1. yle.fi
  2. Uutiset

"Varmaan tiedätte, millä asialla olen", sanoi naapurin isäntä – näin Eine Koskisesta tuli sotaorpo, eikä isästä enää puhuttu

Lapsen surun kohtaaminen on muuttunut täysin yhden ihmisiän aikana. Nyt lapselle puhutaan jopa itsemurhasta.

surutyö
Eine Koskinen ja Esko Raitanen istumassa vierekkäin katsoen kameraan.
Sisarukset Eine Koskinen ja Esko Raitanen menettivät talvisodassa isänsä. Tunteista ei juuri perheessä puhuttu, mutta joitakin muistoja isästä on jäänyt.Emilia Korpela / Yle

Maanviljelijä Yrjö Raitanen kaatui talvisodassa helmikuussa 1940.

Kello oli kaksi yöllä ja pakkanen viiltävän kova. Käynnissä oli Neuvostoliiton suurhyökkäys. Raitanen seisoi suojassa kiven takana. Äkkiä kranaatti iski hänet kiveä vasten.

Raitasen ystävä yritti iskun jälkeen ravistella häntä, mutta ei saanut vastausta. Ystävä raahasi ruumiin huoltotien varteen ja nosti puun juurelle istumaan. Raitasen kellon ja rahapussin hän otti viedäkseen ne kotiväelle.

Kesällä vietettiin sankarihautajaisia, mutta Raitasen arkku oli tyhjä. Hautajaisia seuraamassa oli sotaleskeksi jäänyt vaimo sekä pariskunnan kolme lasta.

Yhdeksänvuotias Eine Koskinen puristi tiukasti molempien pikkuveljiensä käsiä. Tämän hän muistaa hautajaisista kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin.

Sota-aikana monet perheet kokivat menetyksiä. Lapset jäivät sodan jalkoihin, sillä ei ollut aikaa eikä osaamista kohdata lasten surua ja antaa kriisiapua.

Nyt monet sotaorvot ovat 90-vuotiaita. Heidän elämänsä aikana lasten huomioiminen ja tieto lasten surusta on muuttunut täysin.

Tässä jutussa pääset lukemaan siitä, millaista oli kasvaa sotaorpona viime sotien aikaan, ja miten tieto lasten surusta on muuttunut ihmiselämän aikana.

Kuolemasta kerrottiin suoraan ennenkin, mutta nykyään lapsen ehdoilla

Eine Koskinen muistaa tarkkaan, kuinka suruviesti hänen isänsä kuolemasta tuotiin.

– Polkua pitkin tuli naapurin suuren talon isäntä. Hän oli iso, lihava mies, joka käveli laiskasti mäkeä alas. Äiti sanoi, että minä tiedän, mitä hän tulee sanomaan. Mies tuli sisälle, istui penkille ja sanoi, että kyllä te varmaan tiedätte, millä asialla olen. Äiti sanoi, että kyllä me tiedämme, Koskinen kuvailee hetkeä.

Koskinen muistaa vielä viestin tulon jälkeen maanneensa veljiensä kanssa vatsallaan pöydällä odottaen, että isä tulisi kotiin. Hän kuvailee suruviestin jälkeistä aikaa kaoottiseksi.

Sotaorvoista kirjan kirjoittanut historioitsija Eeva Tammi kertoo olleen yleistä, että lapsi oli paikalla kun suruviesti tuotiin, ja hän sai tiedon samaan aikaan kuin talon aikuisetkin. Yleensä lapset näkivät äitinsä reaktion isän kuolemaan: äiti saattoi ruveta itkemään tai jopa pyörtyä.

Lehti-ilmoitus maanviljelijä Yrjö Koskisen kuolemasta.
Yrjö Raitasen kuolinilmoitus julkaistiin lehdessä. Se on yhä Eine Koskisella tallessa.Emilia Korpela / Yle

Nykyään suositellaan, että lapselle kerrotaan hänen läheisensä kuolemasta suoraan. Asian yhdessä käsitteleminen auttaa lasta sanoittamaan tapahtunutta ja siten hyväksymään sen osaksi omaa tarinaa.

Vaikka lapsi olisi erittäin nuori, kertomista varten ei odoteta, että lapsi pystyy ymmärtämään asian, kertoo sosiaalipsykologi Kati Kärkkäinen.

– Ymmärrys kasvaa pikku hiljaa jutellessa. Usein lapselle ei riitä se, että kuolemasta kerrotaan kerran, vaan täytyy toistaa asiaa.

Kuolemasta kertominen lapselle ei eroa Kärkkäisen mukaan juuri aikuiselle kertomisesta. Tärkeää on, että asian kertomiseen valitaan mahdollisimman rauhallinen hetki mahdollisimman pian, kun asiasta tiedetään. Parasta on, jos asiasta kertoo lapselle tärkeä ihminen.

Lapselle kertoessa korostuu konkreettisuus. Lapselle voi selittää kuoleman esimerkiksi kuvailemalla, miten keho lakkaa toimimasta, eikä ihminen enää kuule tai näe mitään. Kielikuvat esimerkiksi pois nukkumisesta ja taivaaseen menosta hämmentävät helposti lasta.

Kertojan täytyy kuitenkin tasapainoilla sen kanssa, mitä kertoo: totuus täytyy kertoa suoraan, mutta lapselle ei esimerkiksi tarvitse kuvailla ruumiin murskautumista onnettomuudessa. Jos kuolinsyynä on ollut itsemurha, lapsen olisi hyvä tietää se.

Tärkeää on, että aikuisella on aikaa ja kärsivällisyyttä kertoa kuolemasta useasti ja vastata lapsen kysymyksiin. Se voi olla rankkaa, jos itsekin suree, mutta näin lapsi pikku hiljaa ymmärtää asian.

Lasten surua kuvaillaan usein raidalliseksi: välillä lapsi voi tuntea itsensä hetken pohjattoman murheelliseksi, jonka jälkeen hän taas palaa leikkimään.

Jos lapselle ei kerrota kuolemasta tai jotain siihen liittyvää salataan häneltä, lapselle voi tulla hämmentynyt olo. Lapset ovat taitavia huomaamaan salaamisen, ja hän saattaa alkaa ajatella, että hänessä itsessään on jotain vikaa. Lapselle voi tulla myös petetty olo, jos asiat selviävät hänelle vasta myöhemmin.

Sota-aikana vaikeudet lakaistiin maton alle, nyt lasten tunteille annetaan tilaa

Raitasten perheessä ei monen muun perheen tapaan juuri puhuttu isän kuolemasta. Perheen äiti ei halunnut puhua asiasta, eikä asiasta puhuttu koulussakaan. Harva sotaorpo tiesi muista vanhempansa menettäneistä.

Vasta viime vuosina Koskinen on puhunut isänsä menetyksestä.

– Kukaan ei ole halunnut kysyä, miltä minusta on tuntunut. Edes mieheni kanssa ei ikinä puhuttu sanaakaan tällaisista, vaikka hänen veljensäkin oli kaatunut sodassa.

Koskiselle jäi ajasta tunne, että jokainen kantoi taakkansa yksin, oli lapsi tai aikuinen. Kun menneisyyden tapahtumia ei käsitelty, niistä puhuminen saa hänen sydämensä yhä läpättämään hieman nopeammin.

Sota-aikana kotiin jääneillä riitti töitä niin, ettei voitu pysähtyä suremaan. Eine Koskisen pikkuveli Esko Raitanen muistaa yhä, kuinka hänen rintansa oli koko syksyn kipeä, kun hän oli tehnyt kesällä heinätöitä.

– Aika oli sellainen, että kaikki vaikeudet lakaistiin maton alle. Elämä oli vaatimatonta, ja piti miettiä toimeentuloa. Nykyään lapsille selitetään kaikkea, Koskinen pohtii.

Historioitsija Eeva Tammi kertoo, että ihmisten oli pakko selviytyä ja tehdä työtä surusta huolimatta. Suomi oli tuolloin vielä maatalousvaltainen maa. Suuri osa sotaorvoista asui maaseudulla, missä lapsetkin joutuivat työntekoon.

Eine Koskinen pitelee lähikuvassa rinnallaan äitinsä saamaa sururistiä.
Eine Koskinen peri äidiltään sururistin.Emilia Korpela / Yle

Surusta selviämiseen auttoi, jos lapsen läheltä löytyi yksikin turvallinen aikuinen, joka oli hänen tukenaan.

Nykyaikana lasten tunteille osataan antaa tilaa. Tiedetään, että sureva lapsi tarvitsee läheisyyttä ja kosketusta.

Sosiaalipsykologi Kati Kärkkäinen muistuttaa, että isokin lapsi voi kaivata syliä. Aikuinenkin voi kertoa lapsille ajatuksistaan ja sanoa lapselle, että hänen on vaikea ymmärtää tilannetta.

Aikuisen voi olla helpompi ajatella, että lapset sopeutuvat nopeasti uusiin tilanteisiin. Kärkkäinen kumoaa tämän ajatuksen, sillä lapset ovat yksilöitä ja reagoivat asiaan eri tavoin. Lapsi voi jopa esittää sopeutuvansa, koska ei halua lisätä läheistensä tuskaa. Jos lapsi ei puhu surusta, se ei ole välttämättä merkki, että lapsi on päässyt yli kuolemasta.

Tärkeää on varmistaa, että lapsen ympärillä on suojaavia tekijöitä: koulu sujuu, hänellä on kavereita, perhesuhteet ovat turvalliset. Lapsella pitäisi olla tunne, että hän saa puhua aiheesta, vaikka se olisikin vaikea.

Kuollut vanhempi voi jäädä arvoitukseksi, jos kukaan ei häntä muistele

Koskinen ja Raitanen muistavat joitakin hetkiä isästään. On täysin sattumaa, millaiset asiat mieleen jäivät. Koskinen naurahtaa muistellessaan isänsä omanlaista tapaa kuivata sormensa yksi kerrallaan.

Raitanen muistaa olleensa neljävuotiaana seuraamassa, kuinka hänen isänsä purki sukulaismiehen kanssa vanhan puintiaitan paksuja lankkuja saunapuiksi.

– Isä nosti minut lankun päälle ja jatkoi sahaamistaan. Rupesin itkemään. Isä nosti minut alas ja sanoi, että "ethän sinä uskonut, että minä pudotan sinut".

Muistoksi isästä on jäänyt myös vanhempien hääkuva, kuolinilmoitus ja rykmentin pastorin lähettämä kirje kaatumisesta.

Pöydällä sodassa kaatuneen Yrjö Raitasen hääkuva, kirje rykmentin pastorilta ja valokuva perheen lapsista.
Eine Koskinen on pitänyt tallessa vanhempiensa hääkuvan ja kuvan sisaruksista. Keskellä kuvaa on rykmentin pastorin lähettämä kirje.Emilia Korpela / Yle

Sotaleskillä oli iso rooli siinä, miten kuollutta isä muisteltiin perheessä. Monissa perheissä pidettiin esillä kuvaa isästä. Kaikki eivät kuitenkaan halunneet puhua kaatuneesta.

– Jotkut äidit vaikenivat menetyksestään. Ehkä se on ollut keino kantaa taakkaa, kun muita työkaluja siihen ei ollut tarjolla. Jos äiti meni uusiin naimisiin, oli mahdollista, ettei uusi mies halunnut vainajaa muisteltavan, historioitsija Tammi kertoo.

Useat sotaorvot olivat hyvin nuoria isän kaaduttua tai syntyivät vasta kuoleman jälkeen. Silloin oli mahdollista, ettei lapsi osannut kaivata ihmistä, joista heillä ei ollut muistoja.

Sosiaalipsykologi Kärkkäinen kuvailee, että vanhempi, jota lapsi ei muista, voi jäädä hänelle arvoitukseksi. Lapsi ei pysty muistamaan ihmistä hänen kolmen ensimmäisen vuoden ajalta, sillä hänen aivonsa eivät ole vielä kehittyneet tarpeeksi.

Ilman muistoja lasta ei raasta ikävä, mutta hän voi kuitenkin unelmoida vanhemmasta. Hän voi tehdä vanhemmasta ihannoidun kuvan ja pohtia, millaista olisi, jos kuollut vielä eläisi.

Kärkkäinen neuvoo rakentamaan lapsen kanssa kuvaa vanhemmasta. Lapsen kanssa voi katsoa valokuvia tai kertoa ajasta ennen hänen syntymäänsä.

– Lapset puhuvat, ettei heillä ole isää. Siihen voi sanoa, että sinulla on äidin lisäksi isä, mutta hän on kuollut.

Sotaorvot puhuvat viimein kokemuksistaan

Sotaorvot kasvoivat ilmapiirissä, jossa sotaorpoudesta ei saanut puhua. Historioitsija Tammi kertoo, kuinka sotaorvoille saatettiin jopa todeta, että huonoimmat sotilaat kaatuivat.

Sotaorvot alkoivat perustaa yhdistyksiä vasta 1990-luvulla, kun he jäivät eläkkeelle. Vasta silloin saattoi selvitä, että heidän tuntemansa ihminen oli myös menettänyt vanhempansa sodassa.

Tammi kuvaa sotaorvoiksi jääneitä selviytyjiksi, jotka pärjäsivät elämässään keskimäärin hyvin vaikeista lähtökohdista huolimatta.

Koskinen uskoo, että käsittelemättömät asiat ovat jättäneet varmasti heihin tunnelukkoja. Myös Raitanen toteaa, että tunneasioista on vaikea puhua.

– Olen ajatellut itseäni isänä. Uskon, että siinä on ollut jotain puutteellista, Raitanen pohtii.

– Ei ole. Olet ollut hyvä isä. Ja minä olen ollut hyvä äiti, Koskinen toteaa.

Kärkkäinen kuvaa, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana lasten tarpeiden pohtiminen on mennyt huimasti eteenpäin. Lapsen surun kohtaaminen on osa suurempaa ajatusta, että lapsella on itseisarvo.

Vaikka ajat olivat sota-aikana aivan toisenlaiset kuin nykyään, Koskinen korostaa, että positiivisuus on hänestä elämässä tärkeää. Hänestä vanhoissa ikävissä asioissa ei kannata velloa ja lapsuuden ikävätkin asiat tulee hyväksyä.

– Tämä oli tällainen koko perheen selviytymistarina.

Haastateltavien lisäksi artikkelissa on käytetty lähteenä Eeva Tammen kirjoittamaa kirjaa Sotaorpous ja isän muisto.

Voit keskustella aiheesta sunnuntaihin klo 23 saakka.

Lue seuraavaksi