Matti Mörttisen kolumni: Vallanjaon kiistoihin on ratkaisu – jos vain joku uskaltaa sanoa sen ääneen

Suomi voisi pärjätä jatkossa ihan hyvin ilman nykyisenkaltaista valtionpään tehtävää, kirjoittaa Matti Mörttinen.

Presidentin valtaoikeudet
Matti Mörttinen
Jani Aarnio / Yle

Vielä seitsemän vuotta sitten oli mahdollista heittää railakas ajatus: presidentin tehtävän voisi lopettaa.

Tänäkin päivänä on akateemisia viisaita, jotka uskaltavat arvioida presidentin valtaoikeuksien käyttöä. Mutta eipä taida löytyä huimapäätä, joka kyseenalaistaisi valtionpään tarpeellisuuden kokonaan, kuten teki valtio-opin professori Matti Wiberg useasti, esimerkiksi vuosina 1998 ja 2013.

Nyt tuollainen ehdotus olisi tutkijallekin jonkinlainen intellektuaalinen itsemurha. Ajatus suistaisi esittäjänsä mielipidekentän marginaaliin varmemmin kuin Nato-jäsenyyden kannattaminen.

Valitettavasti instituutiot mielletään aina sen mukaan, kuka sattuu kulloinkin olemaan vallassa.

Wiberg puhui aikana, jolloin takana oli tuoreeltaan kaksi ylimpiin valtioelimiin vaikuttanutta muutosta.

Uusi perustuslaki oli astunut voimaan vuosituhannen vaihteessa. Vuonna 2012 siinä oli karsittu presidentin tehtäviä entisestään. Kuuluisa lautaskiista oli ratkaistu linjaamalla Suomen edustaminen EU-huippukokouksissa yksiselitteisesti pääministerin vastuulle.

Valtiosääntökeskustelu on sittemmin muuttunut varovaiseksi. Siihen ovat toki vaikuttaneet myös maailman tapahtumat. Etenkin Venäjän röyhkeä Krimin-valtaus nosti ulkopolitiikan Suomessakin uuteen arvoon.

Ei voi silti välttyä vaikutelmalta, että kulloisenkin presidentin persoona ja kansansuosio heijastuvat pohdintoihin.

Vuonna 2013 Tarja Halonen oli suhteellisen tuore entinen valtionpää. Sauli Niinistö puolestaan ei vielä ollut ottanut erityisen voimakkaita kantoja sen enempää maailmanpolitiikkaan kuin valtaoikeuksiin.

Jotkut muistivat vielä kylmän sodan ajan, jolloin presidentti johti Suomea pelolla ja myllykirjeillä, vaihtoi hallituksia tiheään, hajotti eduskunnan kolmesti ja valitutti itsensä kertaalleen jatkokaudelle ilman vaaleja.

Presidentistä ja muista valtaelimistä olisi kuitenkin voitava keskustella instituutioina eikä henkilöinä.

Valitettavasti instituutiot mielletään aina sen mukaan, kuka sattuu kulloinkin olemaan vallassa. Poliitikot ovat kummasti edesauttaneet tätä vinoumaa, jossa periaatteet saavat väistyä persoonien tieltä.

Halosen kausilla sosiaalidemokraatit tukivat kovasti presidentin valtuuksien säilyttämistä. Se on ironista, kun muistetaan sdp:n pitkä linja valtiosääntöasioissa. Demarien alkuperäinen ajatus on ollut, että tasavallassa eduskunta valitsisi presidentin, jolla on lähinnä muodolliset valtaoikeudet.

Ajatus vilahti puolueessa ilmeisesti viimeksi Halosen toisen kauden aikana, kun alkoi näyttää selvältä, kuka valitaan vaaleissa seuraajaksi.

Nyt, kun demarienkin äänestäjistä valtaosa kannattaa Niinistöä – ja presidentin suoralla kansanvaalilla oli pitkään vaaleista suurin suosio – ei puheenvuoroja puhtaan parlamentarismin puolesta ole pahemmin viljelty.

Kuitenkin esimerkiksi naapurimaassamme Virossa järjestelmä toimii juuri ”demarimallilla”, vaikka siellä sosiaalidemokraatit on pienpuolue.

Viime viikkoina olemme saaneet seurata taas yhtä valtaoikeusdraamaa keskellä koronakriisiä. Sen yhteydessä valtakunnan arvostetuin auktoriteetti on valittanut, että hänen suunsa yritetään tukkia (siirryt toiseen palveluun).

Samoin hän on opettanut ”viisaille”, ettei perustuslakia pidä lukea kuin sananmukaisesti. Sama auktoriteetti itse luki perustuslakia neljä vuotta sitten lisäten sinne omaperäisen tauon.

Reilut sata vuotta sitten Suomesta oli jo päätetty tehdä monarkia. Meille oli jo valittu saksalainen hallitsija. Vuonna 1918 meille ehdittiin nimittää myös diktaattori (siirryt toiseen palveluun).

Monarkia on sinänsä ikävä historian jäänne nykyisissä läntisissä demokratioissa. On dorkaa, että tasavertaisuutta rakastavat ruotsalaiset fanittavat kruunupäitään ja nostavat heidät jopa kaikenkattavan sinuttelukulttuurinsa yläpuolelle.

Mutta jos Suomi olisi aikoinaan jäänyt monarkiaksi, meillä ei olisi EU-aikana lautaskiistoja ja muita valtaoikeuksien epäselvyyksiä.

Eli voisimmeko tosiaan olla vailla valtionpäätä kokonaan?

Se vaikuttaisi aika huimalta hypyltä. Maailmassa ei ole maata (siirryt toiseen palveluun), jossa ei olisi vähintään muodollista hallitsijaa.

Mutta miten olisi järjestely, jossa presidentin tehtävät jaettaisiin hallitukselle ja eduskunnalle? Ulkomaiden diplomaatit veisivät valtuuskirjansa eduskunnan puheenjohtajalle, joka hoitaisi muutkin valtionpään seremoniatyöt.

Perustuslain valuvikoihin on vielä palattava, kunhan aika on siihen sopiva. Silloin Suomi voisi tehdä jotain yhtä historiallista kuin oli naisten ääni- ja vaalioikeus aikoinaan.

Matti Mörttinen

Kirjoittaja on Kekkosen aikana kasvanut toimittaja ja tietokirjailija. Nyt määräaikainen neuvonantaja Sitrassa.

Kolumnista voi keskustella 22.7. klo 23.00 asti.

Kolumniin tehty lisäys 21.7. klo 12.10. Lisätty, että Wiberg on tehnyt ehdotuksensa aiheesta myös ennen vuotta 2013, esimerkiksi vuonna 1998.