Kun koronapandemia ajoi kirjeenvaihtajia kotimaahan, ihmisten ääni jää tilastojen varjoon

Arkea maailmalta: Eriarvoisuuden kasvu ei näy, kun toimittajat tekevät juttunsa puhelimitse, kirjoittaa Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja Kirsi Crowley.

journalismi
Kirsi Crowley
Nella Nuora / Yle / Uutisgrafiikka

Katselen auringossa paistattelevia tulppaneja. Istutin sipulit maahan viime syksynä. Tulppaanien piti nousta kuin terveisinä perheelle lumen sulettua, kun minä olisin Pekingissä kirjeenvaihtajana.

Tämä vuosi on ollut ulkomaantoimittajille erikoinen. Sen sijaan että olisin kentällä, istun pihamaalla vaahteran alla leppoisassa auringonpaisteessa ja kirjoitan.

Koronaviruspandemian mukanaan tuoman etätyön arvellaan mullistavan työelämän. Huomataan, että moni tehtävä lutviutuu työpaikan ulkopuolella. Mutta ulkomaankirjeenvaihtajuus etänä kuulostaa kaukaa haetulta.

Olen toki tottunut tekemään töitä muualla kuin toimistossa vuosina, joina työskentelin freelancetoimittajana Aasiassa. Kirjoitin juttuni kotona tai kahvilassa katsellen katuelämää.

Mutta tietokoneen äärellä istumista edelsi hikinen kenttätyö. Joskus juttu valmistui kuoppaisella tiellä kaahaavan auton kyydissä kriisialueella.

Vaikka istuisi tikun nokassa, jutun pitää valmistua annettuun määräaikaan mennessä.

En ole ainoa ulkomaankirjeenvaihtaja tai mediatyöläinen, joka kokee olevansa väärässä paikassa. Pekingissä työskentelevistä ulkomaankirjeenvaihtajista vähintään kolmekymmentä on jumissa Kiinan ulkopuolella. Kiina on jäädyttänyt viisumit, eikä ulkomailta pääse palaamaan maahan.

Elämme historiallisen suuren uutisen aikaa, mutta olemme etäyhteyksien päässä. Nekään, jotka ovat Kiinassa, eivät ole päässeet raportoimaan tavalliseen tapaan liikkumisrajoitusten takia. Vain harva ulkomaankirjeenvaihtaja pääsi Wuhaniin, josta pandemia lähti liikkeelle.

Nyt on toivoa, että maa avautuu pikku hiljaa. Viikko sitten Saksa sai lähettää erityisluvalla lentokoneellisen liikemiehiä ja muita tarpeellisiksi katsottuja työntekijöitä Pekingiin. Mukaan pääsi neljä saksalaista toimittajaa.

Myös muissa Kiinalle tärkeissä vientimaissa odotetaan vastaavia erikoisjärjestelyjä. Se herättää myös toimittajissa toivoa, että Kiina on avautumassa ja pääsemme asemamaahamme.

Monen muun kirjeenvaihtajan tavoin olen raportoinut epidemioista ja muista kriiseistä. Turkin lintuinfluenssa-alueilla kuljin maski kasvoilla ja suojakäsineet käsissä. Indonesiassa seurasin, kun kaivinkoneet siirsivät betoninpaloja, jotta maanjäristyksessä hotellin uumeniin liiskaantuneet ihmiset löytyisivät.

Nyt minä ja muut toimittajat olemme paitsi kriisin tarkkailijoita, myös kokijoita.

Miten me toimittajat sitten teemme juttuja etänä? Se on haastavaa.

Luen uutisia ja analyysejä. Selaan muun muassa vanhoja osoitekirjoja ja sähköposteja Aasiasta etsien haastateltavien kontaktitietoja. Teen videohaastatteluita tai soitan koteihin ympäri maailmaa. Haastattelen suomalaisia kansainvälisen politiikan asiantuntijoita. Ja nojaan aiempaan kenttätyöhöni, kun mietin, mitä kannattaisi tutkia esimerkiksi Filippiineillä.

Konstit ovat monet. Eräänä päivänä puhuin kiinalaisella WeChatilla videopuhelun lääkärin kanssa, joka oli hoitanut keuhkokuumepotilaita teho-osastolla Wuhanissa. Sillä kertaa tallensin keskustelun videokameralla.

Mutta puhelut eivät korvaa omia silmiä ja korvia kentällä. Mallinnukset ja tartunnan saaneiden ja kuolleiden määrät eivät yksin kerro todellisuudesta.

Filippiiniläinen tuttavani otti yhteyttä ja kertoi, että hänen nelikymppinen veljensä oli kuollut virukseen. Sairaalat ovat täynnä. Köyhälistöllä ei ole rahaa mennä sairaalaan, ja veljen perhe harkitsi liian kauan ennen sairaan viemistä hoitoon.

Kun toimittajat tekevät etätyötä, kasvava eriarvoisuus jää usein piiloon.

Pandemia on kirjaimellisesti globaali, ja maailmanlaajuisia ovat myös monet sen seuraukset.

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan lähes puolet maailman työvoimasta on vaarassa menettää työnsä. Tämä koskee siirtolaisia, päiväpalkalla riksataksia ajavia köyhiä Filippiineillä ja keikkatyötä tekeviä suomalaisia.

Vahvan johtajan kaipuu näkyy muuallakin kuin maissa, joissa jo on käskyttävä presidentti kuten Filippiineillä. Demokraattisessa valtiossa ei tule ajateltua, miten helposti käskyvalta voi joutua vääriin käsiin jopa ihan tavallisissa vaaleissa.

Lisääntyvään valvontaan ollaan valmiita muuallakin kuin Kiinassa, jossa valvontakameroita löytyy kaduilta muutaman sadan metrin välein. Suomessakin on haluttu digitaalista valvontaa. Moni olisi valmis antamaan viranomaisille vallan seurata yksityisiä tietojaan ja liikkeitään, jotta tartunnan saaneita voidaan seurata ja löytää.

Osa haluaa tiukkoja määräyksiä kasvosuojaimista ja kuria seuranpitoon.

Vaahterapuun alla kirjoittaessani epävarmuuden sietokyky on kasvanut aivan uudella tavalla. Vaatii kärsivällisyyttä odottaa pääsyä totuttuihin rutiineihin, töihin kentälle ja kriisialueille.