Joonas Konstigin kolumni: Selität maailmaa tarinalla, ja tarinasi määrää, minne päädyt elämässäsi

Keski-ikäistyessä sitä alkaa nähdä, millaisilla tarinoilla on itse elämäänsä selittänyt, kirjoittaa kirjailija Joonas Konstig.

minäkuva
Joonas Konstig
Antti Haanpää, Yle

Kun kaveri kertoo lukeneensa kirjan tai katsoneensa elokuvan, ensimmäinen kysymyksesi on: "Mistä se kertoi?" Vastaus on tarinan aihe.

"No sellainen Thanos-pahis keräsi megasormuksia, jotta sillä olisi voima tuhota puolet universumin ihmisistä ja Kostajat koetti pysäyttää sen."

Tässäpä tärkeä kysymys: Jos maailma on tarina, mikä sen aihe on?

Jos elämä on tarina, mistä se kertoo?

Mikä on ihmisen tarina?

Kysymykset vaikuttavat ehkä turhan abstrakteilta ollakseen todella voimakkaita. Mutta avataan niitä esimerkeillä, niin selvinnee, miksi tällaiset maailmanselitystarinat voivat ratkaista, mihin elämäsi johtaa.

Aloitetaan klassikosta. Yksi kaikkien aikojen suosituimmista maailmanselitystarinoista menee jotenkin tällä lailla: Ihminen sai Jumalalta maailman, että hän eläisi siellä tämän sääntöjen mukaan.

Ja ihmisen tarina on jotakuinkin:

Ihminen syntyy vähän syntisenä ressukkana, mutta elämällä hyvin hänestä voi kehittyä jopa pyhimys.

Tämän suuntaisesti ovat lukemattomat sukupolvet maailmaa selittäneet, eikä tarina varmasti huonoimmasta päästä olekaan. Se antaa ihmiselle paikan maailmassa, muistuttaa nöyryydestä mutta antaa samalla ylevän tavoitteen.

Viime aikoina trendikäs maailmanselitystarina on tämän postmoderni versio:

Elämä on sitä varten, että ihminen löytäisi sen oman juttunsa ja toteuttaisi itseään ja tulisi onnelliseksi.

Tämäkään ei varmaan ole huonoin mahdollinen tarina. Ainakin se antaa päähenkilölle tavoitteen. Se vain voi aiheuttaa turhautumista ja yksinäisyyttä, kun "oma juttu" tuntuu mahdottomalta keksiä yksin, eikä sitä kirottua onnellisuutta saa ostettua kotiinkuljetuksella.

Vanhoissa motoissa ihmiset ovat kiteyttäneet sukunsa ja instituutionsa tarinan jälkipolville. Mannerheimin elämä oli kuuluisan moton mukaan taistelua puhtain asein puhtaan asian puolesta. Oma suosikkini on englantilaisen Charterhousen koulun motto "Deo dante dedi", vapaasti suomeksi "Paljon saaneena annan". Kolmeen sanaan tiivistyy kaksi maailmankuvaa: Elämä on hyvä, ja velvollisuuteni on auttaa muitakin saavuttamaan hyvää elämässään. Motto ohjaa ihmistä palvelemaan lähimmäisiään, mikä itsensä toteuttajalta helposti unohtuu.

Turhauttavin tarina, johon olen haksahtanut uskomaan, on edistyksen tarina.

Keski-ikäistyessä sitä alkaa nähdä, millaisilla tarinoilla on itse elämäänsä selittänyt. Monen vihaisen nuoren tavoin minäkin uskoin teininä, että ihmiskunnan historia on kertomus riistosta, jossa vahvat potkivat heikkoja päähän, kunnes heikot potkaisevat kovempaa takaisin. Pahiksia ja hyviksiä vaihtamalla tästä tarinasta saa monta jännittävää K-18-leffaa, joihin seitsemäntoistavuotiaat innokkaasti hiipivät. Mutta sellaisessa on kamala elää. Elämä kuluu vihaisesti potkien.

Kun aloin sanataiteilijaksi, uskoin monen kiihkeän nuoren taiteilijan tavoin, että Maailma on täynnä pystyyn kuolleita tylsimyksiä, jotka meidän taiteilijanerojen pitää ravistella hereille. Sittemmin tajusin, kuinka tylsiä tällaiset nerot itse ovat.

Turhauttavin tarina, johon olen haksahtanut uskomaan, on tämä edistyksen tarina: Ihmiset tutkivat maailmaa ja pikkuhiljaa ymmärtävät yhä enemmän, ja sitä mukaa maailma muuttuu järkevämmäksi. Se aiheuttaa takuuvarmasti hammastenkiristelyä joka aamu lehteä lukiessa. Edistyksen tarinan ongelma on, ettei mitään ihmiskuntaa oikeasti ole olemassa, on vain yksittäisiä ihmisiä. He saattavatkin viisastua, mutta kuolevat sitten pois ja heidän tilalleen tulee pökäleillä leikkiviä lapsia.

Maailmanselitystarinat vain ovat niin syvällä meissä, etteivät tosiasiat helposti ulotu niitä muuttamaan. Olennaista onkin ymmärtää, että maailmanselitystarinoita on melko mahdoton todistaa oikeiksi tai vääriksi. Niinpä voimmekin itse asiassa valita, millä tarinoilla elämää ja maailmaa selitämme. Ja oma tarina kannattaa valita hyvin tarkkaan.

Koetan karttaa kolumnistien helmasyntiä, että kerron muille miten näiden pitää elää. Mutta jos oikein vaaditaan, voin tarjota harkittavaksesi yhden maailmanselitystarinan.

Elämä on korttipeliä. Toiset ihmiset ovat hyviä pelaamaan, toiset huonoja, kolmannet eivät halua osallistua. Jokaiselle jaetaan kortit, mutta huonoillakin korteilla voi voittaa, kun taitaa pelin.

Metafora sisältää ajatuksen, että pelissä on säännöt ja sitä luonnehtii reilun pelin henki. Se kannustaa kehittymään paremmaksi, mutta varoittaa ottamasta asioita ihan liian vakavasti. Toisen hyvää peliä voi ihailla – paitsi jos voitto tulee huijaamalla, jolloin sopiikin närkästyä. Ja se auttaa hyväksymään, että tasan eivät käy onnen lahjat. Kortti vie ja kortti tuo. Pelaamisen tavoite on ehkä voitto, mutta tavoite on kuitenkin tärkeämpi kuin voittaminen.

En osaa kertoa täydellistä maailmanselitystarinaa, mutta kaikkein huonoimmaksi minulla on ehdokas. Se on tarina, jossa mitään tarinaa ei ole. Asioita vain tapahtuu ilman syytä ja seurausta. Ihminen elää turhaan ja kuolee turhan myöhään. Samuel Beckettia lainaten: "Synnytämme hajareisin haudan yllä, valo välähtää hetken ja sitten on jälleen yö." Se on hieno repliikki näytelmähahmon suuhun, mutta toivottoman itsetuhoinen tarina elämästä.

Mikä on sinun maailmanselitystarinasi?

Joonas Konstig

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja kouluttaja, jonka mukaan aina kun ihminen kysyy "miksi", vastaus on tarina.

Kolumnista voi keskustella 6.8. klo 23.00 asti.

Lue myös:

Joonas Konstigin kolumni: Kun arvot on hylätty, kaikkeen voi suhtautua ironisesti