle eläinplanktonia. Eläinplankton taas houkuttelee paikalle pikkukaloja, jotka houkuttelevat paikalle isoja kaloja, jotka houkuttelevat vielä isompia kaloja.

Suuri osa tästä biomassasta päätyy aikanaan meren syvyyksiin, mistä valaat käyvät taas hakemassa sen pintaan.

Sykli on kaunis, mutta se on paljon muutakin. Valaiden tuottama kasviplanktonin kasvu imee ilmakehästä hiilidioksidia – valtavia määriä. Kuvitelkaa, että valtamerissä eläisi edelleen yhtä paljon valaita kuin siellä oli ennen teollisen valaanpyynnin alkua. Meidän ei tarvitsisi istutella puita kun valaat hoitaisivat hiilidioksidin talteenoton puolestamme.

Jos minulla siis on jokin viesti tälle ihmiskunnalle, se on tämä: Annetaan ekosysteemien elpyä. Laitetaan loppu tälle eläinten hillittömälle tappamiselle ja elinympäristöjen hävitykselle. Sillä sinä päivänä kun päätämme tehdä niin, eläimet tulevat takaisin. Ne laittavat ekosysteemit rullaamaan, ja tämä mukiloitu maapallo alkaa vähä vähältä parantua siitä tuhotyöstä, jonka olemme saaneet aikaan.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.

Kolumnista voi keskustella 29.6. klo 23.00 asti.

Lähteet:

LaFreniere Gilbert, The Decline of Nature: Environmental History and the Western Worldview, Academica Press, 2007.

Long John L., Introduced Mammals of the World: Their History, Distribution and Influence, CSIRO Publishing, 2003.

Lincoln Bruce W., The Conquest of a Continent: Siberia and the Russians, Cornell University Press, 1994.

Fisher Raymond H., The Russian Fur Trade, 1550-1700, ACLS Humanities Book, 2008.

Foster, John B., The Vulnerable Planet: A Short Economic History of the Environment, Cornerstone Books, 1999

Kolumnia korjattu 28.6. klo 8.00. Minkki poistettu alun Siperiaa käsittelevästä eläinlistasta.

Lue myös

Käynnissä oleva sukupuuttoaalto on ympäristöongelmista vakavin – yhden eliölajin kuolema voi johtaa myös toisen katoamiseen