"Lohikäärme" oli nirso saniaistensyöjä – upea fossiili paljasti dinosauruksen viimeisen aterian

Kasvinsyöjäsaurusten ruokavaliota on jouduttu päättelemään hampaista ja leuasta. Nyt ei tarvitse: ihmeellisen täydellisenä kivettyneen nodosauruksen mahasta löytyi jalkapallon verran ruokaa.

paleontologia
Suomupeitteisen dinosauruksen pää ja eturuumis.
Borealopelta markmitchellin fossiili on niin täydellinen, että tutkijat kutsuvat sitä paleontologian Mona Lisaksi. Royal Tyrrellin museo

Kolme vuotta sitten Ylekin uutisoi dinosauruksen fossiilista, joka oli kestänyt aikaa niin hyvin, että se on kuin lohikäärmepatsas. Fossiilin jatkotutkimukset paljastivat, että myös mahan sisältö oli kivettynyt yhtä ällistyttävästi. Se osoitti, että jättiläinen oli rehevän sanaismetsän nirso nyhtäjä.

Kanadasta Albertan provinssista löytynyt dinosaurus joutui 110–112 miljoonaa vuotta sitten tulvan paisuttaman joen vietäväksi. Otus hukkui, ajelehti mereen ja kivettyi sen pohjamudassa litistymättä.

Silloinen merenpohja on nykyisin kaivostoiminnalle tuottoisaa öljyhiekka-aluetta, ja juuri kaivoksesta fossiili löytyi vahingossa yhdeksisen vuotta sitten. Jäljellä oli eläimen puolikas, kuononpäästä lantioon.

Kun fossiilista alkujaan uutisoitiin, dinosauruksen tiedettiin kuuluneen nodosauruksiin, mutta omaa nimeä sillä ei vielä ollut. Sittemmin se nimettiin Borealopelta markmitchelliksi.

Ulkonäköön ja löytöpaikkaan viittaava "boreolopelta" tarkoittaa "pohjoista kilpeä", ja nimen loppuosa on kunnianosoitus Royal Tyrrellin paleontologisen museon (siirryt toiseen palveluun) preparaattorille Mark Mitchellille. Hän käytti seitsemäntuhatta työtuntia varovaiseen nakutteluun ja poraamiseen, joilla hän irrotti fossiilin kivestä.

Suojalaseihin ja maskiin pukeutunut mies työtää kivikimpaletta.
Mark Mitchell teki tarkkaa työtään kuusi vuotta. Royal Tyrrellin museo

Aiemmat tutkimukset (siirryt toiseen palveluun) ovat kertoneet Borealopelta markmitchellista jo muun muassa värin ja sen, miten suomuinen panssarikilpi toimi suojana vihollisilta.

Otus oli 5,5-metrinen ja yli 1,3 tonnin painoinen. Se osoittautui silti riistaksi varhaisen liitukauden lihansyöjäsauruksille. Vihollisten välttämiseksi Borealopelta markmitchellin selän panssarikilpi oli tummempi kuin vatsapuoli. Väritys auttoi sulautumaan maastoon.

Vaikka monet saaliseläimet nykyäänkin pyrkivät hämäämään tumman ja vaalean värin varjopelillä, Borealopelta markmitchelli oli monin verroin suurempi kuin ne. Elämän liitukaudella on täytynyt olla todella rajua, päättelee Royal Tyrrellin museon paleobiologi Caleb Brown.

Tutkimustuloksista yllättävintä on kuitenkin mahan sisällön yksityiskohtainen anti.

Borealopelta markmitchelli oli kasvinsyöjä. Sellaisten mahan sisällön löytyminen on vieläkin harvinaisempaa kuin petosaurusten syömän ravinnon – saatii niin täydellisenä säilyneen sisällön kuin Borealopelta markmitchellin sisältä paljastunut jalkapallon kokoinen möykky.

Isojen kasvinsyöjäsaurusten ruokavaliota on päätelty hampaiden ja leukojen muodosta sekä siitä, mitä kasveja asuinalueella oli tarjolla ja miten hyvin ne sopivat ruoansulatukselle.

Panssarin suojaama matala dinosaurus saniaisia suussaan rehevässä metsässä.
Tällaiseksi taiteilija päättelee Borealopelta markmitchellin viimeisellä ateriallaan. Julius Csotonyi / Royal Tyrrellin museo

Borealopelta markmitchellin viimeisestä ateriasta 88 prosenttia oli lehtiä ja loput kasvien varsia tai pieniä oksia. Lyhyiden jalkojensa vuoksi otuksesta ei ollut kurottelijaksi, vaan se nyhti ravintonsa matalalta.

Ruoasta tunnistettiin kymmeniä kasvilajeja. Pääosa on saniaisia mutta ei mitä tahansa alueella tuohon aikaan yleisiä sanikkaisia. Tutkijat eivät löytäneet kuningassaniaisia eivätkä kortekasveja, vaikka niitä oli tarjolla paljon.

Otus näyttää tuhahdelleen myös tuolloin yleisen, sittemmin sukupuuttoon kuolleen varhaisen pinjapuun ja punapuiden esivanhempien lehdille, tai ehkä ne olivat liian korkealla, sillä niistä löytyi vain vähäisiä merkkejä.

Nykyeläimistä Borealopelta markmitchellin hengenheimolaisia ovat kauriit, sillä nekin ovat ruokansa suhteen nirsoja, valikoivampia kuin hirvet, tutkijat vertaavat.

Yksi tutkimuksen tuloksista täsmentää kuvaa Borealopelta markmitchellin viimeisistä päivistä. Oksanpätkän kesken jäänyt kasvurengas kertoo, että otukselle kävi köpelösti loppukevään ja keskikesän välisenä aikana.

Mahasta löytyi myös muutamia kiviä. Niitä otus oli niellyt samasta syystä kuin nykyiset linnut, jauhamaan ruokaa ja edistämään sen sulamista.

Kasvien ruskehtavia jäämiä  muuten harmaassa fossiilissa.
Mahan kivettyneen sisällön siivut paljastivat mikroskoopin alla kasvilaijien runsauden, Royal Tyrrellin museo

Lämmin ja kostea maisema, jossa Borealopelta markmitchelli jauhoi saniaisiaan nykypalmuja muistuttaneiden puiden alla, oli hyvin toisenlainen kuin nyky-Alberta.

Kukkakasvit olivat vielä harvinaisia uusia tulokkaita niin siellä kuin koko maapallolla. Mahan sisällöstä löytyi merkkejä vain kahdesta lajista.

Sen sijaan peräti kuusi prosenttia sisällöstä oli hiilenpalasia. Se viittaa siihen, että alueella oli vastikään ollut maastopalo. Se ei ehkä ollut sattumaa, sillä palon jälkeen uutta kasvua pukkaava metsä on isojille kasvinsyöjäeläimille nykyisinkin mieluinen paikka.

Tutkimus on julkaistu Royal Society Open Science (siirryt toiseen palveluun)-lehdessä, josta se on vapaasti luettavissa. Voit myös pyöritellä fossiilia National Geographic (siirryt toiseen palveluun) -lehden sivulla, jossa se on 3D-esityksenä.

Lue myös:

Uskomaton löytö dinosaurusten ajoilta: Voiko DNA todella säilyä kymmeniä miljoonia vuosia?

"Ihmekana" oli T. rexin aikalainen, mutta jo nykylinnun näköinen