Mona Mannevuon kolumni: Asuuko meissä kaikissa epäluuloinen mikromanageri? 

Helsingin pormestari Jan Vapaavuoren johtamistyyli herätti keskustelua. Joidenkin keskustelijoiden mielestä laiskaa virkakuntaa tuleekin potkia persuksille, kirjoittaa Mona Mannevuo.

työelämä
Mona Mannevuo
Laura Railamaa / Yle

Helsingin pormestari Jan Vapaavuoren johtamistyyli herätti kesäkuun lopulla kiivasta keskustelua. Helsingin Sanomien jutussa virkakunta kertoi (siirryt toiseen palveluun)tämän olevan voimakas persoona, jolla on taipumusta ylitarkkuuteen eli mikromanagerointiin sekä pelolla johtamiseen.

Toisaalta Vapaavuorta kehuttiin. Hänen sanottiin olevan tehokas, älykäs ja kunnianhimoinen. Vapaavuori itse kertoi tekevänsä työtä intohimoisesti. Hänen mukaansa työlle omistautuminen purkautuu toisinaan tavoilla, joista ei voi olla ylpeä.

Vapaavuori koki nimettömistä lähteistä esitetyn väitteen ”mikromanageerauksesta” epäreiluksi. Ilman konkreettisia esimerkkejä hän ei voinut puolustautua.

Hän myös korosti tavoitteensa olevan vilpitön eli ketterä hallinto.

Johtajuuskohun ympärillä velloneen keskustelun perusteella yllättävän moni innostui siitä ajatuksesta, että Vapaavuori laittaisi verorahoilla lorvivan virkakunnan kuriin.

Keskustelupalstoilla kirjoitettiin kiivaasti, kuinka valtion organisaatioita on syytäkin ketteröittää leikkaamalla vuosikymmenien kuluessa kertyneet läskit.

Vain persuksille potkimalla syntyy timmi ja tehokas hallinto.

Keskusteluissa moni vaikutti tietävän mitä virkamiehet tekevät työkseen (eivät mitään).

Verorahoilla loisiva virkamies on sitkeästi elävä myyttinen hahmo. Suojatyöläinen, jolle palkka tupsahtaa tilille muiden raataessa. Olemme julkisesta keskustelusta oppineet, että työ valtionhallinnossa on hidasta, jäykkää ja epädynaamista.

Keskusteluissa moni vaikutti tietävän mitä virkamiehet tekevät työkseen (eivät mitään). Monella oli myös ehdotuksia siitä, kuinka heidän työtään voisi tehostaa (lisäämällä valvontaa ja erottamalla suurimman osan).

Ehkä mielikuvaa pitäisi päivittää, sillä vuosikymmenien saatossa valtion henkilöstöä on karsittu ja toimintaa tehostettu ahkerasti.
Noin 40 prosenttia pahamaineisista byrokraateista (siirryt toiseen palveluun) toimii turvallisuusalalla, kuten poliisissa tai puolustusvoimissa.

Turvallisuusalalle työntekijöitä toivotaan usein lisää.

Meissä kaikissa asuu pieni mikromanageri, kun me vahdimme sitä, millaista työtä verorahoilla tehdään. Tai kun me spekuloimme, miten naapurihuoneessa työskennellään.

Johtajuusteorioissa esiintyvä mikromanageri on ilkeä ja epäluuloinen. Hän epäilee, että kaikki laiskottelevat, koska asiat eivät etene hänen mielensä mukaan.

Mikromanageri on usein itselleen liikaa töitä haalinut kontrollifriikki. Hän kyttää alaisiaan, mutta omat työt jäävät tekemättä, koska kaikki aika menee muiden moittimiseen.

Omasta mielestään mikromanageri ei koskaan ole liian hidas tai laiska.

Innostus virkakuntaa kurittavasta pormestarista kertoo jotakin oleellista suomalaisten viehtymyksestä kyttäämiseen, kuriin ja järjestykseen.

Se kertoo myös yleisellä tasolla liian sekavista organisaatiokulttuureista. Niissä projektimaisia töitä on liikaa, mutta kukaan ei tiedä kenen niitä oikeastaan pitäisi tehdä.

Vähemmästäkin toivoo, että joku johtaisi joukkoja.

Unelma kurista ja järjestyksestä on silti ristiriitainen. Parhaiksi valitut työpaikat ovat usein niitä, joissa panostetaan (siirryt toiseen palveluun) työntekijöiden hyvinvointiin ja itseohjautuvuuteen.

Ahkera työntekijä ei tarvitse valvontaa.

Nipottavan ohjeistuksen taas on tutkimuksissa todettu vähentävän alaisten oma-aloitteisuutta. Pahimmassa tapauksessa luovuus kärsii, sillä työntekijät toimivat sanktioiden pelossa.

Ihmiset usein toivovat vain niitä toisia laiskureita johdettavan kepittämällä, ei itseä. Ahkera työntekijä ei tarvitse valvontaa.

Toisaalta keskusteluissa huomautettiin, että vanhanaikaiset kurinpidolliset johtajuustavat eivät sovi uudenaikaiseen työelämään. Ajatus käy järkeen, mutta siihen sisältyy myyttinen näkemys menneestä.

On totta, että sotienjälkeiset työnjohto-opit ammensivat armeijakokemuksista. Kuria, järjestystä, siisteyttä ja terveellisiä elämäntapoja arvostettiin yli kaiken.

Niin ei kuitenkaan ajateltu, että räyhääminen tai päälle katsominen olisi hyvää johtajuutta.

Työläisen ajateltiin olevan kuin lapsi, jossa piilee paljon luovaa energiaa.

Sen sijaan opeissa suositeltiin kohtaamaan työntekijä ihmisenä kaikkine vajavaisuuksineen.

Sotakorvausajan työnjohto-opeissa työläisen ajateltiin olevan kuin lapsi, jossa piilee paljon luovaa energiaa.

Jatkuva moittiminen, ivaaminen ja rajoittaminen syövät elinvoimaa. Työhuonekunnan mielialoihin muodostuu matalapainetta, työteho laskee ja riidat lisääntyvät.

Jopa laiskuuden ja yleisen velttouden ajateltiin kertovan siitä, että työpaikoilla ei ole positiivinen ja kannustava ilmapiiri. Vain kiitoksella ja tunnustuksella voi kasvattaa oma-aloitteisia, rohkeita ja itsenäisiä työläisiä.

Se on sitten toinen kysymys, kuinka näitä ihmisläheisiä oppeja toteutettiin ja toteutetaan työpaikoilla.

Mona Mannevuo

Kirjoittaja (siirryt toiseen palveluun) työskentelee tutkijana Turun yliopistossa. Häneltä ilmestyy syksyllä teos tehokkuusajattelun ja suomalaisten työnjohto-oppien historiasta. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.

Kirjallisuutta:

Mielonen, Erkki (1948). Luonneoppi (kirjeopetusta varten). Helsinki: Teknillinen Kirjeoppilaitos Tietomies.

Rautavaara, Antero (1951). Työnjohto-oppi (kirjeopetusta varten). Helsinki: Tietomies.

Aiheesta voi keskustella 4.9. klo 23:00 saakka.