Janne Saarikiven kolumni: Menkää Kouvolaan ja oppikaa elämän pyhyydestä

Koronakevät poisti elämästä vauhdin ja opetti elämän hitaan ja vakaan pyhyyden ihmeen, kirjoittaa Janne Saarikivi.

sosiaalinen eristäytyminen
Janne Saarikivi
Petteri Sopanen / Yle

Lapsuudesta muistan, miten olin leikkimässä pikkuautoilla olohuoneen lattialla, mutta unohduinkin tarkkailemaan pölyhiukkasia.

Keväinen auringonvalo osui huoneeseen viistosti. Lattian keskellä kasvoi hitaasti selvärajainen ja kirkas valoläikkä. Varjosta katsoessa näin pölyhiukkasten leijuvan siinä majesteetillisen hitaasti avaruudesta kohti parkettia. Jokin hitunen lennähti hetkeksi ylöspäin jatkaakseen matkaa alas uudessa kulmassa. Toinen eteni suoraan ja tasaisesti. Se oli kauniista, outoa, pientä, hädin tuskin näkyvää. Ja ihmeellistä.

Myöhemmin olen oppinut pölystä, että se on vanhempaa kuin tämä planeetta tai aurinkokuntamme, ehkä noin viisi miljardia vuotta. Meidän ihmisten elämä on pölyhiukkasten pysyvyyteen verrattuna mitätöntä tempoilua.

Pakotettuna peruuttamaan suunnitellut ulkomaanmatkat ja konferenssit, päivittäiset palaverit ja viikottaiset pippalot, olin yhtäkkiä asunnossani seuraamassa pölyhiukkasten tanssia.

Pienten asioiden piilossa ollut kauneus palasi voimakkaana luokseni koronakeväänä. Pakotettuna peruuttamaan suunnitellut ulkomaanmatkat ja konferenssit, päivittäiset palaverit ja viikottaiset pippalot, olin yhtäkkiä asunnossani seuraamassa pölyhiukkasten tanssia.

Sen sijaan, että esitelmöisin Suomen Tiedeseuran tilaisuudessa, tuijotin pitkään ikkunaan piintyneitä läikkiä. Ne toivat mieleeni universumin havaitsemisen ehdot, kokemuksen käsitteellistämisen ongelmat, Jumalan kolminaisuuden ja sen, miten myös apostoli Paavali, Aristoteles ja Napoleon olivat varmasti nähneet jossain läikän.

Katsoin loppumattomasti räsymaton sanomattoman upeaa tekstuuria, josta tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää, mistä kaikesta se koostuu. Hiljaisuudessa ihmettelin kahvikupista nousevan höyryn vähittäistä katoamista kohti kattoa.

Eikä siinä vielä kaikki. Matkustin nimittäin Kouvolaan.

Häpeäkseni en ollut aikaisemmin juuri käynyt Kouvolassa, mutta sehän oli aivan mieletön paikka, monin tavoin erilainen ja myös mielenkiintoisempi kuin Nizhni Novgorod ja Tromssa, joihin olin suunnitellut meneväni työmatkoille. Siellä oli ihmisiä – tapasin heidät ja puhuin heidän kanssaan – jotka ovat joka päivä Kouvolassa, betonitalojen välissä ja vanhan kauppalan raitin varressa. Heidän kehojensa liikkeisiin oli kerrostunut Kouvolan identiteetti ja olemus.

Kouvolan ihmeellisestä historiasta olisi paljon sanottavaa. Se heijastaa industrialismin syntyä ja rautateiden kykyä kuroa maailma yhteen, tai sitten sosiaaliluokkien välistä epäluuloa, jonka lyhytnäköiset ideologiat sytyttivät vuonna 1918 palamaan vihana ja väkivaltana. Kaiken keskellä virtaa vakaana valtaisa Kymijoki, jonka saaret ovat nimenneet muinaiset saamen kieliä puhuneet metsästäjä-keräilijät. Niiden nimistöä tulisi tutkia rauhassa.

Pian Uudenmaan rajat suljettiin ja jouduin pienentämään matkailualuettani. Kouvola suljettiin, mutta matkustin Lohjalle ja lisäksi Karjaalle, Loviisaan ja Mäntsälään.

En ollut koskaan ymmärtänytkään, miten Lohjansaarella sijaitsee ikivanha Paavolan tammi. Sitä voisi tuijottaa koko päivän ja oppia koko ajan uutta. Loviisan ympäristössä on valtavia siirtolohkareita kuin jättiläisen maahan heitteleminä. Mäntsälässä puhuin puiston penkillä laitapuolen kulkijaksi muuttuneen miehen kanssa, jolla oli ihmeellinen elämäntarina.

Toistaisin sen tässä, mutta en osaa – menkääpä itse kuuntelemaan!

Koronakevät poisti kaikesta vauhdin ja opetti samalla sen, että kiihtyvyys, muutos, kasvu ja pyrkimys ovat ongelma. Jos haluaa yhden yhteisen nimittäjän kaikelle sille, mikä maailmassa on vikana, se on olympialaisten motossa: citius, altius, fortius, nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Siitä nämä koronaviruksetkin tulevat: ahneudesta, ympäri maailmaa koko ajan nopeammin ja voimakkaammin kiertävästä rahan, eläin- ja ihmislihan massasta.

Maailmassa kasvaa volyymi ja kiihtyvyys, ja samalla jää horisontin taa kauneuden ja pyhyyden näkeminen, ihmettelyn, hämmentymisen kyky ja halu.

Joka ei osaa katsoa pölyhiukkasta kunnioituksella, ei hyödy siitäkään, että matkustaa New Yorkiin ja Uuteen Seelantiin katsomaan torneja ja vuoria. Jos ei osaa nähdä ihmettä keittiössään, ei tule kaukomaillakaan näkemään mitään.

Jo alkumetreillään henkitoreissaan ryömivän uuden vuosituhannen motto olkoonkin: hitaammin, matalammalle, hiljempaa: vauhdin ja kasvun asemesta kuin alas lankeava aineen hitusen kuiskaus.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

Kolumnista voi keskustella 29.7. klo 23.00 asti.