Pekka Juntin kolumni: Perustetaan ylpeyden ja ahdistuksen keskusmuseo

Professori Laura Kolbe ehdotti Helsingin Sanomissa, että metsien ja sotiemme ainutkertaisia tarinoita kannattaisi tarjota matkailijoille nykyistä terhakkaammin. Minulla on parempi ajatus, kirjoittaa Pekka Juntti.

museot
Kolumnisti Pekka Juntti
Pekka Tynell / YLE

”Suomessa on kaksi aihekokonaisuutta, joista riittäisi yllin kyllin kerrottavaa, kun nähtäisiin hieman vaivaa: metsän tarina ja eurooppalaisittain ainutkertainen sotahistoria”. Näin kirjoitti (siirryt toiseen palveluun) Euroopan historian professori Laura Kolbe Helsingin Sanomissa.

Hesari tarttui (siirryt toiseen palveluun) Kolben ajatukseen pääkirjoituksessaan ja ehdotti, että Suomeen pitäisi perustaa sotahistoriallinen keskusmuseo. Kyberturvallisuuden työelämäprofessori Jarno Limnell antoi idealle (siirryt toiseen palveluun) vahvan tuen Twitterissä. Ulkoasiainneuvos Alpo Rusi jatkoi ajatusta (siirryt toiseen palveluun) ulkopolitiikan museon konseptilla, jonka yksi osa olisi sotahistoria. Ministeri Seppo Kääriäisen vastaus Rusille henki vinoa savolaista innostuneisuutta.

Innostuinpa minäkin ideoimaan.

Minusta metsän ja sotien tarinat pitäisi viedä samaan museoon. Museon nimi voisi olla Ylpeyden ja ahdistuksen keskusmuseo. Sillä eikö ole niin, että tuskin mitkään asiat aiheuttavat meissä yhtä aikaa niin suurta ylpeyden tunnetta ja ylisukupolvista ahdistusta kuin sodat ja suomalaisen metsän tarina. Entä voiko olla mitään suomalaisempaa kuin tämä jurouttava tunteiden sekamelska?

Museo olisi retki suomalaisuuteen. Kierros lähtisi Ylpeyden huoneista ja se olisi kaikkia aisteja hellivä, kohottava kokonaisuus. Tietokoneanimoitu, kattoon heijastettu puolialaston Tapio Rautavaara hokisi mantraa ärrä pärskähtäen: ”Pystymme siihen, perkele.”

Sireenit ulvoisivat, talot ja lapset räjähtelisivät kappaleiksi, mikä elämys!

Suurelta näytöiltä näkisimme hyökkääviä suomalaisjoukkoja, tankin räjäyttämisen, hymyilevän lotan pyyhkimässä haaavoittuneen naarmuja pehmeimpään Serlaan.

Sodan Helsinki -huone huojuisi ja vavahtelisi, kun ilmapommitus osuisi kaupunkiin. Sireenit ulvoisivat, talot ja lapset räjähtelisivät kappaleiksi, mikä elämys!

Sota ja savotat ovat miessankareiden riemukulkua, joten naisten osa näyttelyssä olisi ilmaista hikisen tukkijätkän tanssiinkutsu kimakalla naurulla tai itkeä raskasta elämäänsä ja menetyksiään pimeässä navetassa lehmän kylkeä vasten sekä tehdä kaikki kotityöt.

Savotta-huoneessa kaatuisi puu, pihka tuoksuisi, saha soisi, suomenhevonen pärskähtäisi. Kohta laskettaisiin tukilla kosken pyörteissä, kunnes päädyttäisiin rannalle. Jo suolikaasun hajusta tietäisimme, että se on joka raha haisee. Täällä tehdään sellua, hyvinvointi-Suomea, täällä luodaan rikkauksia, onnea ja sosialidemokratiaa.

”Pystymme siihen, perkele.”

Niin kuin hyvissä bileissä aina, ilo päättyy krapulaan. Kierros siirtyisi Ahdistuksen huoneisiin. Tunnelma muuttuisi äkisti, pian kulttuurimatkailijan rintaa puristaisi ikävä ja alakulo. Sillä kun aseet on laskettu, keksit ripustettu ylisille eikä kukaan enää jaksa uskotella itselleen, että me tulemme taas sinä tyttöni hoi, sillä mitä hittoa me siellä, kun metsät ovat sileänä ja rääseiköissä heiluvat enää keskivartalolihavat motokuskit ilmastoiduissa ohjaamoissaan.

Esineistössä olisivat ainakin Mannerheimin keppi, Kyösti Kallion viikset, kasapanoksella räjäytetyn venäläisen konekivääriampujan luita sekä maitohenttari, jota mummut saisivat interaktiivisesti kolisutella.

Kaivinkoneet kaivaisivat suota, mutaiset vedet soljuisivat kohti sinilevän vihertämää merta.

Kattoon heijastettu puolialaston Arja Saijonmaa laulaisi ”yöhön synkkään tieni käy.” Videoinstaallatiossa hiirihaukka etsisi turhaan istumapuuta hakkuuaukealta, joka jatkuisi, jatkuisi jatkuisi…

Kaivinkoneet kaivaisivat suota, mutaiset vedet soljuisivat kohti sinilevän vihertämää merta.

Ahdistuksen huoneiden pysähtyneessä tilassa katsoisimme sukujemme tarinoihin, joista jokainen on trauma, ja niistä muodostuu Suomen tarina. Näkisimme valtavasti surua, nälkää ja puutetta.

Talon ainoa poika kuoli luotiin liian nuorena, toinen vammautui patotyömaalla, kolmas meni sekaisin ja loput joko ryyppäsivät itsensä hengiltä tai tappoivat itsensä työllä, hyvin moni teki ne molemmat. Lapset kasvoivat miten kasvoivat, monin tavoin vinkkuralle ilman syliä ja lämpöä.

Sotilaiden pojat oppivat, etteivät voisi koskaan saavuttaa niin paljon kuin isänsä sodissa ja savotoissa. Silti he yrittivät, sillä työllä määritettiin ihmisyyden mitta. Moni tappoi itsensä työllä ja huonoilla elintavoilla, koska oli kunniallista unohtaa tarpeensa suuremman päämäärän edessä.

Näytöille välähtelisi kuvia punasilmäisistä, turvonneista miehistä, kulunut värssy 54-vuotiaan kuolinilmoituksessa, valkoisten ristien rivit, konkurssin vuoksi suljettu Kesoil ja yrittäjäisän siniseksi hakkaamat lapset leikkimässä legoilla turvakodin tahmaisella muovimatolla ja suomalainen nainen itkemässä joogaopettajan olkaa vasten, koska Lihakunta vei lehmät.

Olen varma, että kierroksen jälkeen museokahvilassa istuisi elämykseensä vaipunut hiljainen kulttuurimatkailija, jonka pää tapailisi ajatusta: Only in Finland.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä toimittaja ja tietokirjailija.

Aiheesta voi keskustella 16.9. klo 23:00 asti.