Sukupuutto vei okakrotin – eviensä avulla pohjassa taapertanut laji on ensimmäinen merikala, joka on julistettu hävinneeksi meidän aikanamme

Punkkarikampaus, mulkosilmät ja evät kuin raajat. Siltä näytti okakrotti, jota ei enää ole. Myös koko sen lähisukua uhkaa sukupuutto.

luonnon monimuotoisuus
Kullanruskea kala, jolla on pitkät etuevät.
Ainoa tähän päivään säilynyt Sympterichthys unipennis on tämä Ranskan luonnonhistoriallisen museon kokoelman hapertunut yksilö.Australian National Fish Collection / CSIRO

Merten eläinlajien yksilömäärien arviointi on erittäin vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on osoittaa, että jostakin lajista ei ole enää olemassa ainuttakaan yksilöä.

Fossiililöytöjen perusteella tiedetään merissä kauan sitten tapahtuneista sukupuutoista. Nyt Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on julistanut sellaisen tapahtuneeksi myös niiden runsaan 500:n viime vuoden aikana, joita on tapana kutsua uudeksi ajaksi.

Lajien uhanalaisuutta arvioivalla IUCN:n punaisella listalla (siirryt toiseen palveluun) lukee nyt okakrottilaji Sympterichthys unipennisin kohdalla lyhyesti ja tylysti "EX", extinct, kuollut sukupuuttoon.

Punaisen listan virallisen määritelmän mukaan sukupuutto on tapahtunut, kun "lajin viimeisen yksilön kuolemasta ei ole perusteltua epäilystä."

Lajien tilaa seuraava jana alkaa niistä, joista on vähiten huolta, ja päättyy suureen mustaan extinct-kuvioon.
Lajien tilaa seuraava jana alkaa niistä, jotka huolestuttavat vähiten, ja päättyy suureen mustaan kuolemankuvioon. IUCN

Sympterichthys unipennisin englanninkielinen nimi on smooth handfish, "sileä käsikala". Käsiä sillä ei sentään ollut, mutta niin kätevät mahapuolen evät, että se taapersi niiden avulla merenpohjassa kotiseudullaan Tasmanian lähivesissä.

Sympterichthys unipennis oli yksi 14:stä matalien vesien krottilajeista, okakroteista. Useat muut krotit elävät syvissä vesissä.

Okakrotit köllöttelevät merenpohjassa seudulla, johon ovat syntyneet. Jos on pakko, ne siirtyvät, mutta vain muutamia metrejä. Kaikki okakrottilajit elävät Australian eteläisillä ja itäisillä vesillä, pääasiassa Tasmanian rannikolla.

Evien avulla käveleminen on okakroteille mukavin liikkumismuoto, koska niiltä puuttuu uimarakko, jollainen antaa monille kaloille kelluvuutta ja uimasyvyyden säätelykykyä – tai kenties rakon puuttuminen on seuraus niiden elämäntavasta.

Niillä on myös sellainen epätavallinen ominaisuus, että niiden poikaset syntyvät pohjassa vanhempiensa miniversioina eivätkä ajalehdi kehittymisvaiheessa veden mukana uusille alueille.

Näin perusteellinen paikallisuus tekee okakrottikannoista erityisen alttiita ympäristönsä häiriintymiselle.

Kivikkoinen ranta ja laituri. Satamaan on ankkuroitu pieniä kalastusaluksia.
Kalastusaluksia St Helenan satamassa Tasmaniassa. Eurooppalaisasukkaiden kaupallistamat elinkeinot, kalastaminen ja etenkin simpukoiden pyynti, tiesivät lopun alkua okakroteille. Benny Marty / Alamy / AOP

Kun eurooppalaisia pari vuosisataa sitten alkoi tulla Australiaan, Sympterichthys unipennis oli ilmeisesti aivan ensimmäisiä sikäläisiä kalalajeja, joista kulkeutui tietoa vanhalle mantereelle.

Ranskalainen luonnontieteilijä François Péron nappasi oletettavasti Tasmanian kaakkoiskärjestä 1800-luvun alussa verkolla yhden noista mulkosilmäisistä otuksista, joiden päälaella sojotti evä kuin punkkarikampaus.

Jutun pääkuvassa on juuri tuo Péronin pyydystämä, museossa kuivunut ja kellastunut yksilö. Muita ei ole tallessa missään.

Kannan kerrotaan olleen sen pyydystämisaikaan runsas, mutta viimeisestä havainnosta on yli sata vuotta, vaikka vanhoilla Sympterichthys unipennis -vesillä on tehty paljon tutkimussukelluksia.

Tutkijat eivät ole varmoja, mikä antoi lajille lopullisen kuoliniskun, mutta mahdollisia syyllisiä on monta: kalastus, ympäristömyrkyt ja muut saasteet, ilmastonmuutos sekä tulokaslajit, etenkin meritähti Asterias amurensis, joka on levinnyt Tyynenmeren pohjoisosista yhä etelämmäksi.

Okakrottien elämää tunnetaan huonosti

Ihminen käynnisti sukupuuttoon johtaneen kehityksen haravoidessaan merenpohjasta kampasimpukoita. Hitaat ja pienet, enimmilläänkin vain 15-senttiset okakrotit olivat helppoja uhreja. Ne eivät sinänsä olleet saalista, mutta niistä tuli pyynnin oheiskärsijöitä.

Kampasimpukoiden kaupallinen pyynti loppui kannattamattomana 1960-luvun lopulla, mutta Sympterichthys unipennis ja sen elinalueet olivat jo kärsineet ratkaisevasti, eivätkä muutkaan okakrotit olleet päässeet vähällä.

Kahdelta viime vuosikymmeneltä on havaintoja vain neljästä okakrottilajista, ja niistäkin tiedetään varsin vähän. Lajeista runsain on täplikäs Brachionichthys hirsutus, jolla on suomalainenkin nimi, tasmanianokakrotti. Yksilöitä arvoidaan olevan vajaat kolmetuhatta.

– Emme tiedä okakroteista kylliksi, jotta voisimme sanoa, mikä niiden ekologinen rooli on, miten niiden sukupuutto vaikuttaa luonnon tasapainoon ja johtaako ketju mahdollisesti muidenkin lajien katoamiseen, sanoo okakrottien suojeluprojektia (siirryt toiseen palveluun) johtava Tasmanian yliopiston meriekologi Jemina Stuart-Smith.

Paikalliselämää rannikolla viettävillä okakroteilla on vielä vähemmän selviytymiskeinoja kuin kaloilla yleensä, mutta ilmastonmuutos aiheuttaa kaloille ja muille merieläimille ylipäätään kaksinkertaisen sukupuuttouhan maaeläimiin verrattuna.

Niin kertoi Nature-lehdessä (siirryt toiseen palveluun) julkaistu kansainvälinen tutkimus, josta Ylekin uutisoi viime vuonna. Vertailtujen lajien joukossa oli kalojen lisäksi myös muun muassa äyriäisiä sekä liskoja ja sudenkorentoja.

Maaeläimillä on keinoja, joilla ne voivat yrittää paeta liian kuumaa ilmaa, tutkijat totesivat. Maalla on mahdollista pyrkiä varjoon tai kaivautua maahan. Meressä puuttuvat tällaiset keinot, kun vesi käy liian lämpimäksi.

Lisäksi merilajeilla on evoluutionsa varrelta vähemmän kokemusta mullistuvista olosuhteita kuin maaeläimillä, sillä ilman lämpötilan muutokset ovat planeettamme historian aikana olleet suurempia kuin meriveden.

Seuraava muistokirjoitus voi olla rauskusta

Viime tammikuussa Yle uutisoi vuosituhantemme ensimmäisestä virallisesta eläinlajin sukupuutosta. Tuokin vainaja oli kala, mutta jokikala, Jangtsejoessa elänyt miekkasampi.

Sen kuollessa hävisi kappale maapallon eläinkunnan todella vanhaa historiaa, sillä laji oli saanut alkunsa dinosaurusten aikaan jurakaudella ja pysynyt varsin muuttumattomana.

Jopa 450-kiloiseksi kasvaneen miekkasammen kohtaloksi koituivat ylikalastuksen lisäksi padot.

Pitkän kuonon vuoksi kiinalaiset kutsuivat miekkasampea norsukalaksi, ja ison kokonsa ja sukupuuton uhan takia laji sai myös nimen "Jangtsejoen panda".

Psephurus gladius miekkasampi
Miekkasampi toi kiinalaisten mieleen norsun. AOP

Merten rauskujen joukossa puolestaan on sellaisia, joiden heimo on saanut aivan virallisenkin samankaltaisen nimen kuin iso maaeläin, sarvikuono. Syynä on pitkä ja terävä kuono.

Merten seuraava suru-uutinen saattaa hyvinkin koskea jotakin noista 16:sta haiden sukulaislajista, sillä Rhindae on merien uhanalaisin kalaheimo.

Vain yksi laji ei ole uusimmalla punaisella listalla äärimmäisesti vaarantuneiden kalalajien joukossa. Toisessa ääripäässä on Mauritanian vesillä elävä Rhynchorhina mauritaniensis, jonka kanta on supistunut 85 prosenttia vajaassa 50 vuodessa.

Rhindae-rauskut ovat yleensä ylikalastuksen sivullisia uhreja, mutta niitä myös pyydetään eviensä takia. Markkinat ovat samat kuin haiden evillä: ne ovat Itä-Aasiassa hinnakasta keittoainesta.

Voit keskustella tästä aiheesta lauantaihin kello 23:een asti.

Lue myös:
Mertensuojelun supervuosi kuivahti koronaviruksen takia – merten armonajaksi lasketaan kymmenen vuotta