Sami Riskilä muutti työnsä takia jopa nimensä, kun hän päätyi vuosisataisen perinteen jatkajaksi: "Poromiehellä matikka on oltava nelonen ja uskonto kymppi"

Työ sahalla vaihtui poronhoitoon, kun Sami Riskilä rakastui poroperheen tyttäreen.

poronhoito
Mies seisoo harmaassa paidassa harmaata aittaa vasten, taustalla näkyy koira
Sami Riskilän paidan hopeanapit ja malli on metsäsaamelaisen appiukon perua. Napit appi on ostanut nuorena miehenä omaan vyöhönsä Kautokeinosta.Antti Mikkola / Yle

Sami ja Hanna Riskilä ovat poronhoitajia jo kuudennessa polvessa. Vaimon suvussa poroja ollut kauemmin kuin kukaan voi muistaa, kirkonkirjoissakin 1700-luvulta lähtien. Kittilän Pokasta suku jutasi eli kulki porojensa kanssa Rovaniemen seudulle 1850-luvulla. Tuolloin poroja oli tarinan mukaan tuhat, nykyään vain murto-osa siitä.

Ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, että Sami ja Hanna Riskilä jatkavat porotilamatkailuyritystä, kun Hanna Riskilän isä jäi eläkkeelle vuonna 2009.

– Oli selvää, että porojen kanssa jatketaan, muu toiminta mietitytti, muistelee Sami Riskilä.

Mies ja valkoinen poro
Porojen luona mieli tyhjenee muista asioista, Riskilä sanoo. Vanhan uskomuksen mukaan valkoiset porot ovat pyhiä ja tuovat onnea omistajilleen.Antti Mikkola / Yle

Luontaiselinkeino on ollut murroksessa jo kauan. Laki säätelee suurinta sallittua poromäärää. Porojen laidunalueet vähenevät asutuksen ja metsätöiden alle. Suuret ostajat määrittävät poronlihan hinnan. Perheiden pienentyessä porokarjan hoito keskittyy yhä harvempien harteille ja ihmisten ikääntyessä nuoria on vaikea houkutella jatkamaan.

Ostokarjalla poromieheksi

Silloin Sami Riskilästä tuli varsinaisesti poronhoitaja, kun appiukko ja toinen vanha poromies luopuivat porokarjoistaan. Vävypoika osti ne ja liittyi kaupan vuoksi entistä tiukemmin vaimonsa sukuun ja perinteeseen.

– Reittä pitkin piireihin, Riskilä hymyilee.

Siitä alkoi myös muutos, jonka vuoksi Sami Ruismäki muuttui Sami Riskiläksi.

Päätöstä piti hetki pureskella. Viime vuonna, kymmenen vuoden pohtimisen jälkeen, koko perhe otti yhteiseksi nimekseen vaimon tyttönimen.

– Poropiirit ovat pienet ja tiiviit. Ennen sai aina selvittää ja selittää pohjalaista alkuperää olevaa Ruismäki-nimeä. Riskilästä heti kaikki tietävät, kuka olen ja mistä tulen.

Harmaapaitainen, keski-ikäinen mies seisoo laudoista tehdyn aidan oviaukolla. Ympärillä kasvaa nokkosia
Syksyn tullen porot haetaan metsistä kotiin ja aitaan, johon niitä ruokitaan rehulla, heinällä ja jäkälällä.Antti Mikkola / Yle

Koira, jonka enkelit hakivat

Riskilä on aina liikkunut luonnossa, metsästänyt ja kalastanut mummolansa mailla Rovaniemen Perunkajärvellä. Luonto ja eläimet ovat aina olleet hänelle tärkeitä. Ensimmäinen oma porokoira Nella ehkä tärkein.

– Se oli enemmän kuin koira, ystävä, puhetta vailla, painonsa arvoinen kultaa.

Nella-koira sai elää vain kymmenen vuotta, sille tuli syöpä. Koiran lopettaminen oli omistajalleen kova pala.

– Ei siitä ole päässyt yli vieläkään.

Koiran kuoleman jälkeen Riskilällä oli vaikeuksia nukkua. Kolmantena yönä hän näki unta vanhoista, jo edesmenneistä poromiehistä. Uni oli niin erikoinen, että mies ihmetteli sitä ääneen vaimolleen.

– Hän sanoi, että etkös ymmärrä, ne olivat enkeleitä, tulivat Nellaa hakemaan.

Vanhat poromiehet, porokoiraa vastaan. Sen yön jälkeen Riskilä pystyi taas nukkumaan.

Luonto yhä herra

Edelleen 2020-luvulla luonto määrittää poronhoitoa. Luonnon ennusmerkkejä lukemalla voi tehdä suunnitelmia etukäteen.

– Tammikuussa appiukko katsoo aina, että milloin tehdään heinä. Ainakin 85-prosenttisesti hänen ennusteensa ovat osuneet oikeaan.

Tosin ilmasto on nyt muuttunut niin, että mikään vanha ei tahdo pitää paikkaansa. Viime talvenakin satoi vettä useampana päivänä, mikä on Lapissa harvinaista.

Eteläisellä poronhoitoalueella suurin osa poroista on tarhoissa talvet, sillä laidunalueet ovat jääneet muun yhteiskunnan jalkoihin. Kiihtyvät metsänhakkuut kaventavat laidunmaita entisestään.

Porojen talviruokinta tuo paitsi kustannuksia myös lisätyötä.

– Poroja täytyy hoitaa joka päivä, mikäli et saa jotakuta hoitamaan niitä vaikka lomareissun ajaksi, Riskilä kertoo.

Keväällä aitaporotkin pääsevät metsään. Silloin alkaa keskustelu siitä, miksi porot ovat tienpäällä tai saavat kulkea yksityisillä mailla, syödä toisten pelloilta heinää. Etenkin sosiaalisessa mediassa keskustelu on välillä roisia ja porot halutaan navettaan muun karjan tavoin.

– Ei poro elä niin, Riskilä sanoo.

Puolivillinä pohjoisen eläjänä poron ruoansulatus vaatii metsän ruokaa toimiakseen. Sen vuoksi poromiehet keräävät kesällä lehtivihtoja, kerppuja, niittävät niittyheinää ja keräävät jäkälää, jotta poroille olisi talvellakin tarjottavana luonnonruokaa.

Kaksi mustaa porokoiraa nauttii omistajansa rapsutuksista
Perheen nykyiset porokoirat Nata ja jo harmaantunut Jippu ovat tärkeitä kavereita porotöissä ja muutenkin.Antti Mikkola / Yle

Ulkopuolisten pilkka vahvuudeksi

Poronhoidon ulkopuolelta tuleva paine, ilkeily ja panettelu hitsaa poronhoitajia tiukasti yhteen.

Sami Riskilän mukaan poromiehet harvoin pyytävät apua toisiltaan, mutta jos pyydetään, tulevat muut auttamaan heti. Oli kysymys fyysisestä työstä tai henkisestä avusta.

Riskiläkin on oppinut puhumaan tutussa porukassa porotöiden kautta. Hänelle omasta työroikasta on tullut tärkeitä luottoystäviä. Erityisesti hän arvostaa toisten hienotunteisuutta, sitä ettei asioista udella. Puheen aika tulee, viimeistään silloin kun pitkän työpäivän jälkeen lämmitetään sauna ja istutaan tulille.

– Sen huomaa, kun joku alkaa ensin tulta tuijottaa ja sitten puhua. Eikä hän muihin katso, tulelle kertoo, mikä mieltä painaa. Silloin muut eivät puhu, kuuntelevat vain.

Tärkeää on luottaa siihen, että tulilla puhutut asiat jäävät kämpälle. Siksi Riskilä on itsekin voinut avoimesti kertoa perheensä tilanteesta.

Kun omat valinnat uuvuttavat

Kuluttava tilanne on alkanut jo pari vuotta sitten, kun pariskunta pyöritti vielä ruokaravintolaa Napapiirillä, Joulupukin pajakylässä.

Poronhoidossa päivät venyvät pitkiksi. Kun siihen päälle lisää toisen työn, loppuvat tunnit välillä kesken. Pariskunnan terveys alkoi pettää, kun pahimmillaan yöunet jäivät kolmeen tuntiin.

Oli todettava, että poronhoidon ja ravintolan yhdistäminen ei enää onnistunut.

Pahin aika oli syksyllä, kun poroja alettiin taas koota metsistä kotiin. Jotkut niistä olivat kulkeneet kauaksikin kotiaidasta. Niitä lähdettiin hakemaan sen jälkeen, kun takana oli jo pitkä päivä ravintolassa.

Ravintolalla meni usein aamuseitsemästä iltayhdeksään. Sen jälkeen oli hypättävä Hiaceen ja lähdettävä hakemaan poroja naapuripaliskuntien puolelta, vieropalkisilta.

– Eräänäkin yönä ajoimme Hannan kanssa 600 kilometriä. Kotiin pääsimme aamu kolmelta ja sitten kohta jo ylös ja ravintolaan.

Selvää oli se, että jotain piti muuttaa. Unettomat yöt jatkuivat, mutta nyt miettien, miten tulevaisuus turvataan. Ainoa selkeä asia oli, että porot jäävät.

Poron korvamerkkejä kaiverrettuna puisten tuolien selkänojaan
Ravintolan tuolien selkänojiin on kaiverettu oman paliskunna, Poikajärven, korvamerkkejä. Poromerkki on poromiehelle kuin allekirjoitus.Antti Mikkola / Yle

– Yhtenä aamuna Hanna sitten nousi ja sanoi, että nyt tiedän, mitä tehdään. Tehdään pieni ravintola tänne kotiin, tähän porotilalle.

Uuden ravintolan ja saunatilat rantaan Sami Riskilä rakensi vain pari vuotta sitten, silloin kun korona oli juoman nimi.

Nyt napapiirin ravintola on tyhjillään ja satojen tuhansien investointi kotona Perunkajärvellä odottaa asiakkaita. Paine on kova, sillä kukaan ei tiedä milloin Lapin matkailu elpyy taas ennalleen.

– Poromiehellä matikka on oltava nelonen ja uskonto kymppi.

Muuta ei voi kuin uskoa ja luottaa tulevaisuuteen. Tuki ja lohtu vaikeassa tilanteessa on poroissa.

– Kyllä varmasti olisi rankempaa ilman poroja. Kun niiden luokse menee, niitä ruokkii ja katselee luonnon enteitä, mieli tyhjenee muista asioista, sanoo Sami Riskilä.

Kiitosta saa myös vaimo.

– Kun välillä mietin ja murehdin liikaa, niin vaimo sanoo, että onhan sinulla porot ja ihmisiä jota rakastaa ja jotka rakastavat sinua. Kaikilla ei ole.

Vaikka muu menisi, jäljelle jää porot

Juuri hetkessä elämistä Sami Riskilä haluaisi vielä oppia.

– Mutta kummasti sitä aina miettii ja murehtii tulevaa.

Hän myöntää, että oleminen osana pitkää katkeamatonta sukupolvien ketjua herättää ajattelemaan, ettei ainakaan itse haluaisi olla se, joka ketjun katkaisee. Perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, joista toinen on ollut jo vanhempien kanssa turistihommissa.

Tyttärille ei haluta asettaa paineita jatkaa suvun poroperintöä. Riskilä siteeraa appiukkoaan.

– Menee miten menee. Poronhoito vaatii tietynlaista luonteenlaatua. Se on tasapaksua puurtamista.

Metsään on lähdettävä säällä kuin säällä.

Riskilä muistelee kuitenkin erästä kertaa metsässä porokämpällä, porojen kokoamisen aikaan. Aamulla sade hakkasi kämpän kattoa niin, että tuntui kuin se romahtaisi. Silti ulos oli lähdettävä.

Kaatosateessa mönkijällä ajettiin kilometrejä, ympäröiviin vaaroihin levinneiden porojen perässä. Vesinorot valuivat jo ihoa pitkin.

– Ja kun päivän päätteeksi yhteispelillä saatiin porot aitaan, ei sitä hyvän olon tunnetta voita mikään.

Koira haukkuu pientä poronvasaa
Antti Mikkola / Yle