Pekka Juntin kolumni: Koronakeväänä tajusin, mitä tarkoittaa elää vähemmistössä

Olin Ruotsissa, mutta en ruotsalainen, suomalainen vailla kotimaata, ja silloin ymmärsin, mistä idea Meänmaasta kumpuaa, kirjoittaa Pekka Juntti.

koronavirus
Kolumnisti Pekka Juntti
Pekka Tynell / YLE

Palasin soilta kotiin voipuneena. Viilenevässä kesäillassa oli ollut ainekset suloiseen, valkea villa oli aaltoillut tuulessa, ja ilta-aurinko värjännyt keltaiseksi koko maailman, mutta mieli ei ollut kohonnut. En ollut löytänyt etsimääni vaan ainoastaan sen, mitä en olisi halunnut löytää.

Hillaa tulisi paljon vähemmän kuin väkevä kukinta oli lupaillut. Metsiä oli hakattu kovalla kädellä. Metsojen metsät sylintäyteisine petäjineen oli viety pois. Ja niin kuin aina hakkuiden jälkeen, eksyin tuttuihin paikkoihin.

Illalla saunan jälkeen löysin itseni keinutuolista tuijottamasta riitelevää virtaa. Meidän kohdalla Tornionjoki ei koskaan oppinut päättämään, mihin on menossa. Taustalla koski rallattaa etelään, lähempänä kotirantaa akanvirta juoksee sitä vastaan. Virtojen leikkauspisteessä syntyy ristiaallokko, johon olin tulvan aikana typeröidä veneeni nurin.

Mietin: Mikään ei ole pysyvää. Ei mikään muu kuin tuo virta.

Minut kasvatettiin lapsuuteni Torniossa rajattomaan rajaan. Aivan sama kummalla puolen sitä asuu, hoin kaikille, kun raahasimme kulunutta sohvaa ikiomaan kotiin Ruotsin puolelle syyskuussa 2009.

Raja oli keinotekoinen, veteen piirretty viiva. Se yhdisti eikä erottanut niin kauan kun veneitä ja suksia oli saatavilla.

Se oli totuus, kunnes raja meidät jälleen erotti.

Koronavirus tappoi aivan ensimmäisenä yhteistyökyvyn. Helsinki ja Tukholma lähtivät kiireissään eri suuntiin omiaan varjellen, ilman neuvotteluita. Ja kuten niin usein ennenkin, pääkaupunkien päätökset nostivat ristiaallon Tornionjoella ja keikuttivat kansalaisten elämänveneitä. Hyvä, ettei nurin menty.

Tänä keväänä tunsin kuuluvani ensi kertaa elämässäni vähemmistöön. Jouduin siihen pelkän sijaintini perusteella. Jokivartisten tilanne riippui jälleen kerran siitä, millä puolella rajaa sattui pääkaupunkien päätösten aikana asumaan.

Olin suomalainen vailla kotimaata, pelkkä oikku ja anekdootti.

Yhtäkkiä asuinpaikallani oli samalla tavalla väliä kuin vuonna 1809, kun Venäjä pakotti Ruotsin pois Suomen alueelta ja raja halkaisi Tornionjoella suomalaiskylät, tai syksyllä 1944, kun jokivarren ruotsalaiset katselivat lohitalojen ikkunoistaan, kuinka sota lanasi vastarannan.

Olin Ruotsissa, mutten ruotsalainen. Olin suomalainen vailla kotimaata, pelkkä oikku ja anekdootti.

En kertaakaan nähnyt suomalaispoliitikkojen kantavan huolta, miten suomalaisilla rajan takana menee. Päinvastoin näin heidän kannattavan rajajärjestelyä vielä silloinkin, kun se oli osoittautunut suurelta osalta laittomaksi ja aiheuttanut suuria ongelmia kahta puolta rajaa asuvissa perheissä.

Suomen suomalaisten kanssa keskustellessani ongelmani oli se, etten osannut nähdä Ruotsia sinä suurena pahana, joksi Suomi ja Suomen media Ruotsia leipoi. Se johtuu kai siitä, etteivät syytökset vastanneet kokemaani.

Näin hyvää molempien maiden tautistrategioissa, ja näin molemmissa myös huonoa. Ruotsissa viikate niitti liikaa, Suomessa näytti siltä kuin nationalismi ja kritiikitön alamaisuus olisivat ryömineet ylös Kollaan nurmettuneista juoksuhaudoista.

En kyennyt valitsemaan puoltani, vaikka fyysisesti se oli valittu puolestani. Mieleni oli yhä rajattomalla rajalla. Olin kujalla.

Tornionlaaksolaisilla, etenkin Ruotsin puolen suomea puhuvilla, on ollut kova tarve identifioitua alueeseen. Viime vuosikymmenien identiteettiprojektissa on määritelty meänkieli kielioppeineen, luotu Meänmaa (siirryt toiseen palveluun) lippuineen. Meänkieli on saanut virallisen vähemmistökielen aseman ja viime aikoina on vaadittu, että tornionlaaksolaisten pitää saada Ruotsissa alkuperäiskansan asema (siirryt toiseen palveluun).

Pidin projektia pitkään keinotekoisena kotiseutukulturellien kikkailuna. Ajattelin, ettei ole mitään Meänmaata, on Tornionlaakso, eikä puheesta tee vielä kieltä se, ettei muista kaikkia suomen sanoja.

Edustin paikallisesti vahvempaa ja ylpeämpää, edustin suomalaisuutta. Minulla oli laaja sanavarasto, moitteeton aksentti ja suvussa sotaveteraaneja.

Mutta koronakeväänä löysin itseni luukuttamasta (siirryt toiseen palveluun) liikuttuneena tornionlaaksolaista musiikkia (siirryt toiseen palveluun) ja ymmärsin Meänmaan idean.

Se luotiin koti-ikävään. Taustalla on tunne siitä, ettei kuulu mihinkään. Se on väärää kieltä väärällä rannalla, elämää ilman kotimaata.

Meänmaa tukkii haavaa.

Se on unelma omasta maasta. Sen sydän ja sielu on joki, tuo kiihkeästi juokseva virta, joka uhmaa nykyisiä valtioita nuollen häpeilemättä molempien rantatöyräitä. Joki on Meänmaan pääkaupunki, se pysyy muttei pysähdy.

Minullekin joki koko ajan tärkeämpi. Tajuan, että vuosisadat ja valtiaat vaihtuvat, metsät katoavat, kalatkin ovat välillä aivan loppu, mutta joki pysyy. Virta on ikuisempi kuin mihin ihmisen mieli yltää. Se on ainoa, mihin uskaltaa kiintyä ja kiinnittyä.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä toimittaja ja tietokirjailija.

Aiheesta voi keskustella 8.7. klo 23.00 asti.

Tilaa uutiset koronaviruksesta

Saat Ylen tärkeimmät koronavirusuutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Siirry tilaamaan

Luotettavia koronauutisia nopeasti suoraan puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus