Tuija Siltamäki: Turha työ tuhoaa maailman, mutta työttömyys hyvinvointivaltion – Rahaa ei voi painaa lisää, mutta jotain tässä pitää keksiä

Ylioppilasteatterin taiteellisten vastaavien talousnäkemykset herättivät porvaristossa hilpeyttä, kirjoittaa Tuija Siltamäki blogissaan.

työelämä
Tuija Siltamäki, Helsinki, 01.02.2019
Antti Haanpää / Yle

Tunnustetaan tämä nyt heti aluksi, ettei synny vääriä käsityksiä.

Olisin tällä hetkellä huomattavasti mieluummin ulkona juomassa kaljaa ja pelaamassa jalkapalloa kuin töissä kirjoittamassa tätä tekelettä. Jos yhteiskunta subventoisi joutilaisuuttani, en luultavasti tuntisi siitä kovinkaan suuria tunnontuskia.

(Käytännössä todennäköisesti kyllästyisin riippumatossa makaamiseen viimeistään kahden viikon kuluttua ja menisin takaisin töihin eli älkää suotta lähettäkö vihaviestejä.)

Työstä kieltäytyminen ei ole tabu, mutta moraalista kuohuntaa se kyllä herättää. Viimeksi sen saivat heinäkuun alussa huomata helsinkiläisen Ylioppilasteatterin taiteelliset vastaavat Anni ja Hannes Mikkelsson.

Mikkelssonit promotoivat Helsingin Sanomien haastattelussa (siirryt toiseen palveluun) Ylioppilasteatterin kesäteatterin kesätyönäytelmää ja kertoivat sen varjolla näkemyksiään nykyisestä työelämästä. Ne ovat herättäneet hilpeyttä. Heistä ympäristöä tuhoavat työt pitäisi lopettaa ja yhteiskunnan taata työntekijöille kuuden tunnin työpäivä, perustulo ja mahdollisuus luovaan vapaa-ajan toimintaan. Ajatuksiaan he havainnollistivat lennokkaalla tuolimetaforalla ja ehdottivat uuden yhteiskuntamallin rahoitukseksi rahan painamista.

Porvareiden riemuksi teatteriväki vaikuttaa siis olevan iloisen pihalla paitsi inflaatiosta myös hyvinvointivaltion (jota he tietysti puolustavat) rahoitusmallista, mutta heidän kysymyksensä turhasta ja epäekologisesta työstä on moniselitteinen ja kiinnostava.

Oikeistolaisten mielestä turhaa työtä on yleensä kaikki sellainen, jota ei olisi olemassa ilman oikeistolaisilta ryövättyjä rahoja. (Teatteri, nykytaide, apurahataiteilu.) Vasemmistolaisista turhimpia ovat yleensä ne työt, joista saa moraalittoman suurta palkkaa tai joiden merkitystä vasemmistolainen ei pysty arjessaan paikantamaan. (Johtajat, yksityisen sektorin asiantuntijat.)

Mikkelssonit hengenheimolaisineen ovat oikeassa siinä, että nykyinen länsimainen elämäntapa asumisesta syömiseen perustuu ekologisesti kestämättömille premisseille. Ja epäilemättä on niin, että monet tällä hetkellä normaaleina pidetyistä ammateista ovat ympäristön kannalta haitallisia ja maailman kannalta tarpeettomia.

Ongelma ei kuitenkaan – kuten Mikkelssonit väittävät – ole palkkatyö itsessään vaan sen sisältö. Luontoa voi suojella ja ekologisesti kestävämpää yhteiskuntaa voi rakentaa työsuhteen laadusta riippumatta ja yhtä lailla menestyvässä yrityksessä kuin apurahoin tuetussa teatterissa. Samoin taloutta voi turpeen tonkimisen lisäksi kasvattaa turvesoita ennallistamalla.

Koronan jälkeisessä maailmassa ratkaisevan tärkeä kysymys on se, miten talouskasvun käppyrä ja päästöjen kasvun käppyrä saadaan irrotettua toisistaan.

On myös lyhytnäköistä ajatella, että maailma muuttuisi yhdessä yössä ekologiseksi, jos kaikki jäisivät kotiin ja lintsaisivat luontoa tuhoavista töistään.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustuu siihen, että työikäisten tuloilla rahoitetaan kaikkien tarvitsemat palvelut. Eniten rahaa syövät vanhukset, ja koska Suomessa on pian enemmän vanhuksia kuin koskaan, yritetään työikäisten määrää kasvattaa pidentämällä työuria molemmista päistä. Ellei nykyisiä palveluita ajeta alas tai vaadita ihmisiä maksamaan niitä itse, täytyy entistä pienemmän porukan rahoittaa entistä suuremman joukon elämä. Haave kuuden tunnin työpäivästä taitaa siis jäädä haaveeksi.

Työt eivät myöskään muutu ekologisiksi, ne pitää muuttaa. Se taas vie Ylioppilasteatteria isommissa organisaatioissa paljon aikaa eli rahaa, kun vanhojen käytäntöjen ja liiketoiminnan tilalle pitää keksiä uusia. Ekologinen jälleenrakennus ja "jatkuvan kasvun ihanteesta" irrottautuminen on vaikeaa ilman talouskasvua.

Koronan jälkeisessä maailmassa ratkaisevan tärkeä kysymys on se, miten talouskasvun käppyrä ja päästöjen kasvun käppyrä saadaan irrotettua toisistaan.

Siihen minulla ei ole vastausta, mutta pahoin pelkään, ettei se tapahdu ainakaan töitä vähentämällä.

Tuija Siltamäki

Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka kirjoittaa työryhmän kanssa tietokirjaa sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta, mutta hoitaisi mieluiten kaiket päivät hevosia.

Blogista voi keskustella 14.7. klo 23.00 asti.