Raisa Omaheimon kolumni: Sisäistetty naisviha saa meidät inhoamaan asioita, joita teinitytöt rakastavat

Jo alakouluikäisenä tiesin, mitä tarkoittaa "heittää kuin tyttö", kirjoittaa Raisa Omaheimo.

naisviha
Raisa Omaheimo
Jouni Immonen, Yle

Suurin osa asioista, jotka ovat teinitytöille tärkeitä, ovat maailman mielestä tyhmiä ja turhia, jopa naurettavia: Twilight ja K-pop, TikTokin tanssihaasteet, kymmenen sentin korkkarit arkikenkinä, höpöttely ja hihittely, kavereiden jatkuva kaulailu, ilmastolakkoon osallistuminen tai keppihevosilla ratsastaminen – väärin fanitettu, väärin tykätty, väärin tehty.

Haastan katsomaan teinityttöjä uusin silmin. Mitä kaikkea voimakasta, uutta ja upeaa he saavat aikaan tälläkin hetkellä.

Jo alakouluikäisenä tiesin, mitä tarkoittaa "heittää kuin tyttö". Se tarkoittaa, että heittää tosi huonosti.

Ala-asteen viimeisillä luokilla pojilla oli tapana vetää sormella meidän tyttöjen selkää pitkin, selvittääkseen, kuka käytti rintaliivejä. Välillä pojat tarttuivat rintoihin kiinni, välillä riitti huuteleminen. Opettajat muistuttivat meitä tyttöjä siitä, että pojat kehittyvät tyttöjä hitaammin, että meidän tehtävänämme oli olla ymmärtäväisiä heitä kohtaan. Me uskoimme ja opimme varmistamaan reittimme ja kulkemaan porukoissa.

Olimmehan tottuneet jo tarhaikäisestä siihen, että pojilla oli enemmän vapauksia ja tytöillä enemmän vastuuta. Tasa-arvoista varhaiskasvatusta alettiin kehittää laajamuotoisesti vasta 2010-luvulla (siirryt toiseen palveluun). Ei tilanne ollut meille kenellekään hyvä. Me opimme väistämään ja ottamaan vastuullemme ei-toivotut kosketukset, pojille tarjolla oli toisella tavalla kapeita rooleja.

Minun piti kasvaa aikuiseksi asti ennen kuin aloin pohtia, olisiko ohje voinutkin olla toisinpäin: pojille oltaisiin kerrottu "tytöt kehittyvät teitä nopeammin, oppikaa heiltä ja kunnioittakaa heidän taitojaan"?

Yhteiskuntamme ei arvosta naisellisena pidettyjä asioita. Erityisen ankarasti yleinen mielipide suhtautuu asioihin, jotka ovat teinityttöjen mielestä mahtavia.

Kun teinityttö rakastaa hevosia ja ratsastamista, hän on heppahöperö tai heppahullu. Kun hän opettelee meikkaamista videotutoriaaleista ja hioo taitojaan, hän on turhamainen. Kun hän saapuu suremaan kuollutta poptähteä kynttilän kanssa, hän on naiivi.

Teinitytöt ovat usein empaattisia. He välittävät hevosista ja muista eläimistä, ympäristöstä ja toisistaan. Kun teinityttö julkaisee selfien Instagramissa, viestiketju täyttyy ystävien kehuista: "omg oot niin upee", "bae", "niin kaunis". Se on älytöntä ja epäaitoa, ainakin maailman mielestä.

Voisiko kehumiskulttuurin kuitenkin nähdä isona vastavoimana kaikelle sille nihkeydelle ja latistamiselle, jota internet on pullollaan? Millaista olisi elää aikuisena niin, että saisi lähipiiriltä jatkuvasti sanallista vahvistusta sille, että on mahtava ja upea? Miksi ihmeessä se olisi huono asia?

Uskon, että jokainen, joka on laillani varttunut naiseksi 70- ja 80-luvun Suomessa, on kasvatettu misogyniaan eli naisvihaan. Naisten arvo oli pitkään ihan lainsäädännöllisestikin vähäisempi kuin miesten – ei esimerkiksi oikeutta omaan sukunimeen, ei suojaa raiskaukselta avioliitossa (siirryt toiseen palveluun).

Arjessa oli selvää, että kaikki, mikä on tyttöä, on vähemmän arvokasta. Teininä kuulin kerran poikaporukassa, että olen mahtava, ja "ihan erilainen kuin muut tytöt", ja olin siitä tosi ylpeä. Nyt aikuisena tuo lausunto kuulostaa kamalalta ja oma reaktioni surulliselta. Vihasin omaa tyttöyttäni niin paljon, että lausunto oli vapauttava. Tyttöys oli jotain, josta pitää päästää irti. Tärkeintä oli olla vakavasti otettava, älykäs, analyyttinen, kaikkia muita ominaisuuksia kuin niitä, joita tyttöyteen liitetään.

Minun piti kasvaa aikuiseksi ennen kuin aloin hahmottaa minkälaisia muotoja sisäistetty naisviha minussa ottaa.

Saan edelleen säännöllisesti itseni kiinni oudoista ajatuksista. Hiljattain raitiovaunupysäkille käveli nuori tyttö, jolla oli tosi niukka kesähame. Ensimmäinen ajatukseni oli "ai kamala, onko tuo nyt sopivaa pukeutumista?" Vaati tietoisen pysähtymisen ja itsetutkiskelun, jotta pystyin kääntämään ajatuksen: kenenkään pukeutuminen ei kuulu minulle, hän on asun itselleen valinnut ja haluaa sitä käyttää, mikäs siinä.

Ei ole helppoa kasvaa naiseksi maailmassa, joka on niin täynnä kaikkialta tihkuvaa naisvihaa, että vastaan taistelemisen sijaan se on helpompaa sisäistää. Me naiset olemme usein toistemme kovimpia kriitikkoja.

Nykyajan teinitytöt ovat onneksi satumaisen taitavia myös tässä navigoinnissa. He ottavat tilaa itselleen ja tekevät asioita uusiksi. Olen esimerkiksi törmännyt Instagramissa mahamaanantai-käsitteeseen. Teinitytöt julkaisevat maanantaisin sisältöä omasta mahastaan: he ottavat niistä valokuvia, tanssivat kameran edessä napapaidassa, haastattelevat kavereita heidän mahasuhteestaan.

Huikeita tyttöprojekteja on paljon. Vihaiset tytöt (siirryt toiseen palveluun) vaihtaa kiltteyden vihaisuuteen ja tekee siitä konseptin ja julkaisualustan tyttöjen ajatuksille ja taiteelle. Projekti avattiin pamfletilla, jossa perustaja kertoo, mistä kaikesta on vihainen.

Haastan katsomaan teinityttöjä uusin silmin (siirryt toiseen palveluun). Mitä kaikkea vahvaa, voimakasta, uutta ja upeaa he saavat aikaan tälläkin hetkellä. Voisimmeko me aikuiset löytää katseeseemme tuomitsemisen ja väheksymisen sijaan lisää empatiaa ja kunnioitusta?

Raisa Omaheimo

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja huikean teinitytön äiti

Kolumnista voi keskustella 7.8. klo 23.00 asti.