Merimiesten tatuointien historia ei sisällä syviä merkityksiä – ankkurin tai laivan kuva lyötiin ihoon yleensä kännissä ja halvalla

Maaliskuussa julkaistu tietoteos merimiesten tatuoinneista on kevään kirjahitti. Tatuointien kautta avautuu myös mennyt merenkulun kulttuuri.

merimiehet
Flash-arkki, tatuoija Tato-Peter
Tatointikuvastoa, joka ammentaa populaarikulttuurista. Tato Peterin flash-arkki Mikko Helseniuksen kokoelmasta. Mikko Helsenius

Hyisen meren tyrskeissä keinuva purjelaiva, katkenneessa mastossa Suomen lippu ja teksti ‘Merimiehen hauta’. Vaikkapa tällaisen tatuoinnin suomalainen merimies on voinut valita tatueerattavaksi kyynärvarteensa Kööpenhaminassa, Nyhavnin satama-alueella viime vuosisadan alkupuolella.

Merimiesten vanha tatuointikuvasto on tuttu tänäkin päivänä. Pääskyt, miekan lävistämät pääkallot ja ruusut voivat nykyään olla kenen tahansa käsivarressa. Ne ovat tatuointien old school -osastoa.

– Tatuoinnin kantaja oli ennen aina ollut merillä tai linnassa, sanoo tatuoinneista väitöskirjankin tehnyt Jari Ruotsalainen.

Hän on maaliskuussa julkaistun tietokirjan toinen kirjoittaja ja kulttuurintutkija Joensuusta.

Jari Ruotsalainen
Jari Ruotsalainen on tutkinut merimiestatuointeja jo väitöskirjassaan. Tanja Perkkiö / Yle

Merimiestatuoinnit on ollut tänä keväänä kustantamonsa tilatuin teos ja kirjastoissa sen lainausta jonotetaan, vaikka kevät on ollut erikoinen.

Tietoteos esittelee paitsi tatuointeja, myös kertoo merimiesten elämäntavasta ja merenkulusta. Tekstistä löytyy karun merielämän raadollinen puoli, joka ei välittynyt tatuointikuviin saakka.

Merimiehen ammatin vaarallisuutta on liioiteltu.

Kulttuurintutkija Jari Ruotsalainen

Tatuoinnin perusteella merimiehen elämä on aaltojen varassa ja sinne hän joskus hukkuu. Mutta tilastojen perusteella näin ei ole. Edes entisaikoina merimiehiä ei hukkunut solkenaan syvyyksiin, vaan tyypillisin hukkuminen tapahtui satamalaiturilla, kun laiva oli ankkurissa ja merimies kekkulissa.

– Merimiehen ammatin vaarallisuutta on liioiteltu. Tottakai joku joskus putosi mastosta kannelle tai huuhtoutui mereen, mutta yleisin oli hukkuminen satamassa, kun palattiin kapakasta, kertoo Jari Ruotsalainen.

Merimiehen hauta on tyypillinen tatuointiaihe, joka antaa meille tietyn kuvan merimiehen ammatista. Se saattoi myös periytyä, eli sellainen otettiin, kun isällä ja isoisälläkin oli. Kaikista kuva-aiheista se oli yleisin nimenomaan suomalaisilla merimiehillä.

vanha merimiestatuointi, aihe merimiehen hauta
Ilpon Merimiehen hauta vuodelta 1971. Tatuointipaikka oli maineikas "Sjutton" eli osoitteen Nyhavn 17 kellarissa oleva tatuointiliike.Jari Ruotsalainen

Entisaikojen merimiesten elämäntavan romantisointi jatkuu ja sen tekevät osaltaan myös tatuointien tulkitsijat. Kuvasta ei voi päätellä onko sen kantaja albatrossi tai kaphoornari, vaan lähinnä merimiehen lompakon paksuuden.

– Tatuointi hankittiin monesti hetken mielijohteesta jo ensimmäisellä merimatkalla ja juovuksissa. Ei valittu sellaista, jolla oli itselle joku syvä merkitys, vaan otettiin samanlainen kuin kaverilla ja mihin oli varaa, kertoo Jari Ruotsalainen.

Vaikka meillä on tieto rankasta elämäntavasta, jossa yksitoikkoisuus, päihteet ja maakrapujen vieroksumaksi joutuminen vuorottelivat, aavan meren, vapauden ja aina satamassa odottavan naisseikkailun ihanne elää. Se näkyy myös tatuoinneissa.

– Joku merielämässä on kiehtovaa, ehkä vapaus, ehkä irrallisuus, Jari Ruotsalainen myöntää.

Merimiehet tekivät sitä myös itse, näyttelivät maissa muuta kuin olivat merellä kokeneet. Se oli osa yhteisöön liittymistä, johon myös oma kieli, merimiesten puhetapa ja tatuoinnit liittivät.

Flash-arkki, tatuoija Tato Bob
Tato Bobin tatuointiliikkeen flash-arkki Mikko Helseniuksen kokoelmasta. Mikko Helsenius

Ottaessaan tatuoinnin tiesi, että kirjaimellisesti leimautui. Varsinkin sisämaassa merimiesten tatuoinneilla oli stigma ja ehkä siksi niistä on säilynyt todella vähän kuvia. Silti kuva haluttiin ottaa, monesti jo ensimmäisellä merimatkalla Kööpenhaminassa.

Tavatessaan kirjaa varten vanhoja merimiehiä Jari Ruotsalainen huomasi, että näille oli tärkeää auttaa tutkimuksessa. Kyseessä tuntui olevan kunnianpalautus. Enää merimiehen tatuointi ei ole häpeällinen, kun kellä tahansa voi olla kuva ihollaan. Mutta yksi asia vanhoille skönareille oli tärkeä.

– He korostivat, että nämä eivät ole linnakundien merkkejä.

Merimiesten tatuointien perusteella maailman meriä purjehdittiin uljailla purjelaivoilla vielä pitkään sen jälkeen kun purjeet olivat vaihtuneet höyrykoneisiin ja moottoreihin. Tatuointeihin jäi elämään mystinen ja mennyt.

Merimiehet eivät valinneet tatuointejaan kertomaan jotain heistä itsestään, vaan sen mukaan mitä kuvia oli tarjolla. Kööpenhaminan, Hampurin ja muiden satamakaupunkien tatusapeissa oli valmiit kuvastot, flash-arkit, joista kuva poimittiin.

Merimiestatuoinnit-kirjassa on sen toisen tekijän Mikko Helseniuksen keräämiä kuvia maineikkaiden tatuoijien flash-arkeista. Niissä näkyy, että keskeiset kuva-aiheet säilyivät koko menneen merenkulun aikakauden ajan samoina.

Usko, toivo ja rakkaus, risti, ankkuri ja sydän – nämä ja merimiestatuointien muut kestoaiheet naisfiguureista ruusuihin ja pääskysiin elävät edelleen.

Flash-arkki, tatuoija Tato Bob
Tatuointikuva valmittiin valmiilta flash-arkilta. Nämä ovat kööpenhaminalaisen Tato Bobin kuvia. Flash-arkki on keräilijä Mikko Helseniuksen kokoelmassa. Mikko Helsenius

Kuvissa ihanne, ei todellisuus

Tatuointien lisäksi kirja kertoo jo kadonneesta merenkulun kulttuurista ja maailmasta.

Voi perehtyä vaikkapa merimiehen ruokavalioon vuonna 1932. Nelimastoparkki Ponape purjehti 150 vuorokautta Australiasta Lontooseen. Aluksen stuertti Holger Burmansson kuvailee, kuinka kaksi vuotta ennen matkaa alukselle oli Kööpenhaminasta otettu suolattua sianlihaa, joka oli paluumatkalla mädäntynyttä.

Säilykeperunoita tarjottiin silti kahdesti viikossa pilaantuneen säilykelihan kanssa. Muina viikonpäivinä tarjolla oli hernettä eri muodoissaan jopa kolme ateriaa päivässä. Aamiaiseksi hernekeittoa, päivälliseksi joko hernemuhennos tai hernelaatikko ja illalliseksi joko herneohukaisia tai tavallisia vehnäjauhoista valmistettuja ohukaisia.

Jari Ruotsalainen
Jari Ruotsalainen on tutkinut tatuointeja gradustaan lähtien. Väitöskirjan jälkeen merimiestatuoinneista jäi niin paljon aineistoa, että se johti ensimmäiseen suomenkieliseen tietokirjaan aiheesta. Tanja Perkkiö / Yle

Ei siis ihme, että satamassa kaivattiin vaihtelua ja huvituksia sekä uusien naamojen näkemistä. Maissa olijat puolestaan paheksuivat ja moralisoivat merimiesten elämää, koska näkivät siitä vain satamassa tapahtuvan.

Jari Ruotsalainen ihmettelee miksi merimiehistä on tehty pahiksia ja kovanaamoja, vaikka joukossa oli paljon hyvin nuoria poikia.

– Heillä ei ollu minkäänlaisia sellaisia omia perhesiteitä, esimerkiksi monillakaan ei ollut lapsia. Yhden merimiehen suuri huoli oli, että mitä äiti sanoo tatuoinnista, kun hän palaa kotiin.

Lue myös:

Tatuointien historia on täynnä itse tehtyjä välineitä ja kokeilunhalua, jopa tatuointi-sanan tarkoitukseen asti

Merimies paljasti tatuoinnilla seksuaalisen suuntautumisensa