Emmi Nuorgamin kolumni: Kehopositiivisuudesta on tullut ärsyttävää

Voisinpa pukeutua bikineihin ilman, että sitä pidetään rohkeana kannanottona, Kirjoittaa Emmi Nuorgam.

Ihmisvartalo
Emmi Nuorgam
Antti Haanpää / Yle

Kesä, bikinikelit ja bikinikuvat.

Lämpimät kelit toivat tänäkin kesänä mukanaan kauden upeimmat uimapukuvinkit ja ohjeet rantapukeutumiseen. Kehopositiivisuutta ylistävissä uimapukuvinkeissä muistutetaan, että bikinivartalon saa sillä, että laittaa bikinit päälle. Usein muistutukseen liitetään ajatus siitä, että jokainen keho on kaunis ja jokaisen pitää rakastaa itseään sellaisena kuin on. Kuulostaa helpolta ja ihanalta. Monelle bikinivartalon saaminen ei kuitenkaan ole aivan näin helppoa. Ei etenkään silloin, kun bikinivartaloon liitetään ajatus siitä, että sitä bikinivartaloaan on myös rakastettava.

Vaatimus oman kehonsa rakastamisesta on monelle kohtuuton. Erityisesti ihmisille, jotka ovat kehonormien ulkopuolella ja jotka ovat koko elämänsä oppineet häpeämään, häivyttämään tai kaventamaan. Vaatimus on vähän kuin haitallinen ihmissuhde, jossa yhtäkkiä pitäisi rakastaa ihmistä, joka tähän saakka on vähätellyt, nolannut ja saanut tuntemaan olon riittämättömäksi.

Vaatimus itsensä ja vartalonsa rakastamisesta turhauttaa myös siksi, että se korostaa yhteiskuntamme ulkonäkökeskeisyyttä.

Olen itseasiassa alkanut vähän inhota sitä, millaiseksi kehopositiivisuus on somessa ja mediassa muuttunut. Kehopositiivisuusryhmissä jatkuvasti muistutetaan, että "rakastetaan kaikki itseämme" ja mediassa julkaistaan täysin kritiikittä artikkeleita "paineettomista bikinikuvista", joissa valtaosa kuvista (siirryt toiseen palveluun) on joko ammattilaisten ottamia tai sitten kuvissa esiintyy fitnesstähtiä. Kylläpä onkin heti paineeton olo, kun itsellä ei satu olemaani henkilökohtaista valmentajaa, valokuvaajasta puhumattakaan!

Vaatimus itsensä ja vartalonsa rakastamisesta turhauttaa myös siksi, että se korostaa yhteiskuntamme ulkonäkökeskeisyyttä. “Jokainen keho on kaunis” -mantra itse asiassa pönkittää ajatusta siitä, että kauneus on jotakin, jota meidän kaikkien tulee tavoitella. Että vain kauneudella on väliä.

Olisikin virkistävää välillä kuulla, että jokainen keho vain on, ilman että sille annetaan sen kummempaa arvoa. Puhumattakaan jokaisesta Instagramissa julkaistusta “Selluliittikin voi olla kaunista!” -julistuksesta. Lähes jokaisella on selluliittia. Ei sen erityisyyttä tarvitse sen kummemmin alleviivata.

Olisi ihanaa, jos me ihan aidosti pyrkisimme kohti sellaista yhteiskuntaa, jossa ulkonäkö ei ole yksi tärkeimmistä pääomistamme. Se ei kuitenkaan toteudu niin kauan, kun valtaosa näkemästämme mediakuvastosta on täysin ulkonäkö- ja kauneusnormien mukaista.

Se, että lehtien kansikuviin valitaan joskus harvoin joku muukin (siirryt toiseen palveluun) kuin valkoinen, hoikka nainen, ei riitä. Se, että mainoksissa on dove-asteikon läskejä, (siirryt toiseen palveluun) eli kehoja, joiden ylipaino on kulttuurisesti hyväksyttävää, ei riitä. Se, että vaikuttajat julkaisevat statementin omaisesti yhden kuvan (siirryt toiseen palveluun), jossa näyttävät että hei, minullakin on epävarmuuksia, ei riitä. Se, että me ylläpidämme kulttuuria, jossa laihtuminen on yksi ihmisen suurimpia saavutuksia (siirryt toiseen palveluun), ei todellakaan riitä.

Puhumattakaan siitä, miten me järjestelmällisesti suljemme kehorakkauden ulkopuolelle esimerkiksi vammaiset kehot, transkehot, vanhat kehot, mustat kehot ja lihavat kehot.

En ole kehopositiivisuutta, oman kehon rakastamista tai mitään muutakaan vastaan. Tietenkään.

Juuri siksi toivoisin kovasti, että jossain vaiheessa me vaan olisimme nahoissamme. Ettei kehonormin ulkopuolella olevan kehon näyttäminen olisi aina kannanotto. Että lihava voisi mennä rannalle uimapuvussa ilman, että sitä kutsutaan rohkeaksi. Että me näyttäisimme epävarmuutemme myös silloin, kun se ei ole kannanotto. Että me lakkaisimme olemasta yhtä kuin vartalomme.

Siihen ehkä menee vielä hetki. Mutta sitä odotellessa voisimme luopua tästä rakkaus- ja kauneusvaatimuksesta ja ehkäpä puhua enemmän hyväksymisestä. Sillä tavalla olisimme askeleen lähempänä sitä, miltä meistä kehoissamme tuntuu ja kauempana siitä, miltä ne näyttävät.

Emmi Nuorgam

Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja, jolla on lihavan ja hauskan tytön identiteetti.

Kolumnista voi keskustella 9.7. klo 23.00 asti.