Kari Enqvistin kolumni: Mitä jos joku sattuu näkemään?

Vanhan sanonnan mukaan keittiöpsykologia on sallittua kerran kesässä, kirjoittaa Kari Enqvist.

tunteet
Kari Enqvist, Helsinki, 23.10.2018
Antti Haanpää

Näinä aikoina tuttuihin törmätessä he kertovat tulevansa mökiltä tai olevansa pian taas menossa mökille. Usein mökki on kaukana, vaikeakulkuisten tieverkostojen takana, sillä suomalainen arvostaa omaa rauhaa. Suomalainen kun ei halua, että hänet nähdään.

Samassa hengessä hän kaupungissa kiirehtii laskemaan nopeasti kaihtimet heti, kun tulee valojen sytyttämisen aika. Jotkut menevät varovaisuudessaan vielä pidemmälle. Taloani vastapäätä on ikkuna, jonka kaihtimia ei ole avattu kahdeksaan vuoteen.

Mitä jos joku näkee? Kysymys jäytää suomalaista.

Ja jos joku sattuu näkemään, hän huolehtii: mitä se ajattelee minusta?

Pilkan välttämiseksi piiloudutaan metsään.

Joskus suomalainen muuttuu katseobjektista katsojaksi. Hän näkee jonkun. Silloin hän paheksuu. Itsensä altistaminen nähtäväksi tuntuu sopimattomalta.

Hän ajattelee: kuka se oikein kuvittelee olevansa?

Nämä lauseet muodostavat saman kolikon kolme puolta: Mitä jos joku näkee? Mitä ne ajattelee minusta? Kuka se kuvittelee olevansa?

Niissä kiteytyy suomalainen mielenmaisema.

Vanhan sanonnan mukaan keittiöpsykologia on sallittua kerran kesässä. Tai ei se niin vanha ole. Keksin sen juuri. Sen innoittamana väitän kuitenkin: nuo kolme lausetta kumpuavat huonosta itsetunnosta.

Huonon itsetunnon kääntöpuoli on suvaitsemattomuus. Hyvällä itsetunnolla varustettu henkilö on yleensä myös suvaitsevainen.

Hyvä itsetunto ei vaadi itsekorostusta. Oma arvo on silloin läsnä kuin ilma, elämän luonnollisena osana.

Jos esimerkiksi joku presidentti sanoo olevansa paras presidentti ikinä, sanoo että hän on eniten rakastettu presidentti ikinä ja henkilökohtaisesti suorittanut monia ihmetekoja, se kertoo huonosta itsetunnosta. Oikeasti hän epäilee olevansa surkea presidentti, jota kukaan ei rakasta ja joka ei ole saanut mitään aikaiseksi.

Suomalaisten huono itsetunto ei kuitenkaan ilmene itsekorostuksena. Se ilmenee pelkona, että vaikuttaa naurettavalta. Pilkan välttämiseksi piiloudutaan metsään. Sillä mitä tapahtuu, jos joku näkee?

Intialaisilla on monimutkainen kastisysteemi. Pääkastien sisällä on monia alikasteja, eivätkä avioliitot niiden välillä ole suotavia. On olemassa jopa webbisivuja, jotka auttavat aviopuolisoa etsivää luovimaan karikkoisen kastijärjestelmän lävitse. Tätä minulle yritti kerran selittää eräs intialainen ystävä.

Kysyin: mitä kauheaa voi tapahtua, jos sattuu menemään naimisiin vääräkastisen kanssa. Hän mietti pitkään ennen kuin vastasi: En tiedä.

Samoin voi kysyä: mitä kauheaa voi tapahtua, jos joku näkee?

Mitä todella tapahtuu, jos joku sattuu näkemään, kun laiturin nokassa venyttelen pieruverkkareissa? Mitä kauheaa tapahtuu, jos joku näkee, kun asunnossani kävelen keittiöstä olohuoneeseen?

Tuskin mitään. Mutta mitä ne silloin ajattelee minusta?

Esimerkiksi ulkomaalaiset. Mitä ne ajattelee meistä? Kysymys ei ulkomailla tunnu akuutilta. Etelä-Euroopassa kaduilla törmää usein avoimesta ovesta paljastuvaan näkymään: perhe syö pöydän ääressä ja tuijottaa samalla televisiota.

Vaikka nämä perheet eivät ole parempiosaisia vaan pikemmin köyhiä, he eivät välitä vaikka joku näkisi heidät. He eivät piittaa siitä, mitä heistä ajatellaan.

Eteläeurooppalaisilla onkin yleensä parempi itsetunto kuin suomalaisilla.

Siellä kukaan ohikulkija ei märehdi, että mitä ne oikein kuvittelee olevansa, syövät tuolla tavoin. Elä ja anna toisten elää, niin ajattelee suvaitsevainen ihminen. Tai jokainen taaplaa tyylillään, kuten sahatavaran ystävät sanovat.

Ilman toisia olemme vajaita, ja tuntemattomatkin tuovat turvallisuutta.

Kun siis seuraavan kerran näet jonkun kävelevän keittiöstä olohuoneeseen, älä pohdi, kuka tuo häpeämätön kuvittelee olevansa. Suomalaisilla on monia hyviä syitä näkyä ja kuulua, olla ylpeitä itsestään. Ollaan rohkeasti mitä olemme ja hittoon muut.

Onni ei löydy piilopirtistä. Onni ei ole näkymättömyyttä, vaikka tyhmä sananlasku sanookin: kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Ihmiselämä saa aina merkityksensä suhteessa toisiin ihmisiin.

Itse en voi kuvitella eläväni mökkierakkona. Ilman toisia olemme vajaita, ja tuntemattomatkin tuovat turvallisuutta. Huutoetäisyyden päästä olisikin hyvä löytyä putkimies ja elvytystaitoinen ensihoitaja. Tai mukava naapuri, joka tarvittaessa lainaa lapion tai päitsimet.

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.

Kolumnista voi keskustella 15.7. klo 23.00 asti.