Tutkimus: Ketut kävivät ihmisten roskiksilla jo kymmeniätuhansia vuosia sitten – Nykykettujen kuonoissa näkyy kaupungistuminen

Kettututkimuksissa on löytynyt myös kesyttämisen merkkejä pronssikaudelta ja geneettisesti toisistaan poikkeavia kettukantoja, joiden eriytyminen johtuu ihmisestä.

kettu
Katukäytävällä seisova kettu tuijottaa kameraan. Takana autoja pysäköityinä kadun varteen.
Tämä kettu on kotonaan lontoolaiskadulla. Kettuja on ollut Lontoossa enenevässä määrin 1930-luvulta asti – tai pikemminkin Lontoo on laajentunut niiden perinteisille asuinseuduille.Danielle Connor / Alamy / AOP

Neuvostoliittolaiset tutkijat aloittivat 60 vuotta sitten Siperiassa kokeen, joka jatkuu edelleen. Kettuja on kesytetty sukupolvi sukupolvelta valitsemalla rauhallisimmat ja käytökseltään eniten koirien kaltaiset.

Ulkonäkökin on muuttunut: pitkä kuono on lyhentynyt, pystyt korvat ovat lerpahtaneet, häntä on alkanut kaartua ja turkin väri on kirjavoitunut.

Charles Darwin antoi tällaiselle muillakin kesytetyillä lajeilla esiintyvälle ilmiölle nimeksi domestikaatiosyndrooma. Sen syistä ei ole varmuutta.

Koirilla domestikaatiosyndrooman piirteitä ovat muun muassa juuri luppakorvaisuus ja kuonon lyhentyminen ja poroilla turkin värimuunnokset.

– Joukko ulkonäköön liittyviä piirteitä kulkee syystä tai toisesta käsi kädessä domestikaation kanssa, vaikka niistä ei varsinaisesti ole mitään hyötyä. Ne luultavasti kytkeytyvät kesyyteen geenitasolla, selitti Oulun yliopiston porotutkija Anna-Kaisa Salmi Yle Uutisille viime talvena.

Yhdysvaltalainen tutkimus (siirryt toiseen palveluun) kyseenalaisti viime vuonna, oliko siperialaiskokeiden ensimmäinen sukupolvi sittenkään villi vaiko peräisin kanadalaiselta kettutarhalta. Kaupungistuville ketuille näyttää kuitenkin kehittyvän ulkonäkömuutoksia omin päin, osoittaa Glasgow'n yliopiston (siirryt toiseen palveluun) johtama tuore kansainvälinen tutkimus.

Naurava lapsi juoksee, perässä tulee kettu, jolla on suussa pehmolelu.
Kettu on koiraeläin. Venäläisissä kokeissa on sukupolvi sukupolvelta valikoitu kettuyksilöitä, jotka suhtautuvat ihmisiin koiramaisen suopeasti. Darja Šepeleva, Venäjän sytologinen ja geneettinen instituutti, Novosibirsk

Kun koronapandemia on pitänyt ihmiset sisätiloissa, monissa kaupungeissa on havaittu, että luonto ottaa tilaa. The Guardian -lehden huhtikuisessa kuvasarjassa (siirryt toiseen palveluun) pesukarhu pinkoo New Yorkin Keskuspuistossa, jono villivuohia askeltaa kauppakadulla Llandudnossa Walesissa ja peura ylittää suojatietä Narassa Japanissa.

Ketut olivat ensimmäisten joukossa hyödyntämässä uutta tilannetta, onhan niillä vanhastaan tassunsija ihmisasumusten liepeillä laajalla levinneisyysalueellaan Euraasiassa, Pohjois-Amerikassa, Lähi-idässä, pohjoisimmassa Afrikassa ja ihmisen vieminä Australiassa.

Ylen uutinen kertoi muutama vuosi sitten kettuhavaintojen huomattavasta lisääntymisestä myös Suomen pääkaupunkiseudulla. Kettuja houkuttelivat citykanit, mutta niitäkin runsaampaa ketunruokaa ovat ihmisten ruoanjätteet – ja ovat olleet sitä jo kymmeniätuhansia vuosia, kertoo tuore tutkimus.

Siitä tässä jutussa myöhemmin lisää. Palataan ensin kettujen kaupunkilaiselämän muokkaamaan ulkomuotoon ja brittiläis-yhdysvaltalaiseen tutkimukseen, jonka aineistona oli kettujen pääkalloja Lontoosta ja sitä ympäröivältä maaseudulta.

Kallot ovat peräisin 1970-luvun alusta, jolloin Lontoo yritti päästä ketuista eroon tappamalla. Se lopetettiin 1980-luvun alussa hyödyttömänä, sillä tapetun ketun paikalle tuli aina muutamassa päivässä uusi.

Kallojen vertailussa havaittiin kaupunkikettujen kuonojen lyhentyneen ja kallokoppien pienentyneen. Havainnot ovat linjassa sen kanssa, mitä tapahtuisi, jos kettuja pyrittäisiin tarkoituksella kesyttämään.

Kettu nuuskii kumollaan olevasta roska-astiasta levinneitä roskia.
Missä on ihmisten roskaa, sieltä kaupunkilaiskettu etsii ruokaa, tässä tapauksessa kaatuneesta roska-astiasta Broadstairsissa Englannissa. Richard Bowler / Shutterstock / AOP

Lyhentynyt ja tukevoitunut kuono on pitkää parempi jätteiden kaivelussa ja roskapussien repimisessä, päättelivät tutkijat.

Kallokopan pieneneminen puolestaan saattaa tarkoittaa, että kaupunkilaisketulla on myös pienemmät aivot kuin maalaisserkullaan. Syy voi tutkijoiden mukaan olla se, että pakenevan ja piilottelevan saaliin jahtaaminen on älyllisesti isompi haaste kuin paikallaan pysyvän ruoan etsiskely.

Yksi tutkimuksen havainnoista oli naaraiden ja urosten välisten erojen pienentyminen kaupunkipopulaatiossa.

Biodiversiteettitutkija Kevin Parsonsin mukaan tuloksissa saattaa piillä selityksiä siihen, mitä tapahtui, kun koira ja kissa aikoinaan kesyyntyivät ihmisen seuralaisiksi. Luultavasti se alkoi samalla tavoin kuin kaupunkilaisketuilla nyt, Parsons sanoo.

T (siirryt toiseen palveluun)utkimus on vapaasti luettavissa Proceedings of the Royal Society Series B (siirryt toiseen palveluun) -lehdestä.

Berliinin ketut elävät saarekkeella

Tänä vuonna on ilmestynyt myös tutkimus, jossa vertaillaan Berliinin ja sen maalaisympäristön kettupopulaatioita. Ryhmiä eriyttävät joet ja muut maantieteelliset esteet mutta ennen kaikkea se, mitä ihminen on rakentanut, tutkijat totesivat.

Berliinin vanhimmat kaupunkikettuhavainnot ovat 1950-luvulta. Neljä vuosikymmentä myöhemmin kettuja saattoi nähdä ympäri kaupunkia.

Vertailu maaseutumaiseen naapuriosavaltioon Brandenburgiin osoittaa, että populaatiot ovat perimältään jo hyvin erilaiset.

Pääesteeksi geenivaihdolle osoittautui taaja ihmisasutus, jonka sekaan maalaisketut eivät uskaltaudu. Berliinin ketut asuvat kuin saarekkeella, summaa tutkimusta johtanut Leibnizin eläintieteellisen tutkimusistituutin (siirryt toiseen palveluun) tohtorikoulutettava Sophia Kimmig.

Vaikka kaupunkilaisketut ovat maalaisserkkujaan rohkeampia, nekin mieluiten välttelevät kohtaamasta ihmisiä silmästä silmään ja päätyvät siksi usein hengenvaaraan moottoriteille ja junaradoille, Molecular Ecology -lehdessä (siirryt toiseen palveluun) julkaistu tutkimus myös kertoo.

Kettu kävelee graffitien peittämän muurin laitaa, vieressä kulkee junarata.
Berliinin kaupunkiketut päätyvät vaarallisen usein junaradoille. Tämä Berliinin keskustassa kuvattu yksilö näyttää osaavan väistää. Jon Andoni Juarez Garcia

Lontoossa, Berliinissä ja Helsingissä roska-astioita hyödyntävät ketut eivät ole uudella asialla. Ympäristö on kyllä moderni mutta konsti ikiaikainen.

Jo 42 000 vuotta sitten ketut kävivät ihmisten tunkioilla siinä, missä niille nyt kelpaa roskiin heitetty hampurilaisenjämä, kertoo saksalaisen Tübingenin yliopiston (siirryt toiseen palveluun) tutkimus.

Kettu ei ole nirso. Luonnossa sille maistuu haaskojen lisäksi kaikki, missä on proteiinia: jyrsijät, linnut ja niiden munat, madot, hyönteiset, sammakot ja pienet liskotkin. Se syö rannoilla lojuvia kuolleita kaloja ja saattaa ruokailla myös äyriäisillä.

Mieleen ovat myös marjat ja hedelmät, joiden takia ketut voivat jopa kavuta puihin. Muutaman vuoden takaisessa tanskalaisessa tutkimuksessa (siirryt toiseen palveluun) kolmella neljäsosalla ketuista oli mahassaan hedelmien jäänteitä.

Mutta mitä lähempänä ihmisasutusta kettu elää, sitä suurempi osa sen ravinnosta on ihmisten hylkäämää.

Yksi tutkijoiden hypoteeseista oli, että jos tällainen kommensalistiseksi kutsuttu suhde – toinen hyötyy, toiselle ei ole haittaa – ulottuu hyvin kauas esihistoriaan, ketuilla voi olla kerrottavaa ihmisten tuolloisesta vaikutuksesta luontoon.

Nykyihminen mullisti ketun ruokavaliota

Tutkimuksessa vertailtiin Lounais-Saksan keski- ja myöhäispaleoliittisen kivikauden luulöytöjen stabiilien hiili- ja typpi-isotooppien suhteita.

Luita oli useista kasvinsyöjäeläimistä, isoista lihansyöjistä sekä ketuista ja naaleista. Isotoopit kertovat eläimen ravinnosta jopa koko elämän varrelta.

Silloin kun luolissa, joista luut löytyivät, oli vasta harvakseltaan neandertalilaisia asukkaita, ketut söivät pyydystämiään pieneläimiä ja sitä, mitä isot pedot olivat saaliistaan jättäneet. Kun nykyihmiset alkoivat yleistyä noilla seuduilla, kettujen ruokavalioon tuli heidän suosimaansa riistaa.

Tutkijat päättelevät, että ketut alkoivat tuohon aikaan hyödyntää ihmisten tunkioille heittämää ruokaa, eivät vain saalistuspaikoille jätettyjä rääppeitä, ja ihmiset saattoivat jopa varta vasten ruokkia kettuja.

Mitä enemmän ihmisiä alueelle asettui, sitä selvempi oli myös kettujen ruokavalion muutos, kertoo tutkimus, joka on vapaasti luettavissa PLOS ONE -lehdestä (siirryt toiseen palveluun).

Piirroskuva, jonka toisessa (valkoisessa) laidassa on pieniö jyrsijöitä pyydystävä kettu ja toisessa (voimakkaimman sininisessä) laidssa ihmisen asuinluola ja sen vieressä nuorilla kaadettu hirvi. Vaalella sinisellä merkityllä alueella vat ihmisten saalistuspaikat ja toisten eläinten saaliina kuolleet eläimet, joita kuvaa kaksi mammuttia.
Tutkimushypoteesi kuvana: sininen alue kertoo ihmisen vaikutuksesta siihen, miten ketut hankkivat ravintonsa.Baumann et al / PLOS ONE, tekstin suomennos: Yle

Myöhäispaleoliittisiin ketunluihin jääneet viiltojäljet kertovat, että ihmiset myös söivät kettujen lihaa ja nylkivät itselleen niiden nahkoja, vaikka kettuja ruokkivatkin.

Viime vuonna julkaistu espanjalainen tutkimus antaa ketun ja ihmisen muinaiseen suhteeseen toisen näkökulman: kun Koillis-Iberiassa haudattiin ihmisten kanssa eläimiä kolmannella ja toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, joukossa oli myös kettuja.

Can Ruquetasta ja Minferrista löydettyjen pronssikautisten kettujen, koirien ja ihmisten luiden stabiilit hiili- ja typpi-isotoopit osoittivat, että ihmiset ja koirat olivat syöneet samaa ruokaa ja sitä olivat saaneet jotkin ketuistakin.

Osa ketuista oli syönyt sekä ihmisiltä saatua että itse hankkimaansa ravintoa. Vain yhdellä ei näyttänyt olleen eläessään yhteyksiä ihmisiin, vaikka oli sitten päätynyt ihmisen kanssa samaan hautaan, kertoo Espanjan tiede- ja teknologiasäätiön FECYT:n tutkimus.

Joitakin koirista oli ruokittu erityisen vilja- eli tärkkelyspitoisella ravinnolla. Tutkijat arvelevat, että kaloripitoista ruokaa saivat työkoirat. Isoja koiria käytettiin kantojuhtina. Taakkojen aiheuttama rasitus näkyy niiden selkärangassa.

Fresko, jossa on jonossa neljä kettua.
Nämä ketut maalattiin egyptiläiseen pyramidiin 2500-luvun puolivälissä eaa. eli samoihin aikoihin, kun Iberian niemimaalla haudattiin kettuja, joita arkeologit nyt tutkivat. Gianni Dagli Orti / Shutterstock / All Over Press

Kesy kettu sai sairaanhoitoa

Ihmistenkään ruokavaliossa ei ollut tuohon aikaan erityisen paljon lihaa. Isotoopit kertovat, että sitä söivät enemmän miehet kuin naiset ja lapset. Koirien ruoka muistutti heidän ruokavaliotaan; ehkä se oli sitä, mitä naisilta ja lapsilta jäi.

Siitä tutkijat päättelivät, että koirat pysyttelivät lähellä asuinpaikkaa vahtimassa karjaa pedoilta. Mutta mikä merkitys oli ketuilla? Tutkijoiden mukaan ne olivat hautauhreja siinä missä kotieläimetkin ja heijastivat luultavasti vainajan asemaa yhteisössä.

Esimerkiksi yhdessä nuoren naisen haudassa oli vuohi, naudan sarvi ja kaksi kettua.

Yksi hautalöytö oli erityinen. Kettu näyttää olleen kesy ja eläneen pitkään ihmisten parissa. Se oli kuollessaan jo vanha. Sen jalka oli murtunut, mutta vamma oli paranemassa. Jalassa näyttää olleen side, ja kettua oli ruokittu kuin koiranpentua, tutkijat kuvailevat.

Tutkimus on julkaistu Archaeological and Anthropological Sciences -lehdessä (siirryt toiseen palveluun).

Voit keskustella tästä aiheesta maanantaihin kello 23:een saakka.

Lue myös:

Miten kissa kesyyntyi ihmisen seuraksi? Tutkijat jäljittivät suhteen vaiheita Puolan luolista ja muinaiselta Silkkitieltä