1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Finlayson

Elli Reinikka olisi päässyt kouluun, mutta äidin oikeustaju päätti toisin – Finlaysonin tehdas muutti tuhansien elämän, eikä aina paremmaksi

Finlaysonin tehtaan perustamisesta on 200 vuotta. Elli Reinikka oli yksi tamperelaisista, jotka elivät sata vuotta sitten tehtaasta ja sen ehdoilla.

Finlayson
Nainen poseeraa mustavalkoisessa valokuvassa vakava ilme kasvoillaan. Yllä vaalea pitkä mekko, kädessä musta käsilaukku.
Elli Reinikka työskenteli Finlaysonilla yhteensä 38 vuotta. Ajoittamaton kuva on tehtaan työntekijöiden muistoja sisältävästä Me finlaysonilaiset -teoksesta.Tuomas MacGilleon / Yle

Sata vuotta sitten Elli Meriläinen oli 17-vuotias, täyttäisi kesäkuun lopussa 18.

Kuutena aamuna viikossa hän lähti kotoaan kulkeakseen runsaan kilometrin mittaisen matkan suoraa katua pitkin. Puuvillatehtaankadun toisessa päässä oli työ, toisessa koti.

Työmatka kulki Kortelahdenkadun ja Finlaysonin tehtaan oman sairaalan ohi. Siellä oli ollut aiemmin talvella tunkua.

Koko maailmaa runnellut espanjantauti näkyi Tampereella kolmena peräkkäisenä vuotena puhjenneena epidemiana. Viimeinen niistä oli tammi-helmikuussa 1920.

Parannuskeinoa ei ollut. Lääkärit suosittelivat pesemään käsiä ahkerasti sekä nauttimaan aspiriinia ja konjakkia.

Yli 12 prosenttia tamperelaisista sairasti espanjantaudin. Useita satoja kuoli joko siihen tai jälkitauteihin. Maailmanlaajuisesti kuolleet laskettiin kymmenissä miljoonissa.

Kuva Finlaysonin sairaalasta. Etualalla kolme pedattua hetekaa, taustalla ikkunan vieressä seisoo sairaanhoitaja essussaan.
Finlaysonin tehtaan sairaalassa hoito ja lääkkeet olivat työntekijöille ilmaisia.Vapriikin kuva-arkisto

Kulkutaudit olivat sata vuotta sitten tavallisia. Espanjantaudin lisäksi Tampereella kärsittiin samaan aikaan isorokko-, kurkkumätä-, ja tulirokkoepidemioista. Sairastuneiden lukumääriä seurattiin sanomalehdissä.

Puhtaudestaan tunnettu Finlaysonin sairaala oli Elli Meriläisellekin tuttu paikka. Häntä oli hoidettu siellä talvella 1916. Syynä oli poikkeuksellisen raju lavantautiepidemia, jota Meriläinen muisteli myöhemmin.

Maaliskuun alussa makasi potilaita jo toista tuhatta eikä loppua näyttänyt tulevan. Sairaaloiksi tehtiin ensin Näsilinnan kivirakennuksen sairaalan alakerta. Ja pian oli otettava Anttilan entinen kenkätehtaan rakennus, Johanneksen kansakoulu ja kauppakoulu. (...)

Näkyi se tauti muutenkin kalpeissa laihtuneissa ihmisissä, toipuminen vei aikansa. Samoin suruhuntuja kantavissa naisissa, jotka surivat omaisiaan, sillä kuolleisuus oli suuri. Toivuin siittä minäkin, en muista kuinka paljon siihen aikaa kului, mutta tehtaaseen sitten menin.

Pitkän kadun varrella oli selvä luokkajako

Työvuoro Finlaysonin tehtaalla alkoi kello seitsemältä aamulla. Pillin soidessa oli parempi olla paikalla, koska portinvartija sakotti myöhästyjiä.

Puuvillatehtaankadun varrella näkyi hyvin tehtaan ja siellä työskentelevien ihmisten hierarkia.

Lähimpänä tehdasta nupukiveys oli kunnossa. Katua reunustavissa komeissa taloissa asuivat eri osastojen mestarit. Täällä näkyi varmasti hienoja autojakin.

1910-luvun puolivälissä kuvattu kaitafilmi näyttää, miten Finlaysonin työntekijät lähtivät tehtaalta kohti kotejaan.

Amuria kohti mentäessä nupukivi vaihtui hiekkatieksi ja talot muuttuivat vaatimattomiksi työläisten puutalokortteleiksi, joissa oli jaetut sisäpihat ja ulkokäymälät.

Meriläisen perheen koti oli mäen päällä aivan Puuvillatehtaankadun toisessa päässä, Buurienmaana tunnetulla alueella. Pitkä alamäki johti Amurin läpi kohti tehdasta.

Amurista oli hankala päästä töihin kenkiään likaamatta, sillä asuinalue oli rakennettu osin suoperäiselle maalle. Yhtä taloista kutsuttiin Kuralaksi. Sen asukkaiden piti kulkea koteihinsa lankkuja pitkin.

Kulunut kevät oli tosin ollut poikkeuksellisen lämmin, ja kesäkuussa liejua oli Kuralassakin jo vähemmän.

Amurin puutaloja. Korkealta otetussa kuvassa näkyy etualalla katto ja sisäpiha, kuva on otettu Tampereen keskustan suuntaan 1960.
Buurienmaa ja Amuri Puuvillatehtaankadun länsipäästä kuvattuna vuonna 1960. Talo, jossa Meriläisen perhe aikanaan asui, on etualalla oikealla.Ensio Kauppila / Vapriikin kuva-arkisto

Tehdas vaikeni, mutta alue sai uuden elämän

Kesäkuisena iltapäivänä 2020 Puuvillatehtaankatu on Finlaysonin päässä hiljainen. Asfalttia on paikattu säästeliäästi vain ajouran kohdalta.

Kortelahdenkadulla ei ole enää sairaalaa, mutta keskeltä tehdasaluetta sellainen löytyy. Yksityisen sairaalan ovikyltit opastavat erilliselle hengitystieinfektioklinikalle.

Mahdolliset koronapotilaat ohjataan sisään eri ovesta, tunnetun kirjailijan mukaan nimetyn aukion kautta.

Sairaalan työntekijä selaa aukion laidalla puhelinta kahvitauollaan, kaksi poikaa pyrähtää paikalle skeittilautoineen. Aurinko paistaa kuumasti, mutta tehtaan varjossa on viileää.

Sata vuotta sitten tämä aukio oli jo olemassa, mutta Väinö Linna oli vasta sikiö Urjalassa.

Nykyään Finlaysonin alueella on lähes yhtä paljon työntekijöitä kuin 1900-luvun alkupuolella: noin kolmisen tuhatta. Työt ovat vaihtuneet lankojen ja kankaiden tekemisestä erilaisiin istumatöihin ja palveluammatteihin.

Kotimainen tekstiiliteollisuus alkoi hiipua 1900-luvun loppua kohden, kun ulkomailta alettiin tuoda halvempia kankaita ja tekstiilejä.

Omistajia useaan otteeseen vaihtanut Finlayson on yrityksenä edelleen olemassa. Vanhalla tehdasalueella on pieni tehtaanmyymälä. Valtaosa lakanoista ja muista tuotteista valmistetaan Turkissa.

Korttelin toisella puolen, Keskustorille johtavan portin vieressä panimoravintola on saanut vihdoin avata terassinsa.

Entisen kutomon lempinimeä vaalitaan vielä ravintolan ja viereisen elokuvateatterin nimessä. Sekin liittyy Turkkiin.

Vaaralliseen työhön kelpasivat myös lapset

Plevnaksi kutsuttu kutomo oli valmistuessaan 1877 Pohjoismaiden suurin teollisuushalli.

Samaan aikaan käytiin Turkin sotaa, jota sanomalehdet seurasivat Suomessakin tiiviisti. Venäjän keisarikunnan armeija piiritti Plevenin kaupunkia alueella, jota nykyään kutsutaan Bulgariaksi. Venäläisten joukossa oli suomalaisia ja myös Finlaysonilta sotaan lähteneitä.

Punatiilinen kutomo, jossa ikkunat olivat seinien sijaan katossa, muistutti linnaketta. Pleven kääntyi kaupunkilaisten suussa sujuvasti Plevnaksi.

Elli Meriläinen meni kutomoon töihin 13-vuotiaana. Näin hän kuvaili muistoa ensimmäistä työpäivästään:

Siihen konttorihuoneeseen kuului melko jyminä, mutta kun ovi avattiin oli melu valtava. Niin jouduimme suoraan valtavan suureen saliin, jossa sadat koneet jyskyttivät. Valtavat remmit kiersivät koneen ja katon välillä ja sadat läpät läpsäyttelivät sukkuloita. Kaikki se tuntui pelottavalta ja yritin seurata toisten mukana.

Vaikea sellaista meteliä on kuvitella. Jos yhtä 1900-luvun alun kutomakonetta haluaisi käyttää tänä päivänä, tarvittaisiin kuulosuojaimia. Plevnassa vieri vieressä käyviä kutomakoneita oli 1200. Tärinä tuntui jaloissa asti.

Pitkässä hameessa työskentelevä kutoja kutomakoneiden välissä. Ahdas työskentelytila.
Tuntematon kutoja työssään Plevnassa vuonna 1929 otetussa valokuvassa.Työväenmuseo Werstas

Ahtaissa väleissä työskennelleet kutojat laittoivat pumpulia korviin ja yrittivät varoa, etteivät pitkät hameet tarttuneet kiinni koneiden liikkuviin osiin. Välillä työntekijöitä kuoli onnettomuuksissa, kun koneet vikaantuivat tai ihmiset tekivät virheitä.

Työ oli vaarallista ja epämukavaa. Tehtaan ilma oli lämmin ja kostea, sillä se teki puuvillakuidun muokkaamisesta helpompaa.

Kutomossa oli myös pölyistä, tosin ei niin pölyistä kuin karstaamossa. Puuvillapölyn aiheuttama keuhkosairaus tunnettiin pumpulikuumeena.

Isot edellä, pienet perässä

Finlaysonilla työskentelivät myös Elli Meriläisen isä, ajoittain äitikin. Sinne päätyi vuorollaan myös jokainen nuoremmista sisaruksista: Väinö, Leo, Pentti, Ingrid ja Hellä. Perhe lohkaisi elämästään tehtaalle yli 270 työvuotta.

Työturvallisuusasiat olivat sata vuotta sitten niin ja näin, mutta tehtaalla työskentelemisessä oli monia etuja.

Meriläiset asuivat Finlaysonin työntekijöilleen rakentamassa asunnossa, josta perittiin nimellistä vuokraa. Vuonna 1920 kotiin oli saatu jo sähkövalo. Lämmitykseen käytettävät puut sai tehtaalta puoli-ilmaiseksi.

Sairaalan lisäksi Finlaysonilla oli oma kirkko, kirjasto, kauppa ja palokunta. Tehdas muodosti erillisen yhteiskunnan kaupungin sisälle.

Elämä oli toki niukkaa. Leipää oli yleensä riittävästi, mutta voi oli kallista ja sen käyttöä säännösteltiin kotona.

Isä kalasti Näsijärvestä lohta, lahnoja ja siikaa. Pyhäjärven kalaa ei huolittu, koska sitä pidettiin ala-arvoisena. Äiti ompeli tehtaan ylijäämäkankaasta vaatteita.

Kotiin tilattu Kansan Lehti ensin luettiin, sitten laitettiin pöytäliinan suojaksi. Siinä aikansa palveltuaan sanomalehti käytettiin vielä vessapaperina pihakäymälässä.

Perhekuva Amurista 1920-luvulta. Isä, äiti ja kuusi lasta pyhävaatteissa.
Meriläiset Amurissa 1920-luvulla otetussa perhekuvassa. Edessä vas. Hellä, isä Kustaa, äiti Elina, takana vas. Ingrid, Elli, Väinö, Leo ja Pentti.Vapriikin kuva-arkisto

Ensimmäisen maailmansodan, Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan aikana elintarvikkeista oli ollut pulaa, eikä nälkä ollut Meriläisen perheellekään vieras tunne.

Elli Meriläinen kuuli isänsä, hyväluontoisen Kustaa Meriläisen kiroavan yhden ainoan kerran. Se oli vuonna 1918, kun leipäannokset olivat pieniä ja huonolaatuisia.

Isä makas siinä keittiön lattialla tai kamarin ja äiti sano, että ny hän hakee lääkärin. Ja isä sano kiroten sitten, että ei tässä lääkäriä tarvita vaan leipää. Siitä se lähti hoippuen ja mää kattelin koko matkan, kun se meni töihin.

Ja sitten kävi semmoinen onni, että tehras pantiin kahreks viikoks kiinni sen nälän takia. Ja ne meni sitte kalastaan ja maaseudulle leipää hakkeen. Sillai sitä saatiin sitte voimia.

Nousukausi oli alkamassa

Toukokuussa 1920 Finlaysonilla oli juhlittu satavuotista tehdasta. Silloin ei nälkää nähty.

Yhtiö palkitsi pitkän työuran tehneitä työntekijöitä kultakelloilla ja jakoi rahalahjoja kaikille työntekijöille, yhteensä kolmen miljoonan markan edestä. Työpäivä päättyi jo kello 11.

Kustaa Meriläinen teetti rahoilla puvun.

Liikemiehet, pankkiirit ja kauppiaat kävivät onnittelemassa tehtaan johtoa. Sähkösanomaonnitteluja saapui Englannista ja Saksasta asti.

Juhlavuotta olivat edeltäneet vaikeat ajat. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914 katkaisi maailmankaupan. Ilman Yhdysvalloista tuotua puuvillaa Finlaysonilla ei ollut töitä.

Logistisia ongelmia yritettiin ratkaista luovillakin tavoilla. Talvella 1916 puuvillaa laivattiin Jäämeren kautta Norjan Kirkkoniemeen, josta se kuljetettiin porokyydillä Rovaniemelle ja siitä junalla etelän tekstiilitehtaisiin.

Vuoden 1917 vallankumous Venäjällä puolestaan lopetti viennin itään.

Seuraavana vuonna Tampereella sodittiin suomalaisten kesken. Sisällissodan suorat vaikutukset Finlaysonin tehtaan toimintaan olivat vähäiset, mutta inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti valtavat.

Sota oli osa Elli Meriläisen lapsuutta, ja tätä mieltä hän siitä myöhemmin oli:

Sota tuo aina kurjuutta, kuolemaa, aineellista hävitystä ja invaliideja. Se koskettaa aina kaikkia, syntymättömiä, lapsia, naisia samoin kuin miehiäkin. Se myrkyttää ihmisten ja kansojen ajattelun. Sen vankurien vetäjiksi kutsutaan isänmaallisuus ja voimaksi rohkeus. Ja kuitenkin sen alkuvoimana on aseteollisuus.

1920-luvun koittaessa vaikeudet olivat takana ja edessä oli kasvun vuosikymmen. Vaikka eihän sitä silloin tiedetty.

Kolme naista seisoo kadulla vierekkäin käsikynkässä, yllä pitkät päällystakit ja hatut.
Elli Reinikka (vas.), Aino Mäkinen ja Martta Joutsenlahti työskentelivät Finlaysonin kutomossa. 1920-luvun alussa otettu valokuva löytyy Me finlaysonilaiset -teoksesta.Tuomas MacGilleon / Yle

Naisten oma elämä

Teollisuuskaupungin kasvaessa myös naisten asema yhteiskunnassa alkoi parantua. Työ tekstiilitehtaassa mahdollisti taloudellisesti itsenäisen elämän. Naimisiin ei ollut enää pakko mennä.

Tampere oli vuonna 1920 naisten kaupunki: sataa miestä kohden oli peräti 140 naista. Kaupunki ja sen tehtaat tosin toimivat edelleen miesten ehdoilla ja johdolla.

Finlaysonilla matalimmat miehille maksettavat palkat alkoivat siitä, mihin naisten korkeimmat palkat päättyivät. Vakaat ja säännölliset työsuhteet eivät olleet naisille tavallisia, ja heitä irtisanottiin miehiä helpommin.

Elämä itsenäisenä naisena oli siis kaukana helposta, mutta silti mahdollinen.

Oli lähellä, ettei Elli Meriläisen elämästä tullut toisenlainen.

Keväällä 1913 kansakoulua neljättä vuotta käyneen Ellin opettaja pyysi äiti Elinaa käymään Lindellin koululla. Syy selvisi 10-vuotiaalle tytölle vasta myöhemmin.

Opettajilla oli tapana kustantaa oppikoulu yhdelle köyhästä perheestä tulevalle lahjakkaalle oppilaalle. Sinä vuonna valinta oli osunut Elliin. Äiti kuitenkin kieltäytyi, koska ei olisi pystynyt mahdollistamaan viiden seuraavan lapsen koulunkäyntiä.

Äidin oikeustajun mukaan se ei sopinut, ja sillä se asia ratkaistiin, miten isä siihen suhtautui en saanut koskaan tietää. Sen pituinen se, jotenkin siinä vaiheessa ratkaistiin erään tytön kohtalo.

Oppikoulun sijaan tyttö aloitti työt Finlaysonilla 13-vuotiaana. Myöhemmin hän meni naimisiin ja perusti perheen. Senkin jälkeen tehdas oli erottamaton osa Elli Reinikan elämää. Hän työskenteli siellä eri jaksoissa yhteensä 38 vuotta.

Näin hän myöhemmin muisteli lapsuutensa Puuvillatehtaankatua.

Portilta katua alas katsoessa näkyi kaukana tehdas, jossa kaikkien isät kävivät töissä, kolme kertaa päivässä se täyttyi, isistämme, sisaristamme ja veljistämme. 12–13-vuotiaasta se katu nieli meidät vuorollamme siihen virtaan, joka vyöryi porteistamme alas ja palasi takaisin syöttämään ja lepäämään. Mutta emme me lapset sellaista ajatelleet. Meille se katu oli hyvä kelkkamäki.

Puuvillatehtaankadun länsipää vuonna 1913. Mustavalkoinen kuva otettu talviaikaan, mutta lunta on vain vähän. Katua reunustavat työväen puukorttelitalot.
Puuvillatehtaankadun länsipää vuonna 1913. Meriläiset asuivat kadun oikealla puolella, viimeisessä talossa ennen Sepänkatua ja metsää.Ida Nyman / Vapriikin kuva-arkisto

Pysyvää on vain muutos

Sepänkadulta ei näe enää Finlaysonille asti. Asuinalueen vanha nimi, Buurienmaa, on jo käytöstä poistunut. Sekin juonsi juurensa rakennusvaiheessa käytyyn kansainväliseen sotaan, sillä kertaa eteläisessä Afrikassa.

Elli Reinikan entinen kotitalo on purettu ja samalle tontille on pystytetty kerrostalo. Niitä, jotka ovat asuntoa etsivän mielestä joko liian vanhoja tai liian uusia, tuskin kenenkään mielestä kauniita tai kiinnostavia.

Elli kutsui niitä elementtimöykyiksi.

Jotain Meriläisten vanhasta kodista on kuitenkin jäljellä. Kerrostalon pihassa kasvaa yli satavuotias lehmus. Se istutettiin, kun Meriläisten talo ja pihapiiri saatiin valmiiksi.

Asfaltoitu pyörätie johtaa pitkään alamäkeen, jossa vehreät puut pehmentävät betonin harmaita kulmia. Matkan varrella on päiväkoti ja puisto, taas sen kirjailijan mukaan nimetty.

Sähköpotkulauta viuhahtaa ohi, erivärisiin huomioliiveihin puetut lapset nauravat ja meluavat.

Näkökentän ulkopuolella häämöttää Hämeenpuisto, sen takana Finlaysonin valkoiseksi rapattu portti.

Tähän on hyvä seisahtua hetkeksi. Sadan vuoden päästä kaikki tulee näyttämään aivan toisenlaiselta.

Puuvillatehtaankatu
Elli Reinikan muistelema kelkkamäki näyttää nykyään tältä keskustan suuntaan kuvattuna. Puista on tullut täysikasvuisia.Jani Aarnio / Yle

Elli Reinikan muistot ovat teoksesta Me finlaysonilaiset (Seija Miettinen, 1990). Muut lähteet: Työväenmuseo Werstas; Finlaysonin alue, Koskesta voimaa -verkkojulkaisu, Aamulehden arkisto, työväenmuseo Werstaan museolehtori Hanna Yli-Hinkkalan haastattelu, Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto.

Lue lisää:

Tampereen Finlaysonin katolle pääsee pian kattokävelylle valjaiden kanssa tai ilman – katso, miltä kesäinen kansallismaisema näyttää yläilmoista

Elävä arkisto: Amurin työläisidylli joutui väistymään urbanisaation tieltä