1. yle.fi
  2. Uutiset

Elisa Rasmusson on käynyt tänä vuonna hautajaisissa jo kymmenen kertaa – "Saatoin ihmisiä kuoleman porteille, nyt saatan hautaan"

Arkunkantajille on paljon tarvetta, vaikka tuhkaukset ovat yleistyneet. Oulussa kantajista oli iso apu myös koronakeväänä.

vapaaehtoistyö
Oululainen Elisa Rasmusson valmistautuu arkunkantoon
Elisa Rasmusson tekee tällä hetkellä lähihoitajan työtä kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien parissa. Vapaa-ajallaan hän toimii vapaaehtoisena arkunkantajana.Paulus Markkula / Yle

En pysty tähän.

Se oli ensimmäinen ajatus, joka tuli Elisa Rasmussonin, 54, mieleen, kun hän seisoi ruumisarkun vieressä ja alkoi nostaa sitä ylös. Se painoi yllättävän paljon, enemmän kuin hän oli ajatellut.

Nainen joutui puhaltelemaan hetken ja koetti nostaa arkkua kaksin käsin. Se onneksi kävi päinsä, koska kyse oli harjoituksesta, ei oikeista hautajaisista. Ihmisruumiin sijaan arkun sisällä oli painona yli 80 kiloa kirjoja.

Vieressä seisovat, kokeneemmat arkunkantajat jaksoivat kannustaa. Siitä tuli Rasmussonille hyvä ja turvallinen olo.

Kun kanto lopulta onnistui, hän tiesi, että tätä hän tulee jatkossa tekemään.

Tästä hetkestä on kulunut reilu vuosi.

Nyt Rasmusson on kantanut hautaan jo kaksitoista itselleen tuntematonta vainajaa.

Vieras, outo kuolema

Elisa Rasmussonin kaltaisille, hautajaisseurueiden ulkopuolisille arkunkantajille on kasvava tarve.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon mukaan syynä on muun muassa se, että ihmiset elävät yhä pidempään ja kuolleen läheisetkin voivat olla jo liian iäkkäitä arkunkantoon. Myös suvut ovat pienentyneet ja ihmiset asuvat etäämmällä toisistaan, mikä kutistaa hautajaisseurueiden kokoa.

Tuhkahautaukset ovat samaan aikaan yleistyneet Suomessa ja erityisesti etelässä, mutta esimerkiksi Oulun hiippakunnan alueella suurin osa hautauksista on kuitenkin yhä arkkuhautauksia.

Oulujoen seurakunnan kappalainen Satu Kreivi-Palosaari arvioi, että kantajien lisääntyvä tarve voi joiltakin osin selittyä myös hautajaiskulttuurin ohenemisella. Kuolleen lähellä oleminen, arkkuun koskeminen ja sen kantaminen saattavat tuntua ihmisistä vaikealta tai vieraalta.

Joskus, vaikkakin harvoin, vainajan omaiset ovat pyytäneet Oulun seurakunnista arkunkantajia apuun, vaikka niitä olisi ollut omassakin hautajaisseurueessa.

– Niissä tilanteissa olemme aina rohkaisseet omaisia kantamaan arkun itse. Se on tärkeää surutyötä, ja on voimakas kokemus olla siinä mukana, kappalainen sanoo.

Oulun Intiön kappelissa harjoitusarkussa on virsikirjoja
Arkku voi tuntua yllättävän painavalta. Vapaaehtoiset kantajat harjoittelevat sen kuljettamista asettamalla arkun sisään esimerkiksi kirjoja tai kiviä. Tavallisesti vainajaa kantaa kuusi ihmistä, joskus kahdeksan.Paulus Markkula / Yle

Kantajapulassa eri puolilla Suomea ovat auttaneet esimerkiksi urheiluseurat, Lionsit ja mieskuorot tai maksua vastaan hautaustoimistot.

Oulussa ongelmaan löydettiin ratkaisu, joka on koko Suomen mittakaavassa poikkeuksellinen. Seurakuntayhtymä perusti kuusi vuotta sitten oman vapaaehtoisten arkunkantajien ryhmän, eli kasasi joukon tavallisia oululaisia ihmisiä, jotka olivat valmiita auttamaan ja kantamaan muiden ihmisten läheisiä hautaan.

Kysyntää on riittänyt. Alussa ryhmän kantaja tai kantajia kutsuttiin apuun noin 70 kertaa vuodessa, mutta nyt tuo määrä on jo tuplaantunut.

Arkunkantajia on tällä hetkellä rivissä vajaat kolmekymmentä.

Vain kolme heistä on naisia.

Arkunkanto harjoitukset
Oulun seurakuntayhtymän kantajat eivät saa työstään korvausta vaan tekevät sitä puhtaasti auttaakseen. Tässä kuvassa harjoitellaan arkun kantamista. Mukana ovat kantajat Lyly Rajala (vas.), Elisa Rasmusson, Pekka Hakaheimo, Esa Hofslagare, Oulun seurakuntayhtymän suntio Katja Holmi sekä Antti Alaviitala.Kirsi Karppinen / Yle

Aika elää ja aika lähteä

Elisa Rasmussonille kuolema ei ole koskaan tuntunut vieraalta tai pelottavalta asialta.

Vuosien saatossa siitä on tullut melkein luonnollinen osa arkea, kun hän on lähihoitajan työssään kohdannut toistuvasti esimerkiksi kuolevia vanhuksia. Ennen arkukantajaksi ryhtymistä Rasmusson teki vapaaehtoistyötä saattohoidossa.

– Istuin kuolevien sängyn vieressä ja saatoin ihmisiä kuoleman porteille. Annoin heille lohtua, ja sain siitä itsekin hyvän mielen. Arkun kantaminen oli tähän jotenkin selkeä jatkumo. Nyt saatan ihmisiä hautaan.

Oulun arkunkantajien ryhmään Rasmusson meni kesällä 2019 nähtyään toiminnasta ilmoituksen paikallisessa seurakuntalehdessä.

Viime vuonna hän oli kantajana kaksi kertaa, tänä vuonna jopa kymmenen.

Oululainen Elisa Rasmusson laittaa meikkiä
Hautajaisiin valmistautumisesta on tullut Rasmussonille hiljalleen tavallista. Yleensä hän meikkaa hieman ja pukeutuu samoihin tummiin vaatteisiin. Hametta hän ei voi käyttää vaikka haluaisikin, koska se ei ole arkkua kantaessa käytännöllinen vaate.Paulus Markkula / Yle
Elisa Rasmusson Oulun hautausmaalla
Hautausmaalle Elisa Rasmusson saapuu aina vähintään tuntia ennen siunaustilaisuuden alkua ja käy kävelyllä. Hän ei halua kiirehtiä. "Rauhoitan itseni hetkeen."Paulus Markkula / Yle

Keväällä koronan takia asetetut, hautajaisiakin koskeneet kokoontumisrajoitukset aiheuttivat sen, että vapaaehtoisia arkunkantajia tarvittiin selvästi tavallista enemmän.

– Vapaaehtoiset arkunkantajat kertakaikkiaan pelastivat tilanteita. Mielestäni se lisää myötätuntoa Oulussa, kun meillä on olemassa tällainen palvelu ihmisille heidän vaikeimpiin hetkiinsä, kappalainen Satu Kreivi-Palosaari kiittelee.

Satu Kreivi-Palosaari ja Elisa Rasmusson kertovat videolla, miten korona lisäksi arkunkantajien töitä.

Rasmussonin mukaan vainajien saattaminen hautaan on hänelle ja muille kantajille kunnia-asia, josta ei helposti kieltäydytä.

Joskus hautajaisiin osallistuminen käy kuitenkin myös sydämen päälle.

Vaikeaa on esimerkiksi silloin, kun hän istuu siunaustilaisuudessa vapaaehtoisille arkunkantajille tarkoitetulla paikalla takarivissä ja näkee lastaan lohduttomasti itkevän äidin tai pitkäaikaisen puolisonsa menettäneen lesken.

Omia kyyneleitä ei silloin voi estää, mutta tunteille ei myöskään saa antaa liikaa valtaa. Sen hän pitää mielessä, kun tulee aika nousta ylös, kävellä arkulle ja viedä jonkun rakas ihminen hautaan.

– Silloin ulkoistan itseni tilanteesta. Ajattelen, että nyt alkaa se työ, jota olen tullut tänne tekemään.

Kun arkku on laskettu maan uumeniin, vapaaehtoisten kantajien on aika mennä. Hautajaisseurueesta etäämmälle päästyään arkunkantajat halaavat toisiaan tiukasti ja menevät sitten kukin omille teilleen.

Automatkalla kotiin Rasmusson laittaa yleensä soimaan musiikkia ja hengittelee. Olo tasaantuu.

Päällimmäiseksi tunteeksi jää kerta toisensa jälkeen entistä suurempi arvostus elämää kohtaan.

– Meidän jokaisen on aika olla täällä. Ja sitten lähteä.

Juttua varten on haastateltu myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Jumalanpalvelus ja yhteiskunta -osaston asiantuntijaa Terhi Paanasta sekä Oulun seurakuntayhtymän hautaustoimen päällikköä Tuomo Vuontisjärveä.

Mitä ajatuksia kuolema ja hautajaiset herättävät sinussa? Oletko itse kantanut arkkua? Keskustele aiheesta 31.8. klo 23.00 asti.

Lue seuraavaksi