Superpesiksen entinen pelinjohtaja paljastaa pesäpallon salaisen merkkikielen – "Merkki voi olla käsi taskussa tai lipassa tai vaikka pelaajan auton väri"

Kun pesäpallopelissä on merkki päällä, mitä se oikein tarkoittaa? Kenelle merkillä viestitään ja miksi? Entinen Supespesiksen pelinjohtaja Jussi Järvinen paljastaa käytetyimpiä kikkoja.

pesäpallo
Jussi Järvinen seisoo pesisviuhka kädessään Seinäjoen pesäpallostadionilla
Viuhka on vain yksi merkinantoväline muiden joukossa, sanoo nykyinen juniorivalmentaja ja Seinäjoen Maila-Jussien puheenjohtaja Jussi Järvinen. Viuhkan lisäksi Superpesiksessä käytetään yleisesti myös melaa. Anne Elhaimer / Yle

Kansallispelimme pesäpallo on periaatteessa kaikille suomalaisille tuttu. Pesikseen tarvitaan maila, pallo ja räpylä ja tarkoituksena on juosta mahdollisimman paljon jouksuja.

Joskus pelaajat pudottavat koppeja taktisesti. Mutta strategisesti pesäpallo on paljon tätä enemmän.

Jotta pesäpallossa pääsisi niin sanotusti "nextille levelille" eli korkeammalle tasolle, pitää ymmärtää pelin keskeinen käsite "merkki". Mutta mikä se oikein on ja miksi sitä käytetään?

Superpesiksen entinen pelinjohtaja ja nykyinen junnuvalmentaja Jussi Järvinen sanoo, että merkin tai merkkien sopiminen tulevalle kaudelle on aivan keskeinen osa harjoittelua ja taktiikkaa.

– Pelinjohtajan tärkein tehtävä on pelata vastustajan lukkaria vastaan ja saada aina mahdollisimman hyvä syöttö ja lähtö etenijälle.

Kun peli sujuu, se tuottaa tulosta eli juoksuja ja pisteitä.

– Pesäpallon taktisuuden ymmärtäminen on juuri se juttu, joka tekee tästä lajista valtavan hienon, Järvinen innostuu.

Hän on valmentanut urallaan niin Vimpelin Vedon, Nurmon Jymyn, Seinäjoen Maila-Jussien kuin Lapuan Virkiänkin nais- ja miesjoukkueita. Nykyisin hän toimii junioripelaajien valmentajana ja pelinjohtajana.

Väärä pois, paha pois

Kun kentällä on "merkki päällä", tietoa välittyy sisäpelissä kaikille 12 pelaajille. Lähinnä informaatiota tarvitsevat tietysti etenijät ja lyöjä, mutta myös kaarella olevat pelaajat, jotka huutavat vääriä.

Joukkueilla on yleensä pari kolme perusmerkkiä. Niitä hiotaan ennen kautta loputtomasti. Yksi keskeisistä merkeistä on "väärä pois" -merkki.

– Siinä pyritään siihen, että lyöjät saisivat lyödä hyviin syöttöihin. Eli jos syöttö menee laudasta ohi tai on liian matala, se otetaan pois, Järvinen selittää.

Muista merkkejä ovat "lentomerkki" eli että etenijät lähtevät etenemään aina syötöstä. Tällöin lyöjän on käytännössä pakko lyödä myös vääriin syöttöihin.

"Paha pois" taas tarkoitaa, että vain suurimmat väärät syötöt karsitaan pois.

– Varmaan 95 prosenttia katsojista ei tiedä pesäpallon taktisuudesta oikeastaan mitään. He tulevat katsomaan juoksuja, lyöntejä ja kinniottoja, mutta hienon lajin taktisuus jää pimentoon, Järvinen suree.

Pesäpallo, maila ja viuhka
Maila, pallo ja viuhka – pesäpallon pyhä kolminaisuus. Viuhka voi joskus toimia merkinannossa pelkkänä rekvisiittana.Anne Elhaimer / Yle

Viuhkaa ja melaa

Suurin osa merkeistä annetaan mailalla tai viuhkalla, joka koostuu kokoelmasta erivärisistä suikaleita eli "lakuja". Kaksipuolisessa viuhkassa voi olla kuudesta jopa kymmeneen väriä molemmin puolin.

Monien värien tarkoitus on sekoittaa vastustajan päätä ja vaikeuttaa merkin selvittämistä.

– Kymmenessä on jo aika paljon näpläämistä, että saat viuhkan edes auki ennen kuin ensimmäinen syöttö lähtee, Jussi Järvinen naureskelee.

Viuhkan lisäksi käytössä on jo muutaman vuoden ajan ollut mela, joka on hieman kanootin melaa muistuttava kapine. Sen päihin saa kiinnitettyä erilaisia värejä ja kuvioita, joilla on niin ikään omat merkityksensä.

Jopa melan piteleminen kädessä eri tavoin antaa erilaista tietoa kentällä oleville etenijöille.

– Välillä viuhka voi olla täysin rekvisiittaa. Voidaan pitää lippalakista kiinni tai olla käsi taskussa. On myös ollut tilanteita, että merkin näyttäjä on ollut vaihtopenkillä, jopa katsomossa. Välillä taas pelaajat itse näyttävät merkit, Järvinen kuvaa.

Merkki voi olla myös päällä sen mukaan, miten vaikkapa vastustajan lukkari heittelee palloa ykköspesälle.

– Kun lukkari heittää kerran ykköselle, merkki tulee päälle. Mutta kun se heitetään toisen kerran, merkki menee pois päältä.

Ei saa häiritä

Jussi Järvinen korostaa, että perusmerkin on kuitenkin oltava niin yksinkertainen ja helppo, etteivät eri variaatiot pistä joukkueen omaa peliä solmuun.

– Jokainen joukkue luo pohjalle peruspelitavan. Sillä pyritään pelaamaan mahdollisimman paljon. Se on kaikille tuttu eikä saa häiritä pelaamista.

Vastustajan merkin selvittäminen on kuitenkin nykyisin iso osa pesäpalloa ja joskus merkki paljastuu vastustajalle.

– Siksi pitää olla varamerrkejä ja vara-vara-merkkejä. Jos pelin aikana huomataan, että pelistä ei tule mitään, kun vastusta tietää merkin, joudumme vaihtamaan sitä lennosta aikalisällä tai vuoronvaihdossa. Sekin pitää olla harjoiteltuna.

Tällaiseen vaihtotilanteeseen joudutaan etenkin aikuisten huipputasolla, mutta myös junioripeleissä.

– Olemme mekin D-tyttöjen kanssa joutuneet kentällä sellaiseen tilanteeseen. Ei se 10–11 -vuotiaille ihan yksinkertaista ole.

Värisokea ja punainen Ford

Joskus pelinjohtajan työtä saattaa vaikeuttaa se, että pelajaa on värisokea eikä erota punaista ja vihreää toisistaan.

– Se on tietysti kiva tietää etukäteen, Järvinen tuumaa itselleenkin eteen tullutta tilannetta.

Näissä tapauksissa tilalle valitaan jo etukäteen joku toinen merkkikieli. Samoin, jos pelaaja ollut muutenkin hiekkonäköinen.

– Silloin on pistetty viuhka tiettyyn paikkaan ja heilutettu niin, että on varmasti nähnyt.

Ehkä erikoisin Järvisen tiedossa oleva merkki on Seinäjoen Maila-Jusseilla 70-luvulla käytössä ollut koodi, jossa merkki meni päälle lyöjän auton värin mukaan:

– Eli jos oli punainen Ford, piti olla punainen väri näkyvissä, kun tämä lyöjä oli lyömässä. Ensimmäisenä vuotena kaksi pelaajaa oli vaihtanut autoa kesken kauden ja oli ollut niin hässäkkää, että seuraavalle vuodelle oli sovittu, että autoa ei vaihdeta kuin talvisin.