Mona Hirsikangas, 27, tuntee suljetun osaston oikean arjen – runoja, tv:stä Sinkkuillallista ja paljon mieleenpainuvia hetkiä: "En halua enää hävetä"

Vuosittain kymmenet tuhannet suomalaiset saavat psykiatrista vuodeosastohoitoa, mutta harva puhuu siitä julkisesti.

mielenterveys
Mona Hirsikangas metsässä kasvien keskellä.
Mona Hirsikangas haluaa tuottaa kokemustensa avulla uutta tietoa nuorten mielenterveysongelmista.Niko Mannonen / Yle

Pieni opiskelijayksiö Jyväskylän Kortepohjassa on sisustettu huolellisesti. Mona Hirsikangas, 27, istuu lattialla vakava ilme kasvoillaan. Hänellä on kädessään kirja nimeltä Elämänmyönteistä viisautta. Sivut ovat täynnä pieniä värikkäitä post it -lappuja.

– Tämä on ehkä kliseisintä ikinä, mutta osastokaverini lainasi minulle tämän. Olen merkkaillut tänne elämänviisauksia, joita olemme yhdessä lukeneet ja miettineet, mitä ne tarkoittavat.

Hirsikangas kotiutui suljetulta psykiatriselta osastolta muutama viikko sitten. Osastolla vierähti kuukausi, ja Hirsikangas tutustui muihin potilaisiin niin hyvin, että on vaihtanut heidän kanssaan kuulumisia kotiin lähdön jälkeenkin.

– Olemme pitäneet yhteisiä elämänhallintakahveja ja arkirutiinilenkkeilyitä melkein päivittäin, ja se on auttanut. Muuten arkeni on tällä hetkellä aika tyhjää. Yritän pitää jonkinlaista vuorokausirytmiä, että asiat eivät mene sekaisin.

Yritän pitää jonkinlaista vuorokausirytmiä, että asiat eivät mene sekaisin.

Mona Hirsikangas

Hirsikangas on ollut psykiatrisen hoidon piirissä seitsemänvuotiaasta asti. Siis lähes koko sen osuuden elämästään, jonka hän itse pystyy muistamaan.

Juuri nyt haasteita hänen elämäänsä aiheuttavat toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso sekä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.

Myös lapsena sairastettu pakko-oireinen häiriö muistuttaa itsestään edelleen.

Hirsikangas on puhunut mielenterveysongelmistaan avoimesti lähipiirilleen ja tuttavilleen aina. Useita vuosia hän on myös jakanut pohdintoja elämästään sosiaalisessa mediassa.

Yhden asian hän on kuitenkin jättänyt tietoisesti mainitsematta aina, kun se on mahdollista: psykiatrisen osastohoidon.

– Olen pelännyt, että jos kerron olleeni sairaalahoidossa, ihmiset ajattelevat minun olevan niin viallinen, että kanssani on tosi raskasta olla. Että he alkavat vältellä minua, Hirsikangas sanoo.

Mona Hirsikangas istuu huoneensa lattialla.
Mona Hirsikangas ei ole aiemmin halunnut puhua osastohoidostaan avoimesti.Niko Mannonen / Yle

Psykiatrisesta osastohoidosta puhutaan julkisuudessa edelleen harvoin, vaikka vuosittain kymmenet tuhannet suomalaiset saavat hoitoa (siirryt toiseen palveluun) psykiatrisella vuodeosastolla.

Häpeäleimaa mielenterveysongelmien ympäriltä on pyritty murtamaan julkisuudessa ja vuosia. Silti edelleen lähes joka toinen mielenterveysongelmista kärsivä kokee leimautuvansa (siirryt toiseen palveluun) (Mielenterveysbarometri), ja joka kolmas tuntee häpeää hoitoon hakeutumisesta.

"He nauroivat, kun kerroin missä olin ollut"

Hirsikangas oli noin viisivuotias, kun ahdistusoireet alkoivat.

Taustalla oli vanhempien riitaisa avioero, ja äiti huolestui tyttärensä oireilusta. Hirsikankaalla puhkesi pakko-oireinen häiriö, ja hän sai lastenpsykiatrian poliklinikalta psykoterapeutin ja lääkärin.

Oireilu paheni rajusti 10-vuotiaana.

– En pystynyt menemään kotiini, koska pelkäsin, että levitän jotakin. Pelkäsin likaa, tartuntoja ja kaikkea. Pesin käsiäni niin, että ne olivat vereslihalla.

Pelkäsin likaa, tartuntoja ja kaikkea. Pesin käsiäni niin, että ne olivat vereslihalla.

Mona Hirsikangas

Silloin Hirsikangas joutui ensimmäisen kerran osastohoitoon. Hoitojakso kesti kolme viikkoa, jonka jälkeen neljännellä luokalla oleva tyttö palasi kouluun.

Kun luokkakaverit kysyivät, missä hän oli ollut, hän vastasi rehellisesti.

– He kuitenkin nauroivat, eivätkä uskoneet. Varmaan he luulivat, että sairauden täytyy näkyä selkeästi ulospäin, esimerkiksi ulkonäössä tai käytöksessä, eikä se näkynyt minusta.

Hirsikangas kokee, että psykiatrisen osastohoidon potilaisiin liitetään edelleen hyvin vahva häpeäleima eli stigma. Juuri leimautumisen pelko on saanut hänetkin pysymään vaitonaisena omasta hoidostaan.

– Suljettua osastoa ajatellessa heräävät helposti mielikuvat hulluudesta, lepositeistä ja eristyshuoneista. Ne ovat stereotypioita, joita mediassa ja julkisuudessa toistetaan. Osastohoito on ollut minulle ainoa asia, josta edelleen olen tuntenut häpeää.

Tänä keväänä Hirsikankaalle tapahtui osastolla kuitenkin jotakin sellaista, mikä sai hänet luopumaan häpeästä ja kirjoittamaan avoimesti sosiaaliseen mediaan omasta arjestaan osastolla.

"Potilaat voisivat olla ketä tahansa"

Viime huhtikuussa Hirsikankaan vointi huononi. Avohoidon turvin oli kulunut jo useita vuosia, mutta nyt lääkäri näytti osastohoidon arviossa vihreää valoa. Hirsikangas muutti Keski-Suomen keskussairaalan psykiatriselle osastolle numero kolme.

Vaikka paikka ja suurin osa hoitajista olivat tuttuja, kuluivat ensimmäiset päivät omassa huoneessa. Kolmantena iltana ahdistukseen liittyvä levoton olo otti kuitenkin vallan, ja Hirsikangas lähti yleisiin tiloihin.

Kun hän kulki osaston käytävää edestakaisin, yllättäen toinen potilas pysäytti hänet ja kysyi nimeä. Lyhyen keskustelun jälkeen Hirsikangas jatkoi kävelyään.

Seuraavana päivänä sama potilas ehdotti, että he kulkisivat käytävää pitkin yhdessä. Sitten hän kysyi, kirjoittaako Hirsikangas runoja.

– Kerroin kirjoittaneeni joskus, ja hän ehdotti, että kirjoittaisin hänen kanssaan.

Kerroin kirjoittaneeni joskus, ja hän ehdotti, että kirjoittaisin hänen kanssaan.

Mona Hirsikangas

Yhteisiä runoja syntyi useita.

– Vaikuttavinta oli se, että olisin voinut kirjoittaa jotain aivan samanlaista yksin. Että toisen ajatukset ja kokemukset voivat olla niin samanlaisia.

Ensimmäistä kertaa Hirsikangas tutustui toiseen potilaaseen niin hyvin.

Muiden potilaiden tavallisuus alkoi puhutella Hirsikangasta yhtäkkiä voimakkaammin kuin kertaakaan aiemmin.

– Osastolla olevista ei välttämättä tule esille mitään, mistä voisi päätellä, miksi he ovat siellä. He voisivat olla ihan ketä tahansa, ja he pystyvät ihan samoihin asioihin kuin muutkin. Ajattelin, että jos realistisia, tavallisia kuvauksia psykiatrisesta osastosta ei koskaan kuule, kai jonkun pitää joskus aloittaa.

Ensimmäistä kertaa Hirsikangas kirjoitti some-kanaviinsa arjesta osastolla. Siihen kuului ahdistusta, pyörtyilyä, itkua ja oksentamista, mutta myös aamukahvia, tv:n katselua ja hoitajien kanssa jutustelua.

Erään potilaan kanssa hän katsoi tv:stä Sinkkuillallista ja pohti jakson loppuratkaisua. Toinen potilas seurassaan hän kävi lenkillä ja kanttiinissa kahvilla.

– On aivan tavallista, että ihmiset tuovat omia kirjojaan yleisiin tiloihin tai ehdottavat, että tehdäänkö tämä youtube-treeni yhdessä.

Ihmiset tuovat omia kirjojaan yleisiin tiloihin tai ehdottavat, että tehdäänkö tämä youtube-treeni yhdessä.

Mona Hirsikangas

Mukanaan osastolle saa tuoda niin puhelimen kuin tietokoneenkin. Lähtökohtana on luottamus siihen, ettei omien tavaroiden mukana tuoda teräaseita, tulentekovälineitä tai muuta sellaista, millä itseään voisi satuttaa.

– Pääsääntöisesti osastolla ei ole mukavaa tai helppoa, mutta mieleenpainuvia arkisia hetkiä on sitäkin enemmän. Olen tavannut monenlaisia ihmisiä, ja minulla on ollut huonekavereita juuri täysi-ikäiseksi tulleista vanhuksiin.

"Kukaan ei halua olla osastolla ikuisesti"

Psykiatrisessa vuodeosastohoidossa keskitytään Hirsikankaan mukaan paljon paitsi keskusteluun ja lääkitykseen, myös arkirutiinien ja vuorokausirytmin rakentamiseen. Herätys on puoli kahdeksalta, aamupala kahdeksalta, lounas yhdeltätoista ja niin edelleen.

Ruokailujen välissä voi olla ohjelmaa, kuten fysioterapeutin vetämiä rentoutusharjoituksia tai hoitajien pitämiä keskusteluryhmiä.

– Hoitajien kanssa keskustellaan kahden kesken yleensä pari kertaa päivässä. Heillä on aina jokin visio siitä, mikä minua voisi auttaa tänään. Se voi olla vaikka ulkoilua tai kirjoitustehtäviä.

Heillä on aina jokin visio siitä, mikä minua voisi auttaa tänään.

Mona Hirsikangas

Keski-Suomen keskussairaalassa jokaiselle potilaalle määritetään hoitoon tullessa työryhmä. Siihen kuuluu hoitajia, lääkäri ja tarvittaessa esimerkiksi psykologi tai fysioterapeutti. Hoitoa suunnitellaan yhteistyössä potilaan, avohoidon ja perheen kanssa.

Osastohoidon tarkoitus on auttaa potilas akuutin kriisivaiheen yli. Kun vointi paranee, siirtyy potilas takaisin avohoitoon. Hirsikankaan mukaan riippuu paljon itsestä, mitä hoitojaksosta saa irti.

– Kukaan ei varmaan halua olla osastolla ikuisesti. Siellä ei ole hirveästi virikkeitä tai edes omaa tilaa, koska siellä ei ole yhden hengen huoneita. Se motivoi puhumaan ja edistämään omaa tilannetta, että joskus pääsee kotiin.

"Oikean tiedon välittäminen todella tärkeää"

Hirsikankaan mukaan tunnelmassa osastojen välillä on eroja.

Esimerkiksi Jyväskylässä on viisi aikuispsykiatrian osastoa. Osastoilla 1 ja 2 hoidetaan pääosin akuuttia hoitoa tarvitsevia potilaita, ja niillä tunnelma voi Hirsikankaan mukaan olla levottomampi.

– Itse olen ollut suurimmaksi osaksi osastolla 3, ja siellä on tosi rauhallista. Useimmat potilaat pääsevät halutessaan ulkoilemaankin, koska sitä ei ole tarvetta rajoittaa. He voivat siis tulla ketä tahansa vastaan lenkkipolulla.

Mari Tirri istuu vihreissä työvaatteissaan osastorakennuksen ulkopuolella penkillä, jonka ympärillä on pensaita.
Sairaanhoitaja Mari Tirrin mukaan osastolla tehdään esimerkiksi perhetyötä, jonka avulla ennakkoluuloja vähennetään.Saara Heiskanen / Yle

Keski-Suomen keskussairaalan psykiatrisella osastolla 2 työskentelevän sairaanhoitaja Mari Tirrin mukaan osaston arki on hyvin samantapaista kuin muillakin sairaalan osastoilla.

– Perustarpeesta lähdetään, eli rutiinit kuntoon. Niitä ovat hyvät yöunet, ruokailu, lääkitys, lääkärin tapaamiset ja säännölliset keskustelut.

Tirrin mukaan hoitajalta vaaditaan rauhallisuuden ja hyvän koulutuksen lisäksi empaattisuutta ja kykyä olla läsnä potilaan kanssa.

Usein osastolle tulevat potilaat ovat peloissaan ja hädissään. Silloin on tärkeää antaa potilaalle luotettavaa tietoa mielenterveyden ongelmista ja psykiatrisesta hoidosta.

– Olen itsekin törmännyt paljon stereotypioihin siitä, millaista psykiatrisella osastolla on. Arki ja todellisuus täällä on hyvin erilaista ja paljon rauhallisempaa kuin elokuvissa näytetään.

Pakkotoimia käytetään edelleen

Psykiatriseen osastohoitoon liitettävät stereotypiat kumpuavat historiasta. Pakkotoimet kuuluivat pitkään merkittävänä osana suomalaiseenkin psykiatriseen hoitoon (siirryt toiseen palveluun), eikä niistä ole vieläkään kokonaan luovuttu.

Nykyään rajoitustoimenpiteitä käytetään pääosin tilanteissa (siirryt toiseen palveluun) (Itä-Suomen yliopisto), joissa potilas vastustaa hoitoa tai käyttäytyy aggressiivisesti tai uhkaavasti.

Pakkotoimien käyttöä on kuitenkin pyritty vähentämään jo vuosikymmenien ajan. Esimerkiksi eristämisen tai sitomisen vaikuttavuudesta vakavan mielenterveysongelman hoidossa ei ole tutkimusnäyttöä (siirryt toiseen palveluun).

Aggressiivisuutta voidaan tutkimusten mukaan (siirryt toiseen palveluun) vähentää esimerkiksi vahvistamalla osaston positiivista ja kannustavaa ilmapiiriä ja osallistamalla potilaita hoidon ja hoitoympäristön suunnitteluun.

Hoitajan rauhoittava puhetapa ja riittävän monen hoitajan läsnäolo voivat ratkaista konfliktitilanteen niin, ettei potilasta tarvitse esimerkiksi sitoa tai eristää.

Näitä toimintatapoja käytetään Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimusprofessori Jaana Suvisaaren mukaan Suomessa jo laajalti. Parantamisen varaa vielä kuitenkin on.

Tämän vuoden helmikuussa julkaistun kansallisen mielenterveysstrategian (siirryt toiseen palveluun) (THL) yksi tavoite on mielenterveysoikeuksien vahvistaminen.

– Siihen olennaisena osana kuuluu myös pakon käytön vähentäminen, Jaana Suvisaari sanoo.

Konkreettisia toimenpiteitä tavoitteiden saavuttamiseksi on tarkoitus laatia jo tämän vuoden puolella.

"Haluan rakentaa kokemuksillani uutta tietoa"

Vakavista mielenterveysongelmista kärsiminen ei näy Hirsikankaan huolitellusta ulkonäöstä tai siististä asunnosta ulospäin.

Se ei ole myöskään estänyt häntä rakentamasta ystävyyssuhteita tai menestymästä koulussa ja opinnoissa.

Tällä hetkellä Hirsikangas opiskelee erityispedagogiikkaa Jyväskylän yliopistossa.

Mona Hirsikangas soittaa kitaraa.
Kotonaan Hirsikangas soittaa kitaraa, lukee ja kirjoittaa. Joskus päivät kuluvat kuitenkin vain sängyssä maaten.Niko Mannonen / Yle

Masennus ja ahdistuneisuus ovat hidastaneet opintoja merkittävästi, mutta viime syksynä hän sai kaikesta huolimatta valmiiksi nuorten ahdistuneisuushäiriöitä käsittelevän kandidaatin tutkielmansa.

Nyt Hirsikangas kirjoittaa jaksamisensa mukaan gradua samasta aiheesta. Haaveena on joskus väitellä tohtoriksi.

– Nuorten ahdistuneisuudesta on Suomessa hyvin vähän tutkimuskirjallisuutta. Jos voin rakentaa jotakin uutta tietoa niillä kokemuksilla, joita minulla on, haluan tehdä sen.

Hän kääntää kädessään olevasta aforismikirjasta auki erään muistilapulla merkatuista sivuista.

– Täälläkin oli yksi tällainen viisaus, joka ehkä kuvaa ajatteluani: "Elämästä ei selviä ilman kipua. Voimme vain valita sen, miten käytämme elämän meille antamaa kipua."

Haastattelusta seuraavalle päivälle Hirsikangas on varannut lääkärin soittoajan. Tämänhetkinen lääkitys ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla, vaan aiheuttaa esimerkiksi levottomuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Sen takia Hirsikankaan ahdistusoireet ovat pahentuneet, eikä kotiutuminen ole sujunut suunnitelmien mukaan.

– Minun pitää puhua lääkärin kanssa siitä, voinko olla kotona vai olisiko minun parempi vielä käydä osastolla pyörähtämässä.

Valoakin pilkottaa jo ihan lähitulevaisuudessa, sillä Hirsikankaalla on hieman tavallisuudesta poikkeava suunnitelma oman olon helpottamiseksi: hän aikoo muuttaa loppukesäksi Lappiin.

– Paras ystäväni asuu Levillä, ja siellä on eräs eläkeläissetä, joka voisi vuokrata minulle mökin pariksi kuukaudeksi. Uskon, että ahdistus jollakin tavalla sitoutuu myös paikkaan. Olisi ihana päästä tästä ympäristöstä pois ja katsoa, auttaako se.

Lue lisää:

Selvitys: Melkein joka toinen mielenterveyden ongelmista kärsivä pelkää leimautumista – Ongelmia kokevaa ei haluta naapuriksi entistä useammin

Turkuun suunnitellaan psykiatrista sairaalaa, jollaista ei ole “missään muualla Suomessa” – tavoitteena vähentää häpeän leimaa

Lapsen elämä on monimutkaistunut ja psykiatrista hoitoa haetaan enemmän kuin koskaan – Lue viiden kipukohdan lista siitä, mikä hoidossa mättää