Aleksis Salusjärven kolumni: Lapset ja vanhukset ovat jääneet ikuisen nuoruuden jalkoihin

Nuorisosta on tullut vaiteliasta valtavirtaa, kirjoittaa Aleksis Salusjärvi.

ikäryhmät
Aleksis Salusjärvi
Aleksis SalusjärviJuha Kivioja / Yle

Nuoriso keksittiin vasta 1960-luvulla. Sitä ennen lapset siirtyivät suoraan aikuisuuteen. On huvittavaa ajatella, että nuorisokulttuurin historia on niin lyhyt, että sen ikonit ovat edelleen parrasvaloissa.

Elämme yhä niiden ihmisten keskellä, jotka keksivät nuoruuden. Heidän myötänsä myös vanhuus on kadonnut. Ihmisen kutsumista vanhaksi pidetään nykyään loukkaavana, ikään kuin se olisi vältettävissä oleva asia. Niinkin perinteinen sana kuin ”vanhainkoti” on muuttunut palveluasumiseksi.

Vanhuksia eli vielä viime vuosisadalla. Noihin aikoihin nuoruus kattoi elämän ensimmäiset vuosikymmenet. Esimerkiksi taiteilijan nuoruustuotannon katsottiin päättyvän kolmeen kymppiin. Suurten ikäluokkien tunnuslauseena olikin: ”älä luota kehenkään yli kolmekymppiseen”.

Kun nuoruus on pitkittynyt koko aikuiselämän mittaiseksi, se tarkoittaa käytännössä, että ihmisen ei tarvitse tehdä päätöksiä omasta elämästään.

Keski-ikäisyyden leimallisena piirteenä on perinteisesti ollut se, että ihminen luopuu vanhoista periaatteistaan. Henkilökohtaiset edut saavat hänet katsomaan maailman tuhoutumista sormien lävitse. Ja tottahan se on: kerskakulutusta on helpompi vastustaa, kun ei ole edes varaa katumaasturiin tai matkaveneeseen.

Kun nuoruus on pitkittynyt koko aikuiselämän mittaiseksi, se tarkoittaa käytännössä, että ihmisen ei tarvitse tehdä päätöksiä omasta elämästään. Voi olla individualisti, eli vapaa sivustakatsoja ja elämänturisti.

Ikuisen nuoruuden myötä lapsuudesta näyttää tulleen yhtä epätoivottua kuin vanhuudesta. Jos vanhuus on nyt kriisissä, lapsuus menetettiin jo sukupolvia sitten. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin 40 vuotta sitten (siirryt toiseen palveluun) lasten pahoinvoinnista. Noina ammoisina aikoina lastensuojelun piirissä oli vuosittain 20 000 lasta. Turvallisten aikuisten puute synnytti menneiden aikojen lapsissa hätää, ja ongelmaperheiden auttaminen kilpistyi liian hajanaisiin hyvinvointipalveluihin.

Viime vuonna lastensuojeluilmoituksia tehtiin lähes 80 000. Lasten ongelmien määrä näyttää siis nelinkertaistuneen 40 vuodessa. Samalla syntyvyys on Suomessa alati vähentynyt. Muinaisia uutisia lukemalla on helppo nähdä, että emme ole oppineet lastensuojelusta yhtään mitään ainakaan minun elinaikanani.

Vedenjakajana näyttää olevan vuosi 1976; silloin lastensuojelun ykkössyyksi nousivat lasten kaltoinkohtelun sijaan koulunkäyntiongelmat ja poissaolot. Sillä tiellä olemme edelleen. Tosin nyt ongelmaperheiden lapset ovat jo seuraavia sukupolvia – ja elämässä kompurointi on niin tavallista, että se koskettaa jokaisen lapsen elinpiiriä.

Nykymaailmassa ei ole enää mielekästä pohtia, minkälaista on nuorisokulttuuri, sillä kaikki kulttuuri on käytännössä nuorisokulttuuria.

Nuorison keskeinen merkitys kulttuurissa tuntuu olevan yhteydessä menetetyn lapsuuden kanssa. Nykymaailmassa ei ole enää mielekästä pohtia, minkälaista on nuorisokulttuuri, sillä kaikki kulttuuri on käytännössä nuorisokulttuuria. Fiktiivisten maailmojen samastumiskohdat kytkeytyvät suoraviivaisesti nuorisoikäluokkiin elokuvissa, musiikissa, tv-sarjoissa ja peleissä. Nuoriso ei kapinoi eikä pyri synnyttämään vastakulttuuria toisin kuin vielä sukupolvi sitten, koska itseään vastaan on vaikea kapinoida.

Nuorisosta on tullut vaiteliasta valtavirtaa. Silti arkisen elämän perusongelmat ovat vain kärjistyneet. Lasten pahoinvointi johtuu täsmälleen samoista ongelmista kuin aiempina vuosikymmeninä. Lasten auttamisen kompastuskivet ja kynnykset näyttävät niin ikään olevan täsmälleen samoja. Vuosikymmenet vaihtuvat, Suomi rikastuu, teknologia kehittyy ja vanhuus on voitettu kiertoilmauksilla. Lasten ongelmille emme vain näytä mahtavan mitään.

Katselen tällaista kehitystä paraatipaikalta. Kotilähiössäni Helsingin Maunulassa on orastava lastensuojeluongelma. Yläkouluikäiset lapset ovat tämän kevään aikana alkaneet häiritä iäkkäitä ihmisiä. Kun koulut ovat olleet kiinni, lapset ovat notkuneet koko kevään kadulla, ja nyt heidän pitkästymisensä on muuttumassa vaaralliseksi.

Poliisiin ja lastensuojeluun on oltu yhteydessä laajasti. Lähiöaktiivimme pohtivat keinoja, joilla lasten vanhempiin saataisiin yhteys. Maunula poikkeaa monista muista lähiöistä siinä, että sen asukkaat ovat aktiivisia. 7000 asukkaan kylämäinen yhteisö piittaa nuoristaan. Silti pystymme puuttumaan huonosti tähän ongelmaan.

Itken ja nauran, kun selaan vanhoja uutisotsikoita ajalta, jolloin sanomalehdet olivat vielä mustavalkoisia. Ongelma oli täysin sama ja keinot sen ratkaisemiksi olivat tuolloinkin tiedossa. Noissa samoissa lehdissä esiintyy aikansa kapinallisia nuoria, joista jotkut ovat päätyneet eduskuntaan asti.

He ovat säätäneet lakeja, päättäneet valtiomme suunnasta, riidelleet politiikasta ja kaatuneet rättiväsyneinä sänkyyn pitkän työpäivänsä jälkeen. He ovat edelleen nuorekkaita. He kuuntelevat nuorisomusiikkia ja katsovat nuortenelokuvia. Kapinallisuus ja systeeminvastaisuus on heidän sisältään sammunut. Kukaan heistä ei ajattele olevansa epäluotettava, vaikka kolmekymmentä ikävuotta ylittyi jo viime vuosituhannella.

He ovat nuoria aikuisia, jotka voittivat vanhuuden ja unohtivat lapsuuden.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on kriitikko, joka opettaa lukutaitoa 13-29-vuotiaille nuorille erityisopetuksessa, ammatillisissa oppilaitoksissa ja vankiloissa.

Aiheesta voi keskustella 23.6. klo 23.00 asti.