Miten kissa kesyyntyi ihmisen seuraksi? Tutkijat jäljittivät suhteen vaiheita Puolan luolista ja muinaiselta Silkkitieltä

Kissojen luista isotooppitutkimuksilla selvitetty ruokavalio piirtää aikajanaa siitä, milloin ihmisistä tuli kissoille ruokkijoita ja yksinäiset kulkijat kesyyntyivät kotikissoiksi.

arkeologia
Kolme hiekanvästistä kissaa makailee portailla.
Nämä Tyroksessa Libanonissa lekottelevat kissat ovat juurillaan, muinaisen Hedelmällisen puolikuun alueella, jossa kissa kesytettiin. Nykyisin kotikissoja arvioidaan olevan puolisen miljardia ja kodittomia kissoja niin ikään satoja miljoonia. Ahmad Zeer / Alamy / AOP

Missä ja milloin maailman ensimmäinen kissa antautui ihmisen siliteltäväksi ja hyrähti kehräämään?

Siitä ollaan jokseenkin yhtä mieltä, että kissan kesyyntyminen tapahtui Lähi-idän Hedelmälliseksi puolikuuksi kutsutulla alueella, jossa ihmiset asettuivat paikoilleen viljelemään maata 11 000–12 000 vuotta sitten.

Ajasta sen sijaan ei ole päästy yksimielisyyteen. Joidenkin tutkijoiden mukaan kissa kesyyntyi heti maanviljelyksen alettua, toiset arvioivat sen tapahtuneen kymmenentuhatta vuotta sitten tai vasta parituhatta vuotta myöhemmin.

Tutkijoita on pohdituttanut myös se, miten reviiristään tarkkojen yksinäisten kulkijoiden jälkipolvista tuli nykypäivän mirrejä ja miukuja. Mikään muu vastaavista eläinlajeista ei ole kesyyntynyt kissan tavoin. Entä miten kotikissa levisi maailmassa uusille alueille?

Näihin kysymyksiin ovat etsineet vastauksia monet biologit, arkeologit ja antropologit. Oman tuoreen panoksensa etsintään antaa puolalaisen Toruńin Nikolaus Kopernikus -yliopiston (siirryt toiseen palveluun) arkeologin Magdalena Krajcarzin johtama kansainvälinen tutkimus.

Hän jäljitti Keski-Euroopan kissojen esivanhempia neoliittiselta kivikaudelta tutkimalla kissojen luihin tallentunutta tietoa siitä, mitä kissat olivat syöneet.

Kissat seurasivat roomalaisia

Ihmisten elämäntyyli mullistui, kun keräilystä ja metsästämisestä siirryttiin maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Ihmiskunnan aikakirjassa se aloitti neoliittiseksi kutsutun ajan.

Lähi-idästä viljelytaito levisi vähitellen muualle. Keski-Eurooppaan se ylsi runsaat seitsemäntuhatta vuotta sitten ja pian sen jälkeen myös pohjoiseen, Suomeenkin. (siirryt toiseen palveluun)

Jyrsijät tekivät tuhojaan viljavarastoissa, joten viljelijäyhteisöissä oli loogisesti töitä kissoille. Aiemmat tutkimukset Puolasta ovat kuitenkin osoittaneet, että kissat yleistyivät varsinaisesti vasta 1200-luvulla kaupungistumisen myötä.

Jostakin ensimmäiset kesyt kissat olivat silti Puolaankin tulleet jo kauan ennen sitä. Vakiintuneen käsityksen mukaan sitä selittää Rooman valtakunnan voittokulku. Kissat tulivat mukana ja levisivät myös naapurikansojen alueille.

Pitkänomainen luu.
Perspektywicznan luolasta löytynyt kissan kyynärluu neoliittiselta ajalta. Magdalena Krajcarz

Krajcarzin tutkimat kuuden kissan jäänteet ovat noin vuosilta 4200– 2300 eaa. Luut löytyivät arkeologisissa kaivauksissa neljästä luolasta Etelä-Puolasta, jonka viljavuus oli omiaan varhaiselle maanviljelykselle.

Olivatko kissat vain neoliittisten asukkaiden aikalaisia, vai oliko kissoilla ja ihmisillä myös yhteistä elämää? Olivatko ihmiset jopa haudanneet kissat luoliin, Krajcarz mietti.

Vertailuaineistona hänellä oli luita saman ajan euroopanvillikissoista, rotista ja ihmisistä sekä roomalaisaikaisista kesykissoista.

Krajcarz selvitti luiden stabiilien eli vakaiden hiili- ja typpi-isotooppien perusteella, mitä kissat olivat elämänsä aikana syöneet. Ruoasta kertyvät alkuaineiden stabiili-isotoopit säilyvät kuoleman jälkeen ja voivat kertoa yksilön elinolosuhteista koko elämän ajalta.

Ihmisen tuttu mutta ei kesy

Jo neoliittiset viljelijät käyttivät lannoitteita – lantaa tai poltettujen kasvien tuhkaa. Niiden isotoopit päätyivät satoon, sitten viljaa nakertaneeseen jyrsijään ja lopulta sen syöneeseen kissaan.

Lannoitteesta kulkeutuneet isotoopit olivat Krajcarzille johtolanka: jos niitä löytyisi, kissasta ja ihmisestä oli jo tullut jonkinasteinen työpari vaikkei ehkä vielä varsinaisia kaveruksia.

Hypoteesi sai tuloksista tukea. Varhaiset kissat näyttävät todellakin tulleen Eurooppaan viljelytaidon tuoneiden muuttajien mukana, kertoo tiedelehti PNAS:ssa (siirryt toiseen palveluun) julkaistu tutkimus.

Sen mukaan kissat hyödynsivät neoliittisten viljelmien tarjoamia jyrsijäapajia, jos niitä huvitti, mutta metsästivät myös muualla ja olivat ihmisestä riippumattomia. Euroopanvillikissoihin verrattuna tulokkaiden valtaama ekolokero oli kuitenkin pienempi ja lähempänä ihmistä.

Roomalaisajalla kissan ja ihmisen suhde oli tutkimuksen mukan lähentynyt niin, että se alkoi muistuttaa koiran ja ihmisen suhdetta. Kissat saivat ruokansa ihmisasumusten liepeiltä tai ihmiset jopa varta vasten ruokkivat kissoja, kertovat roomalaisaikaisten luiden isotoopit.

Krajcarz haluaa nyt selvittää, olivatko luolista luina löytyneet neoliittiset kissat ja muu tuolloinen osittain kesy populaatio nyky-Puolan kissakannan ainoita esivanhempia.

Ehkä kanta syntyikin yhteisistä jälkeläisistä, joita ne saivat euroopanvillikissojen kanssa, tai kenties Keski-Eurooppaan tuli Lähi-idän suunnasta uusia kesykissa-aaltoja vanhan kannan tilalle, Krajcarz puntaroi.

Varhainen lemmikki kertoo kulttuurivaihdosta

Toisessa tuoreessa tutkimuksessa kohteena oli runsas tuhat vuotta sitten elänyt kollikissa. Sen poikkeuksellisen hyvin säilynyt luuranko löytyi arkeologisissa kaivauksissa muinaisen Silkkitien risteyskohdasta Džankentin asuinpaikalta nykyisestä Kazaksastanista.

Alueen aroilla karjaa paimentaneella oghuzkansalla ei ollut viljavarastoja, joiden hiirivahdeiksi olisi tarvittu kissoja. Silti jollakulla oli kesykissa.

Sen luuranko kertoo yksilön elämäntarinaa, mutta samalla se on osoitus odottamattoman varhaisesta kulttuurivaihdosta.

Kissan luit aseteltuina tutkimuspöydälle.
Džankentin kissasta tähän päivään ovat säästyneet muun muassa koko kallo ja alaleuka. Ashleigh Haruda / MLU

Arkeologit löytävät kissoista yleensä vain yksittäisiä luita, eikä niiden tunnistaminen ole helppoa. Koiria näyttää aina haudatun, kissoja ei ilmeisesti läheskään samassa määrin.

Džankentin kollin elämä ei ollut pelkkiä kissanpäiviä. 3D- ja röntgenkuvat osoittivat, että nivelissä oli tulehduksia ja hampaissa samoin. Useita luita oli murtunut, mikä sai tutkijat arvelemaan, että kissa oli pudonnut jostakin korkealta.

Vammat olivat kuitenkin parantuneet. Murtuneen reisiluun luutumiskulman perusteella näyttää jopa mahdolliselta, että jalassa oli ollut side.

Jonkun on täytynyt myös ruokkia kissaa, kun se ei kyennyt saalistamaan, sanoo kansainvälistä tutkimusta johtanut arkeologi Ashleigh Haruda saksalaisesta Halle-Wittenbergin Martin Luther -yliopistosta (siirryt toiseen palveluun).

Joku myös hautasi kissan, kun se kuoli. Radiohiiliajoituksen perusteella se tapahtui vuosien 775 ja 940 välisenä aikana.

Aueelta ei ole aiemmin ollut tietoa kotikissoista ennen 1700- ja 1800-lukujen pysyvää asutusta.

Vanha vaiva on tuttu tänäänkin

Luiden isotooppianalyysit kertoivat, että kolli oli syönyt pennusta asti paljon proteiinipitoisempaa ruokaa kuin samoilta kaivauksilta löytyneet koirat ja muualla samaan aikaan eläneet kissat, joiden ruokavaliota on päästy tutkimaan.

Elämänsä loppupuolella kissalla ei ollut juuri lainkaan hampaita. Syitä saattoi olla monia, mutta yksi oli sama kuin lemmikeillä nykyisin.

Proteiinista hampaiden pinnalle muodostuva plakki on tavallinen syy lemmikkikissojen suun sairauksiin.

Hampaansa menettänyttä kissaa oli pitänyt syöttää, mikä vahvistaa päätelmää siitä, että kissa oli jollekulle rakas.

Eksotiikkaa lännestä

DNA-analyysissä selvisi, että Džankentin muinainen kissa oli kuin olikin samaa lajia kuin nykyiset kotikissat, Felis catus L., eikä alueen villieläimiin edelleen kuuluva lähisukulainen, arokissa eli manuli.

Harmaankirjava, lyhytjalkainen ja pitkäkarvainen kissa puussa.
Manuli on paksun turkkinsa alla kotikissan kokoinen. Laji elää laajalti Keski-Aasian aroilla mutta populaatiot ovat hajallaan. Arco Images / AOP

Oghuleilla oli kyllä eläimiä, mutta ne olivat samoja, joita aron paimentolaiskansat olivat hyödyntäneet jo tuhansia vuosia: lampaita, vuohia, nautoja ja hevosia.

– Eläimiä pidettiin vain elannon hankkimiseksi. Koiria oli vahtimassa karjaa. Kissoista ei ollut mitään ilmeistä hyötyä, Haruda sanoo.

Niinpä hän päättelee, että Džankentin kissa oli asukkaille eksotiikkaa ja todistaa kulttuurisesta vaihdosta, jollaista on luultu tapahtuneen Keski-Aasiassa vasta paljon myöhemmin.

Keski- ja Itä-Aasiaa Välimeren alueeseen yhdistänyttä Silkkitietä pitkin eivät kulkeneet ainoastaan kauppatavarat, vaan myös kulttuurivaikutteet, Haruda sanoo. Kesy kissa kaverina näyttää olleen yksi Džankentiin päätynyt vaikute.

Tutkimus on vapaasti luettavissa Nature Scientific Reports (siirryt toiseen palveluun) -lehdestä. Džankentin arkeologiset kaivaukset jatkuvat. Haruda toivoo niiltä lisää eläinlöytöjä.

Voit keskustella tästä aiheesta maanantaihin kello 23:een saakka.

Korjattu 27.7. klo 14.10: Kuvassa on kissan kivikautinen kyynärluu, ei värttinäluu

Lue myös:

Japanilaistutkimus vahvistaa: Kissat kyllä tunnistavat nimensä, mutta eivät jaksa piitata omistajansa muusta höpötyksestä