Janne Saarikiven kolumni: Matti Vanhanen on kuva Suomen vahvuuksista ja heikkouksista

Kun suomalainen pääsee unelmiensa huipulle, hänen täytyy yhä vielä esittää olevansa aivan tavallinen suomalainen, kirjoittaa Janne Saarikivi.

suomalaiset poliitikot
Janne Saarikivi
Petteri Sopanen / Yle

Suomen hallitukseen nousi takaisin entinen pääministeri ja huippupolitiikko, vallan täyteinen Matti Vanhanen. En kannata Vanhasen puoluetta keskustaa – enkä sen puoleen mitään muutakaan puoluetta. Silti olen jo kauan pohtinut, että jos haluaa ymmärtää Suomea kansakuntien joukossa, on aina välillä hyvä pysähtyä ajattelemaan Matti Vanhasta.

Matti Vanhanen on ensinnäkin esimerkki pohjoismaisesta tasa-arvosta. Kun hän oli Suomen mahtavin mies, hän kävi nettideiteillä aivan eri sosiaaliluokkaan kuuluvan yksinhuoltajanaisen kanssa. Kun Yhdysvaltain johtaja vehtasi slovenialaisen huippumallin kanssa, Venäjän johtaja hankki lehtolapsen olympiavoimistelijan kanssa ja Italian Berlusconi vietti aikaa puputyttöjen ympäröimänä jahdilla Sardinian rannikolla, kävi Suomen johtaja nettitreffeillä syömässä uuniperunoita selvin päin.

Matti Vanhanen on myös erikoisella tavalla vaatimaton valtiojohtaja.

Kun Vanhasen kaudella syntyi skandaali, kyse oli siitä, että Vanhanen oli ehkä saanut omakotitalonsa rakennustöihin kasan lautaa. Vanhanen raivostui ja kielsi. Hän kutsui toimittajat kotiinsa katsomaan, löytyykö sieltä lautakasa (siirryt toiseen palveluun). Ei löytynyt.

Kysymys oli tosiaan tuppeensahatusta laudasta. Ja nyt muistutan, että naapurimaamme johtaja Putin on hankkinut miljardiomaisuuden (siirryt toiseen palveluun) valtionomistuksia puliveivaamalla. Hänellä on hiihtomaja Kaukasuksella, linna Mustallamerellä ja parikymmentä muuta asuntoa (siirryt toiseen palveluun). Unkarin johtaja Orbán on rakennuttanut kotikyläänsä EU-tuilla jättiläisstadionin (siirryt toiseen palveluun) ja lähes yksityisen rautatien. Israelin johtajan Netanjahun vaimo on syönyt 90 000 eurolla ravintoloissa.

Suomen johtaja, jos hänellä on valtaa käyttää asemaansa materian hankkimiseen, saattaisi sen sijaan – ainakin jonkun mielestä – haluta hassusti sahattua lautaa voidakseen nikkaroida.

Tämä kaikki on maailman kansakuntien ja kulttuurialueiden joukossa outoa ja äärimmäistä. Matti Vanhanen onkin tavallaan yhtä äärimmäinen johtaja kuin Pohjois-Korean salatut kimit tai Iranin mullahit, mutta miellyttävämmällä tavalla.

Suomalainen johtaja on parhaimmillaan traagisen tylsä.

Suomen bruttokansantuote on samaa kokoluokkaa kuin Pakistanin tai Egyptin (siirryt toiseen palveluun), joissa johtajat asuvat palatseissa. Matti Vanhanen taas asui pääministeriajan kotonaan Nurmijärven Lepsämässä pseudo-jugendia edustavassa itse rakentamassaan omakotitalossa. Sinne hän kutsui Venäjän pääministeri Kasjanovin, jolle hän tarjosi maamme hienointa juomaa: pääministeri Vanhasen itse puristamaa omenamehua.

Suomi on lukuisia kertoja todettu maailman hyvinvoivimmaksi maaksi erilaisissa tutkimuksissa. Jos tätä hyvinvointia haluaa ymmärtää, tulee katsoa Matti Vanhasta ja toisia hänen kaltaisiaan johtajia: Tarja Halosta, joka käytti aina S-etukorttia ja asui vuokralla ministerinäkin, Sanna Marinia, joka on alemman keskiluokan yksinhuoltajaäidin lapsi.

Suomalainen johtaja on parhaimmillaan traagisen tylsä. Jopa hänen harjoittamansa korruptio on läpinäkyvää, esimerkiksi rahajärjestelyjä oman puolueen säätiön hyväksi. Aikana, jolloin politiikan julkisuus on taistelua identiteeteistä, loukkaavista ja harmittavista sanoista, twiittailua, peukutusta ja skandaalin nostatusta, kaipaa äänestäjä tuttua lohturuokaa kuten uuniperunaa, ja lohtupoliitikkoa, joka puhuu vain pykälistä ja budjeteista. Siksi on syytä toivottaa Matti Vanhanen tervetulleeksi takaisin.

Syvemmällä tasolla kyse on luterilaisesta yhteisöllisyyden ja vaatimattomuuden moraalista, joka elää yhä ainakin Vanhasen sukupolvessa, vaikka kristinusko on enimmäkseen unohdettu. Amerikkalainen tutkija Robert Nelson väittää, että pohjoismainen sosiaalidemokratia ja hyvinvointivaltio on itse asiassa maallistunutta luterilaisuutta (siirryt toiseen palveluun).

Juuremme ovat 1500-luvun kristillisessä herätysliikkeessä, joka käänsi huomion ihmisen teoista mielen puhtauteen ja sisäiseen tutkiskeluun sekä omista rikkauksista yhteisöä kohti suuntautumiseen. Saksalainen luterilaisuus onkin parasta suomalaisuutta, vaatimaton läpinäkyvyys, oman persoonan vähättely, kohtuus.

Se vain on ongelma, että kun suomalainen pääsee unelmiensa huipulle, hänen täytyy yhä vielä esittää olevansa aivan tavallinen suomalainen. Vielä silloinkaan hän ei oikein voi nauttia oikein mistään perunaa paremmasta.

Näin tiivistyy Matti Vanhasen muodostamassa prismassa suomalainen hyvinvointi, unelma ja tragedia.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

Kolumnista voi keskustella 1.7. klo 23.00 asti.