Leena Vilkan kolumni: Jumala näyttäytyy luonnossa

Jos voisin valita, haluaisin kuolla metsään, nukahtaa suuren kuusen alimpien oksien suojaan, maatua siinä maaksi, yhteensulautua luonnon kanssa, kirjoittaa ympäristöfilosofi Leena Vilkka.

Luontoyhteys
Leena Vilkka
Juha Kivioja / Yle

Ymmärrän, miten ihmisten sieluun sattuu, kun lähimetsä kaadetaan. Kaupunkilaiset kiintyvät jopa yksittäisiin kaupunkipuihin ja keräävät adresseja metsien säästämiseksi.

Niin, millä oikeudella kaadamme 100-vuotiaan metsälehmuksen, tapammeko hänet noin vain? Vaikka järkisyyt puun kaatamista puoltaisivatkin, silti sieluun sattuu. Koska sielujen tasolla olemme yhtä, ikivanha metsälehmus ja minä. Puiden kohtalo on minun kohtaloni. Metsän kohtalo on minun sukuni kohtalo.

Metsästä suomalainen on saanut elantonsa, metsästä Suomea on sodassa puolustettu.

Kaiken, minkä teemme luonnolle, teemme itsellemme.

Ihmisen suhde luontoon on moniulotteinen. Hyväksikäytämme luontoa, virkistymme luonnossa.

Kun puhun luonnosta, tarkoitan oikeastaan metsää. Jos olisin asunut saaristossa, olisin kenties meri-ihminen. Äitini, joka oli kotoisin Pohjanmaalta, kaipasi lakeuksia. Isäni sielu paloi Lapin tuntureille, vaikka hän stadilaispoika olikin. Omat juureni ovat metsässä. Sielunmaisemani on metsä. Metsä, jonka syliin voi kätkeytyä. Metsä, jossa voi haltioitua hämähäkin seitistä, sammaleen kimalluksesta, mäntykukasta ja käen kukunnasta. Metsä on hyvä ystäväni. Metsä kuuntelee huoleni ja ahdistukseni sekä iloni ja riemuni.

Elin lapsuuteni syvässä luontoyhteydessä. Aikuisena, kun odotin esikoistani, olisin halunnut synnyttää hänet metsään. Ei kotisynnytystä, ei vesisynnytystä, ei luomusynnytystä vaan metsäsynnytys. Niin syvä on luontokaipuuni metsän syliin.

Jos voisin valita, haluaisin myös kuolla metsään, nukahtaa suuren kuusen alimpien oksien suojaan, maatua siinä maaksi, yhteensulautua luonnon kanssa. Koska metsä on paras paikka ihmiselle. Koska metsässä tunnen olevani täysin kotona. Koen, että metsä on turvallisin paikka maailmassa. Metsässä sieluni lepää.

Tarvitsen taivaan ja tähdet katokseni, metsän kirkokseni.

Suhteeni luontoon on jotain hyvin äärimmäistä, olen perimmäisten kysymysten äärellä, elämän ja kuoleman äärellä. Henki on kaikessa. Elotonta ei ole. Elotonta ei voi erottaa elollisesta. Kallio elää. Millä oikeudella räjäytämme miljoonia vuosia vanhan kallion? Kaiken, minkä teemme luonnolle, teemme itsellemme. Luonto on kohtalomme.

Yle Luonnon teettämän kyselyn mukaan suuri osa suomalaisista kokee olevansa luontoihmisiä. Luontoihminen viihtyy luonnossa ja pitää luontoa tärkeänä. Hän on huolissaan luonnon monimuotoisuuden heikkenemisestä. Vahva luontosuhde näkyy runsaana luonnonympäristöissä liikkumisena ja positiivisesti koettuna terveytenä. Luontosuhde kehittyy lapsuudessa, mutta voi aikuisellakin vahvistua voimakkaista luontoelämyksistä.

Rakkaus luontoon tekee elämästä merkityksellisen. Olen osa suurempaa kokonaisuutta, jossa oma pienuus on lohdullista. Kuulun luomakuntaan, kaikkien luotujen yhteyteen. Hyvinkäällä Sveitsinpuistossa on muistokivi, johon on kaiverrettu: Havaitse Jumala luonnossa - Se Gud i naturen (siirryt toiseen palveluun). Lapsuuteni metsässä oli kirkkokivi, jonka luona rukoilin ja Jumala puhui minulle. Tarvitsen taivaan ja tähdet katokseni, metsän kirkokseni. Pyhyys asuu luomakunnassa. Jumala todellakin näyttäytyy luonnossa.

Luomakuntakeskeisessä uskossani on selvää, että eläimet ja luonto kuuluvat taivaaseen. Paratiisi on totta ja meitä hyvin lähellä. Paratiisi on metsän kaltainen, sen täytyy olla. Tuonpuoleinen todellisuus on käsinkosketeltavaa ja kietoutuu monin tavoin näkemäämme ja kokemaamme maailmaan.

Nuorena kärsin ekologisesta ja hengellisestä herkkyydestäni, jonka kanssa en ollut tasapainossa. Nykyisin olen täysin sinut Jumalan ja hengellisen todellisuuden kanssa. Hengitän samaa tahtia luomakunnan kanssa ja koen syvää yhteenkuuluvuutta luonnon ja eläinten kanssa.

Ihmiselle on annettu vapaa tahto, minkä vuoksi hän voi napin painalluksella tuhota koko maapallon. Elin oman lapsuuteni kylmän sodan katveessa, ydinsodan pelossa. Tämä uhkakuva ei ole hävinnyt.

Luontorakkauden synnyttäminen yhä uusiin ja uusiin sukupolviin on varmin tae pelastaa maapallo, pelastaa luomakunta kaikkine luotuineen.

Leena Vilkka

Kirjoittaja on ympäristöfilosofian dosentti ja Helsingin NNKY:n toiminnanjohtaja

Aiheesta voi keskustella 12.6. klo 23.00 asti

Lue myös:

Jari Ehrnroothin kolumni: Turha pyhittää luontoa

Heikki Hiilamon kolumni: Totuus tekee vapaaksi

Leena Vilkan kolumni: Mitä lapseni opetti minulle kuuden vuoden, kuukauden ja neljän päivän aikana