Sari Kontran kolumni: Millaisia muistoja jätämme ensimmäisistä koulupäivistä?

Poikkeusoloista huolimatta tällä viikolla koetaan noin 60 000 ensimmäistä koulupäivää, kirjoittaa opettaja Sari Kontra.

Koulutus ja kasvatus
Sari Kontra, Yle, 19.12.2019
Juha Kivioja / Yle

Muistan kukallisen koulurepun ja kankeat oranssit farkut. Farkut likaantuivat liukumäessä heti ensimmäisellä välitunnilla eikä minulla ollut vaihtohousuja mukana. Nolotti. Sain vihreän aapisen, ja pulpettini oli ikkunan vieressä luokan takaosassa.

Pyyhekumit olivat halvimmat mahdolliset, ja ne suttasivat lyijykynänjäljen harmaaksi nuhruksi paperiin. Ruokailussa joimme vuosikymmeniä palvelleista peltimukeista. Muutamaa kuukautta aiemmin tehtävässään aloittanut presidentti Martti Ahtisaari oli tuttu vieras uutisissa, jotka liittyivät lähes poikkeuksetta taittuvaan lamaan.

Perinteisesti elokuu on kansakuntamme ryhtiliikkeen ja arkeen palaamisen kuukausi. Puhumme fyysisestikin sorvin ääreen palaamisesta. Pääsemme tapaamaan työ- ja koulukavereita ja vaihtamaan kuulumisia. Joulukuussa pudistelemme päätämme ohi vilahtaneelle syksylle.

Viimeisten kuukausien aikana elämä on mennyt monella tapaa uuteen järjestykseen. Tavallisesti lukuvuoden alkua edeltävä viikko on täyttynyt valmistelusta ja kutkuttavasta jännityksestä. Tänä syksynä monissa perheissä jännitetään, hermoillaan ja pelätäänkin tulevia viikkoja ja kuukausia. Ajatukset palaavat vääjäämättä kevään rajoituksiin ja tiukennuksiin, kun jokainen ruokakunta pohtii omia kikkakolmosiaan arjen pyörittämisen varalle.

Kahdenkymmenenneljän oppilaan ryhmän suositusten mukainen käsienpesu kestää nopeimmillaankin kahdeksan minuuttia, mutta todellisuudessa toistakymmentä.

Luen suosituksista, miten asioita tulisi, pitäisi ja olisi hyvä tehdä sekä pohdin kollegan kanssa, voiko nokkahuilua soittaa musiikintunnilla lähimetsässä. Tiedän, että kahdenkymmenenneljän oppilaan ryhmän suositusten mukainen käsienpesu kestää nopeimmillaankin kahdeksan minuuttia, mutta todellisuudessa toistakymmentä. Suosituksia lukiessani tunnen sympatiaa kollegoita ja erityisesti rehtoreita kohtaan.

Pandemiasta huolimatta kymmenettuhannet ekaluokkalaiset aloittavat tällä viikolla koulutiensä. Moni vaihtaa koulua, aloittaa toisella asteella tai kenties korkeakouluopinnoissa myöhemmin syksyllä. Etäohjeet, aikataulut, porrastukset ja poikkeukset täyttävät kalenterit ja mielen. Ensimmäiset koulupäivät ovat taatusti ikimuistoisia, mutta varmasti eri tavalla kuin kukaan osasi vielä puoli vuotta sitten kuvitella.

Kevään lähiopetusjakso päättyi armollisesti suvivirteen, mutta tämän jakson päättymisaikataulusta ei kellään ole tietoa.

Viime kevään seitsemän etäopetusviikkoa sekä loppukevään viimeisten viikkojen lähiopetusjakso antoivat osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Käsienpesujonot, porrastetut aikataulut ja ulkona työskenteleminen tulevat tutuksi myös näin lukuvuoden alkaessa. Päiväkodeissa lapset luovutetaan eteisessä ja akuuteimmat kuulumiset vaihdetaan puhelimitse. Saan jälleen kuulla olevani tylsä aikuinen, koska kiellän rinnakkaisluokkalaisen parhaan kaverin kanssa hengaamisen. Heitän oppilaan kanssa henkisiä ylävitosia, koska fyysistä kontaktia on muistettava välttää.

Olen kiitollinen noista toukokuun kahdesta lähiviikosta, sillä nyt asioita ei tarvitse polkea käyntiin aivan nollasta. Toisaalta kevään lähiopetusjakso päättyi armollisesti suvivirteen, mutta tämän jakson päättymisaikataulusta ei kellään ole tietoa.

Tänä syksynä päivät eivät todennäköisesti vilahda muiden syksyjen tavoin. Ne laahustavat jonossa yhä lyhyempinä, ja pahimmassa tapauksessa täyttyvät tilastojen seuraamisesta, skenaarioiden maalailemisesta ja epätietoisuudesta, jossa kuka tahansa voi olla toiselle uhka. Lietsomme toisiimme paniikkia ja kasvatamme huolta ympärillämme. Turhaudumme aiheellisesti kanssaihmisten sooloiluun ja väsymme jatkuvasti muuttuviin ohjeisiin.

Kukaan meistä ei tilannut vallitsevia olosuhteita, eikä kellään tässä yhteiskunnassa ole ratkaisuja kaikkiin asioihin. Tiedämme kuitenkin sen, että pulpettien ääreen tällä viikolla palaavat koululaiset joutuvat tulevaisuudessa mukaan ratkomaan yhä kiharaisempia haasteita. Haluaisin nähdä, että me aikuiset näytämme esimerkkiä siitä, miten asioita hoidetaan yhteistyössä ja luottamuksella toisten kanssa. Voimme itse päättää, nostammeko kasvomaskin ensin omalle naamalle ja pidämme etäisyyttä vai ryhdymmekö moralisoimaan toisten tekemisiä.

Näistä ajoista ei ehkä jää muistoksi ensimmäisen koulupäivän likaamia oransseja farkkuja, mutta toivottavasti välittäviä katseita, rohkaisevia sanoja sekä ajatus yhdessä selviämisestä. Hitaasti laahustaviin päiviin kannattaa pysähtyä. Parhaansa tekeminen riittää, kun kaikki muistavat tulla mukaan.

Hyvää lukuvuotta ihan jokaiselle.

Sari Kontra

Kirjoittaja on juvalaissyntyinen opettaja, joka jännittää uuteen kouluun menemistä.

Kolumnista voi keskustella 14.8. klo 23:00 asti.