Hyppää sisältöön

Anna Tuori luki 14-vuotiaana eroottisen romaanin Lolitan, samastui keski-ikäiseen mieheen ja pitää sitä hyvänä asiana

Kulttuurivieras, taidemaalari Anna Tuori tietää, mihin taidetta tarvitaan ja miksi poliittinen korrektius on vaarallista.

– On äärimmäisen arvokasta ymmärtää sellaisia näkökulmia ja tapoja katsoa maailmaa, joita me emme jaa, sanoo taidemaalari Anna Tuori. Kuva: Nella Nuora / Yle

Ensin täytyy meikata toinen silmä. Anna Tuori on laittanut ripsiväriä automatkalla ja työ on jäänyt puolitiehen. Haluaisimme ottaa kuvia taiteilijasta ja silloin on hyvä, että silmät ovat tasapainossa.

Ei niin, että Tuori olisi näissä asioissa turhan tarkka. Taiteilijalla on pitkä ja paksu tukka. Sen hän kietoo kiinni sillä, mitä käteen sattuu osumaan. Erään kerran osui alushousut. Niissä oli kätevä kuminauha, vähän kuin ponnarin lenkki.

– Otin ne suoraan narulta, puhtaat sentään, taiteilija korostaa.

Lounasruokalassa Tuori havahtui siihen, että nuttura alkoi löystyä ja pikkuhousut tippuivat lattialle. Jonkun muun mielestä tilanne olisi saattanut olla nolo, mutta Tuoria tapaus naurattaa.

Tuorista on vaikea olla pitämättä. Hän on yhtä aikaa rento, läsnä ja syvällinen. Ja lukeneisuus paistaa läpi.

Tuori on sukupolvensa lahjakkaimpia taidemaalareita, opiskellut Pariisissa, nimitetty Vuoden nuoreksi taiteilijaksi, ollut Carnegie Art Award ja Ars Fennica -palkintoehdokkaana.

Hänet tunnetaan maalauksista, joissa ilmaistaan jotain sellaista, jota on vaikea sanallistaa. Unenomaisen kotoisan tunnelman särkee jokin pinnan alta puskeva outo ja nyrjähtänyt. Unheimlich (epäkotoinen) on psykoanalyysin isän Sigmund Freudin termi, ja sitä käytetään myös Tuorin maalausten yhteydessä.

Kirjoita se banderolliin

Tuoria huolettaa taiteen latistuminen, se, että taiteessa nostetaan esiin yksinkertaisia, helposti tunnistettavia ja uutisista tuttuja kysymyksiä. Sellaisia kuin rasismi tai ilmastonmuutos. Huolenaiheita, jotka ovat yhteisiä taiteilijoille ja taiteen harrastajille.

– Jos taiteessa käsitellään pelkästään yhteisiä huolenaiheita, meillä on vain samat t-paidat hyvän puolesta pahaa vastaan. Se tuntuu pikemminkin identiteettipolitiikalta. On vanha tapa vahvistaa ryhmää yhteisellä vihollisella. Iso ongelma on se, että vihollisen hakemisesta tulee itsetarkoituksellista, Tuori sanoo.

Tuori korostaa, että taiteessa aiheita on helppo keksiä, eikä pelkkä aihe tee teoksesta kiinnostavaa. Jos puhutaan vain aiheista, ei puhuta siitä, miten teos aihetta käsittelee, miten se on kirjoitettu, maalattu tai sävelletty. Ei toisin sanoen puhuta teoksen sisällöstä.

– Jos taiteesta tulee vain väline ilmaista asiaa, jonka voisi yhtä hyvin kirjoittaa banderolliin, taide banalisoituu, arkistuu ja latistuu, Tuori sanoo.

Anna Tuorin maalauksissa ääriviivat yhtä aikaa piirtävät ja hajottavat ihmistä. Kuva: Nella Nuora / Yle

Mikä ei vavisuta, se vahvistaa

Tuori on aiemmin kritisoinut muun muassa yhteiskunnallisista aiheistaan tunnettuja kuvataiteilijoita Riiko Sakkista ja Jani Leinosta sekä Anssi Pulkkista.

Sakkinen tunnetaan kapitalismia kommentoivista töistä, Leinonen muun muassa hampurilaisketju McDonaldsin nuken mestauksesta ja romanikerjäläisten tuomisesta Kiasman näyttelyyn. Pulkkinen puolestaan teoksesta, joka koostui Syyrian sodan raunioista.

Nuori Voima -lehden esseessä Anna Tuori kirjoitti (siirryt toiseen palveluun), että edellä mainittujen taiteilijoiden teokset ilmentävät tekijöidensä oikeamielisyyttä. Maailmankauheudet estetisoidaan, niistä tulee taidetta. Epäkohdat koristellaan, mutta yhteiskunnallista keskustelua ei synny, eivätkä ihmisten mielipiteet muutu.

Taide ei Tuorin mielestä silloin vavisuta vaan vahvistaa. Tuori pitää tällaista taidetta tekopyhänä ja kaksinaismoralistisena.

Onko tämä jo viherpesua?

Nyt Tuori on lukenut Helsinki Biennalen ja Ihme-festivaalin esittelytekstejä. Biennalesta Tuori bongasi teoksen, jossa ilmastokysymystä käsitellään puuveneellä purjehtien.

– Konteksti tuntui hupaisalta. Biennalen avulla Helsinkiin halutaan lisää turismia, lisää risteilyaluksia ja lentomatkustajia. Ei se jengi sinne puuveneellä ole tulossa.

Tuori muistuttaa, että Biennalen lähistöllä, Vallisaaren naapurustossa on samaan aikaan paljon puuveneitä, joilla ihmiset purjehtivat. Veneiden tuominen taidekontekstiin tuntuu Tuorin mielestä elitistiseltä.

– Onko taide jokin erityinen koroke, jolta voimme opettaa muita, Tuori kysyy.

Maalaria ihmetyttää, miksi ei järjestetä suoraan ilmastofestivaalia, jos ilmastokysymystä halutaan käsitellä kunnolla. Mihin taidetta siinä välissä tarvitaan?

– Tässä ollaan mielestäni lähellä viherpesua. Rahat voisi käyttää mieluummin suoraan ilmastoasioihin, Tuori sanoo.

Taidemaalari Anna Tuorin näkemykset saivat aikaan kiivasta taidekeskustelua. Kuva: Nella Nuora / Yle

Oikeaoppisuus luo huonoa taidetta

Taidetta leimaa Tuorin mielestä tietynlainen poliittinen korrektius ja oikeaoppisuuden vaatimus. Sen mukaan teoksia jaotellaan hyviin ja pahoihin.

– Jopa menneisyyden kirjat ovat yhtäkkiä vääriä, koska niissä on käytetty sanoja, joita ei enää käytettäisi. On tosi pelottavaa, jos ajatellaan, että menneisyys on vihollisemme, jota voimme muokata ja jonka voimme puhdistaa.

Tuori nostaa esiin muun muassa Tom Sawyerin ja Peppi Pitkätossun, joita on jälkikäteen alettu pitää kielenkäyttönsä tai ihmiskuvauksensa vuoksi arveluttavan rasistisina.

– Minulle Peppi on kuvaus yksinäisen lapsen omnipotenssin, kaikkivoipaisuuden, kokemuksesta. On toki selvää, miksi kirjan tapaan kuvata tummaihoisia kiinnitetään huomiota ja miksi sitä pitää miettiä uudestaan.

Tuorin mielestä sensurointikeskusteluissa kieltäydytään hahmottamasta, millaisessa maailmassa kirjat on kirjoitettu.

– Asia ei ole niin yksinkertainen, että ennen oltiin naiiveja. Sanojen ja kielen merkitykset muuttuvat. Teoksilla voi olla sisällöllisiä arvoja, jotka sivuutetaan. Mitä meille silloin jää jäljelle? Voi jäädä hyvin huonoja teoksia, jotka täyttävät oikeaoppisuuden kriteerit.

Anna Tuorin työhuone on täynnä uusia maalauksia, jotka matkaavat seuraavaksi syyskuussa avautuvaan näyttelyyn. Kuva: Nella Nuora / Yle

Nyt Lolita aiheuttaisi someraivon

Yksi teoksista, joka ei nykypäivänä luultavasti täyttäisi kriteerejä, on Vladmir Nabokovin Lolita. Tuori luki sen 14-vuotiaana.

Kirja kertoo keski-ikäisen miehen, Humbert Humbertin, hullaantumisesta alaikäiseen tyttöön, Lolitaan. Jos kirja julkaistaisiin nyt, siitä syntyisi todennäköisesti someraivo. Kirjaa syytettäisiin pedofiiliseksi ja se vedettäisiin pois markkinoilta.

Varhaisteini-ikäistä Tuoria kirja kiehtoi. Siihen liittyi jotain eroottista, kiellettyä ja ristiriitaista. Se herätti uteliaisuuden.

Yllättäen Tuori ei kirjaa lukiessa samastunut Lolitaan, ikäiseensä fiktiiviseen tyttöön, vaan keski-ikäiseen Humbert Humbertiin.

Ja tässä piilee Tuorin mukaan taiteen voima. Sen kautta voi saada näkökulmia maailmoihin, joita ei itse jaa ja joihin ei muuten pääsisi.

– Juuri taiteen avulla voimme nähdä maailman toisen kautta. Siihen ei liity vaatimusta, että toisen teot pitäisi hyväksyä. Siihen ei liity myöskään riskiä, että minusta tulisi sen toisen kaltainen.

Anna Tuorin mielestä sormella osoittelu ei toimi taiteessa. Kuva: Nella Nuora / Yle

Taide antaa toiset silmät

Tuorille taiteen tehtävä ei ole olla moraalinen tai opetuskertomus. Se ei kuitenkaan tarkoita, että taide olisi vailla moraalia.

– Totta kai luin Lolitaa aikoinaan naivimmin. En nähnyt tyttöä uhrina. Ja totta kai käsitän saman kysymyksen eri tavalla, kun olen lukenut kirjan myöhemmin.

Ja tämäkin on Tuorin mielestä olennainen osa taidekokemusta. Ihminen heijastaa teokseen itsensä ja kokemus voi muuttua.

Oikeaoppisuuden vaatimus on Tuorista luovuuden vastakohta ja sen vastakohta, mihin taiteella voitaisiin päästä: alueille, joita on vaikea käsitellä tai lokeroida.

– Kun sisältöjä yksinkertaistetaan ja puhutaan vain helposti tunnistettavista aiheista, sellaiset sisällöt jäävät syrjään, joille pitää hakea sanoja, jotka eivät palaudu puheeseen.

Tuori viittaa musiikkiin tai omaan alaansa maalaukseen, jossa muoto ja väri voivat olla olennainen osa sisältöä.

– Taiteelta vaaditaan tiettyjä asioita, mutta sen poliittinen voima on juuri vapaudessa.

– Yllättäen maalausta voidaan pitää pahana, koska se on materiaa. Näkökulma on kummallinen, koska maalauksia tehdään todella hitaasti. Ne ovat uniikkeja ja ne on tarkoitettu kestämään, Anna Tuori pohtii. Kuva: Nella Nuora / Yle

Puoliso ampuu kaikkiin suuntiin

Anna Tuorin perheeseen kuuluu kaksi teini-ikäistä tyttöä ja puoliso Jyrki Lehtola. Lehtola tunnetaan kolumnistina, valtakunnan satiirikkona, joka ei säästele ketään eikä mitään. Tai kuten Tuori asian ilmaisee: “Jyrki ampuu ympyrän koko säteellä kaikkiin suuntiin”.

Lehtolaa ei voi parhaalla tahdolla luonnehtia poliittisesti korrektiksi.

– Jyrki on kiltti ja kultainen tyyppi. Minusta on kummallista, että ihmisiltä on mennyt satiirin ymmärrys ja ironian taju. Se liittyy samaaan ilmiöön, että vaaditaan poliittista korrektiutta ja oikeamielisyyttä. Asiat ymmärretään sanasta sanaan.

Tuori korostaa, että demokratian kannalta on oleellista saada vallalla oleviin näkemyksiin myös toinen perspektiivi. Sekä Tuori että Lehtola kaivavat tällaisia näkökulmia esiin.

Helsinkiläiseltä työhuoneelta löytyy kaikkea, mitä taiteilija tarvitsee. Kuva: Nella Nuora / Yle

Toimiiko tämä väri, hän kysyy värisokealta

Pariskunta kommentoi toistensa töitä. Tuori lukee Lehtolan tekstejä ja kysyy puolestaan puolisonsa mielipidettä omista maalauksistaan. Näin siitä huolimatta, että Lehtola on värisokea ja värit ovat oleellinen osa Tuorin ilmaisua.

– Jyrki on niin pahasti värisokea, että se on järjetöntä. Hän näkee värit yhtä huonosti kuin koirat näkevät. Ja kuitenkin aina kysyn, että kato nyt, toimiiko tämä.

Tuori kertoo katsoneensa tyttärensä kanssa netistä, miltä sama joulukuusi näyttää värisokean ja kaikki värit näkevän silmin.

– Me olimme molemmat, että whaaat! Ja silti sä haluat aina koristaa joulukuusen!

Tuori on iltaihimisiä, Lehtola aamusellaisia. Pariskunnan rytmi on erilainen. Siitä huolimatta arki on Tuorin mukaan helppoa.

– Me ei olla koskaan tapeltu kotitöistä. Jyrki pesee perheen pyykit, mä en vie koskaan roskia.

Mitä Tuori sitten tekee?

– Sisustan. Vaihdan tuolin paikkaa.

Tuoria naurattaa.

– Voi nolous. Mun pitää keksiä joku kotityö. Keksin sen myöhemmin.

Anna Tuori signeeraa maalauksensa. Sen jälkeen ne ovat valmiita lähtemään maailmalle. Kuva: Nella Nuora / Yle

Ihminen yhtä aikaa sisältä ja ulkoa

Tuori on työstänyt kaksi vuotta teoksia, jotka tullaan pian hakemaan Galleria Anhavan näyttelyyn. Se avautuu syyskuun alussa. Näyttelyn nimi on Ikkuna.

Osa suurikokoisista maalauksista nojaa helsinkiläisen työhuoneen seinään, pienempiä lojuu huolettomasti lattialla. Värituubeja on siellä täällä, hyllyssä muutama pari kenkiä.

– Minua kiehtoo, miten me koemme ulkomaailman, miten meidän sisäinen maailmamme vaikuttaa kokemukseen ja kuinka asiat virtaavat kahteen suuntaan: sisäinen vaikuttaa ulkoiseen ja ulkoinen sisäiseen, Tuori luonnehtii uusia teoksiaan.

Galleriaan tulee esille muun muassa maalauksia psykiatrisista sairaaloista, jotka näyttävät satulinnoilta. Jo tieto siitä, että kyseessä on sairaala, vaikuttaa tapaamme katsoa teosta, Tuori pohtii.

– Maalauksissa on myös ihmishahmoja, joiden ääriviivat hajoavat, samaan aikaan piirtävät ja hajottavat ihmistä. Olen koettanut kuvata ihmistä yhtä aikaa sisä- ja ulkopuolelta.

Anna Tuori: Ikkuna-näyttely helsinkiläisessä Galleria Anhavassa 3.–27.9.