Selma Vilhusen kolumni: Kävelymeditaatio

Kun kävelee riittävän kauas voi kesälomareissulta löytää vähemmän vihaisen version itsestään, pohtii elokuvaohjaaja Selma Vilhunen.

kotimaanmatkailu
Selma Vilhunen
Laura Railamaa / Yle

Kuulutko heihin, jotka ovat jo pitkään pyöritelleet mielessään, että olisi hienoa joskus toteuttaa pitkä kävelyvaellus? Sanon sinulle, että jos sinulla on siihen pienikin mahdollisuus tänä koronapandemian kesänä, alahan jo painua! Kävellessä voit minimoida fyysiset kontaktit, etkä tarvitse välttämättä paljoa rahaa. Kotimaan rajoja ei tarvitse ylittää, sillä käveleminen on matkustamista syvyyssuunnassa.

25-vuotiaana oli kesä, ja minulla oli sellainen olo, että haluaisin kävellä pitkän matkan. Niin kauas kuin jaksan ja kesää vain riittää, ja rahaa.

Laitoin ystävälle viestin. Emme olleet olleet pitkään aikaan tekemisissä, mutta tiesin, että jos joku, niin hän. ”Käveletkö kanssani Nordkappiin?” kirjoitin. Vastaus tuli heti: ”Joo. Kuka olet?”

Minä lähdin Punavuoresta, Karoliina tuli myöhemmin mukaan, otti bussin Jämsään. Ja niin me kävelimme, joka päivä kohti pohjoista. Se oli raskasta ja kivuliasta, ja niin uskomattoman helppoa ja ihanaa. Joka aamu tiesin täsmälleen, mitä minun oli määrä seuraavaksi tehdä: kävellä kohti pohjoista.

Tunteita tuli ja meni ja tuli taas. Karoliina käveli nopeammin kuin minä, eikä hikoillut niin kuin minä, eivätkä kärpäset surisseet hänen ympärillään. Sitten kun tunnustin miten kiusallista kaikki tämä oli, kiusallisuus katosi. Hikoilin perävaununa kaikessa rauhassa, kärpäset olivat riemuissaan minun tahmeudestani, ja minäkin olin.

Kohtasimme ihmisiä, suurin osa ihmeellisiä, kokonaisia universumeita heidän sisällään. Ihmiset halusivat kertoa meille kaiken, koska olimme outoja kulkijoita, vain hetken siinä heidän luonaan, vailla mitään odotuksia.

Kohtasimme myös pelokkaan ja riivatun miehen, mutta lopulta pelastuimme kaikki toisiltamme, hän ja me.

Pohjoisen pienessä kylässä oli markkinat, kävimme kahvilan keittiön puolella hakemassa vettä ja piirakoita. Siellä oli muori, piirakkaleipuri, joka kuunteli hetken meitä, ja sanoi sitten: ”No ootta te äkäsiä likkoja kun tänne asti ootta kävelleet.”

Emme koskaan kävelleet Nordkappiin saakka. Karoliinan piti lähteä Enontekiöltä kotiin, työt kutsuivat. Minä halusin kuitenkin nähdä meren. Altaan minä pysähdyin. Näin meren ja tuhansia vuosia vanhat kalliokuvat. Seisoin sateessa, ja hetken ajan minusta tuntui että en ollut enää äkäinen.

Sitten liftasin kotiin, matka toiseen suuntaan kesti 15 tuntia.

Hetkittäin sen näkee, että kävelen sitä samaa matkaa aina uudelleen ja uudelleen, tietenkin. Maisemat ovat silti joka kerta muuttuneet. Ehkä askeleeni ovat vähitellen vähemmän vihaiset, ja jalkani vähemmän kipeät.

Ehkä hetkittäin pääsen meren rannalle, kalliokuvien ääreen, noin vain, kun vain otan yhden askeleen.

Selma Vilhunen

Kirjoittaja on elokuvantekijä, joka rakastaa poneja.

Kolumnista voi keskustella 11.7. klo 23.00 asti.