Jari Ehrnroothin kolumni: Kun sääli on sairautta

Ennätyksiä tavoittelevassa urheilussa pätee edelleen sotilaallisen kunnian kova laki, esittää Jari Ehrnrooth kolumnissaan.

Moraaliset arvot
Kuvassa kolumnisti Jari Ehrnrooth.
Laura Railamaa / Yle

Vauhti kiihtyy, mäki jyrkkenee, happivaje sumentaa aivoja.

Rasitus on reilu vastustaja. Kun riuhdon soutukapulaa tai lisään kiekkoja levytankoon, tiedän aina, mitä se maksaa. Lopulta tulen rajalle, jonka yli en kykene astumaan.

Siinä on mittani, siinä arvoni.

Saunan, suihkun ja palautusjuoman jälkeen muistan, millainen urheilija olin tänään.

Älä koskaan anna periksi, on ainoa ohje jonka tarvitset, ja mikään ei tule ilmaiseksi, on ainoa laki joka pätee.

Kovassa rasituksessa on pakko antautua suoritukselle. Silloin voi tapahtua ihmeitä. Mieli puhdistuu ja ajatusten takaa nousee uusia ajatuksia.

Viime lauantaina vedin raastavaa vauhtikestävyyttä soutulaitteella, kun äkkiä oivalsin, miksi Francis Fukuyaman oppi ei sovi identiteettipolitiikkaan vaan urheiluun.

Fukuyaman parin vuoden takainen teos Identiteetti (siirryt toiseen palveluun) on vakiinnuttanut asemansa selityksenä

koko maailmaa kuohuttaville poliittisille kamppailuille, joissa syrjityiksi ja unohdetuiksi itsensä kokevat vähemmistöt, kansanryhmät tai kokonaiset kansat hakevat vahvistusta sille että ovat yhtä arvokkaita kuin kaikki muut.

Seksuaalisten vähemmistöjen pride, mustaihoisten black lives matter, naisten #metoo ja intersektionaalinen feminismi, arabien arabikevät ja eri kansojen omista juuristaan ylpeät kansallismieliset liikkeet kumpuavat Fukuyaman mukaan kaikki samasta lähteestä. Hän nojaa Platonin Valtioon, jossa ihmissielun rajattomasti haluavan ja järkevästi laskelmoivan osan lisäksi tuodaan esiin kolmas, tunnustusta, kunniaa ja arvostusta hakeva osa, thymos.

Aluksi Fukuyaman oppi tuntuu osuvalta, mutta tarkemmin ajatellen se on vakava erehdys, sillä antiikin maailma varasi tunnustuksena annettavan kunnian ja ylpeyden vain ankaria velvollisuuksia suorittavalle soturiluokalle, joka oli valmis uhraamaan terveytensä ja elämänsä yhteisön puolustamiseksi.

Se että uhriksi itsensä kokevat vetoavat sääliin ja ihmisoikeuksiin saadakseen tunnustuksen omalle arvolleen yksilöinä on suoranainen vastakohta sille, että me maksamme ikuista kunniavelkaa isänmaan puolesta itsensä säälimättä uhranneille sotilaille.

Fukuyaman lähtökohta sopii kuitenkin täydellisesti kilpaurheiluun, jossa sääli on sairautta, armoa ei pyydetä eikä anneta. Vastineeksi kaikkensa antava urheilija janoaa kiistatonta tunnustusta saavutusten, palkintojen, ennätysten ja kunnianosoitusten muodossa.

Sattumalta thymoksen käsite kuvastaa hyvin elämänfilosofiani päälausetta, jonka mukaan on elettävä kuoleman mittainen elämä (siirryt toiseen palveluun).

Siihen on neljä keinoa: kunnolla tehdyt työt, vilpittömät rakkaudet, viisaudella kasvatetut jälkeläiset ja rohkeat teot. Muut asiat menettävät merkityksensä, kun napinvalaja kolkuttaa ovelle.

Rohkeilla urheilusuorituksilla on erityisasema elämän teosluettelossa, koska ne on saavutettu raottamalla kuoleman porttia.

”Jos jatkat näin, kuolet”, sanoi ääni päässäni, ja minä vastasin: ”ehkä kuolenkin, mutta juoksenpahan ennätyksen.”

Tämä sisäinen dialogi Amsterdamin maratonin viimeisellä kympillä johti viidentoista sekunnin ennätysparannukseen.

Kannattiko? Jokainen urheilija tietää vastauksen.

Tavoitteellinen harjoittelu on opettanut minulle kaksi asiaa.

Älä koskaan anna periksi, on ainoa ohje jonka tarvitset, ja mikään ei tule ilmaiseksi, on ainoa laki joka pätee.

Tiedän myös, että kestävyys kehittyy vain kestämällä ja urheilukumppanuus ei unohdu.

Aloitin kunnon harjoittelun kaksikymmentä vuotta sitten. Pian treenasin päivittäin ja sitten jo aamuin illoin.

Elintavat muuttuivat. Viini alkoi maistua happamalta ja sikarit unohtuivat humidoriin. Soluni uudistuivat ja mieleni kirkastui.

Toista näin hyvää masennuslääkettä ei ole.

Urheiluharjoittelussa hyötyfunktio lentää romukoppaan.

Juostuani puolitoista vuotta viikkokilometrit pyörivät seitsemässäkymmenessä ja täräytin Rotterdamin maratonin aikaan 2.55.

Sitten halusin katsoa, mitä miehestä irtoaa ja harjoittelin neljä vuotta täysillä. Juoksin kolmekymmentätuhatta kilometriä ja optimoin kaiken mahdollisen. Ennätys parani aikaan 2.51.

Tämä pätee yleisesti: 50 prosentin harjoittelulla saa 95-prosenttisen kunnon.

Mutta harkitseva järkevyys ei kuulu ennätysjahtiin, sillä varsinainen urheilu ja vammariskit alkavat vasta viimeisen viiden prosentin alueella. Silloin siirrytään kentälle, jossa lakina on itsensä uhraaminen ja klassinen sotilaallinen kunnia.

Lämpimästi suosittelen kokeilemaan, jos kipinää on. Sillä palkinto voi tulla myöhemminkin, kun vain jaksaa harjoitella ja kilpailla.

Itse täytin vuosi sitten kuusikymmentä vuotta ja kiskoin syksyllä omassa ikäsarjassani kolme sisäsoudun Suomen ennätystä (siirryt toiseen palveluun), jotka kirjattiin myös kauden maailmantilaston (siirryt toiseen palveluun) kärkisijoille kympillä, puolimaratonilla ja maratonilla.

Kun nyt vedän kovia harjoituksiani takapihalla, ajattelen niitä viittä kaveria eri puolilla maailmaa jotka kykenevät haastamaan minut. He ovat vastukseni, jos soutulaitteen näyttö ei riitä piiskuriksi.

Yleensä se riittää, sillä lukujen armoton mitta kaivertaa jäljen suoraan tunnustusta janoavaan thymokseeni. Sen fyysistä sijaintia en vielä ole paikantanut.

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja on kirjailija ja filosofisesti suuntautunut kulttuurin tutkija. Hän on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com (siirryt toiseen palveluun)

Kolumnista voi keskustella 24.7. klo 23.00 asti.