1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Aivot ja hermojärjestelmä

Katri Saarikiven kolumni: Miltä tuntuu, kun et tiedä?

Kyky ällistyä auttaa päivittämään ajattelumalleja, kirjoittaa aivotutkija Katri Saarikivi.

Kuva: Juha Kivioja / Yle

Kadulla pieni lapsi kuunteli postinjakajaa herkeämättömällä tarkkaavaisuudella, mutta samalla hieman ujostellen. Tämä esitteli ystävällisesti modernia appelsiininoranssia sähkökärryään, ja vastasi lapsen kysymyksiin jakelun yksityiskohdista. Minne posti menee ja mistä se tulee? Missä on pääposti? Aikuisille arkinen ilmiö olikin pienestä ällistyttävä, tuttu riviammattilainen sankari.

Lapset tuntuvat toisinaan elävän jatkuvan ällistyksen tilassa. Monet asiat kaappaavat tarkkaavuuden ja herättävät ihmetystä. Uutta ja huomionarvoista riittää, sillä lapsille ei ole vielä ehtinyt muodostua maailman toiminnasta niin paljoa malleja. Tämä yhdistettynä impulssikontrollin puutteeseen tekee joskus esimerkiksi aikataulujen noudattamisesta perheissä vaikeaa: lapsen huomio kiinnittyy pukeutuessa kivaan paidannappiin, jota pitää hetki sormenpäillä nyplätä, tai päiväkotireitillä tienpenkan ruohotupsuun, jota pitää tietenkin sännätä repimään.

Ällistymisen on havaittu hälventävän minän ja muiden rajoja mielessä, mikä saattaa auttaa yhteistyön tekemistä toisten kanssa.

Ällistyksen ja uteliaisuuden tunteet ovat ihmiselle elintärkeitä, sillä ne auttavat oppimaan uutta. Myönteinen ällistys vähentää tuoreen tutkimuksen (siirryt toiseen palveluun) mukaan mielensisäisten mallien käsittelyyn liittyvän aivoalueen aktiivisuutta. Toisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että ällistyksen tunne lisää (siirryt toiseen palveluun) normeista poikkeavan käyttäytymisen sietokykyä, ja että ällistys piirteenä on yhteydessä (siirryt toiseen palveluun) avoimuuteen. Voi siis olla, että ällistyminen ja ihmetys tekevät hetkellisesti mieleen juurtuneista kaavoista joustavampia, jolloin niiden päivittäminen uuden tiedon perustella onnistuu. Ällistymisen on myös havaittu (siirryt toiseen palveluun) hälventävän minän ja muiden rajoja mielessä, mikä saattaa auttaa yhteistyön tekemistä toisten kanssa.

Uteliaassa mielentilassa puolestaan aivojen muistiin ja motivaatioon liittyvät rakenteet sekä niiden väliset yhteydet aktivoituvat (siirryt toiseen palveluun) tavallista enemmän, ja uuden tiedon mieleenpainuminen on erityisen tehokasta (siirryt toiseen palveluun). Onkin ehdotettu (siirryt toiseen palveluun), että uteliaisuus johtaa uuden tiedon omaksumiseen, mutta että ällistyminen olisi erityisen tärkeää mielensisäisten mallien päivittämiselle, tai tieteellisen tiedon oppimiselle.

Nykyajassa uutta tietoa ja oppimisen mahdollisuuksia on tarjolla valtavasti, mutta samaan aikaan ällistyksen eteen on syntynyt esteitä. Netissä sosiaalisen median väkevöittämä ryhmäajattelu voi kaventaa ihmisen sietokykyä oman ryhmän suosimaa käsitystä vastaan olevalle uudelle tiedolle. Vahvistusharha (siirryt toiseen palveluun) suorastaan sokeuttaa meidät sille. Valtava tiedon määrä itsessään voi myös lisätä stressiä. Tämä kasvattaa kontrollin kokemuksen ja ennalta tietämisen tarvetta, sillä ne lievittävät epävarmuutta. Hankalat elämäntilanteet ja huolet vievät oman veronsa, eikä kaikilla tästäkään syystä ole kerta kaikkiaan mahdollisuutta pysähtyä ällistelemään asioita.

Mitä harvemmalla on mahdollisuus ällistyä, sitä enemmän todellisuus jakautuu.

Ällistyksen kadon hinta voi kuitenkin olla suuri. Kun ei ole aikaa tai mahdollisuutta nähdä uutta, kun uusi tieto ahdistaa liikaa, tai kun mielen otetta vanhoista malleista ei saada höllentymään, syntyy vaillinaisia maailmankuvia. Mitä harvemmalla on mahdollisuus ällistyä, sitä enemmän todellisuus jakautuu.

Tämä voi osaltaan selittää, miksi ihmiset tuntuvat näkevät nykytodellisuuden usein täysin päinvastoin. Esimerkiksi, viime aikoina netissä on kiertänyt videoita ulkomaisista ja kotimaisista mielenosoituksista ja mellakoista. Liikkeellä on myös yleensä kaksi täysin vastakkaista kertomusta siitä, mistä videot kertovat. Yhdet näkevät rauhanomaisia mielenilmauksia, toiset vaarallista anarkiaa.

Jos näkemystä todellisuudesta ei yhteiskunnassa jaeta, on mahdotonta toimia yhdessä.

Tarvitaan siis ällistyksenpuolustusta.

Miten se onnistuisi?

Ällistymiskykyä voi harjoitella esimerkiksi vuorovaikutuksessa. Entä jos seuraavalla kerralla lähtisikin uteliaalla otteella keskustelemaan somessa sen tyypin kanssa, jolla tietää ennalta jo olevan typerä mielipide? Jos huvikseen välillä pöyristymisen sijaan vain ihmettelisi. Voi olla, että mielipide ja perustelut ovatkin kauttaaltaan älyttömiä. Uteliaisuuden ei tietenkään pidä antaa estää kriittisyyttä. On kuitenkin mahdollista, että kohtaa sellaista uutta tietoa, josta muuten jäisi paitsi, ja jolla pystyy tarkentamaan omaa kuvaansa maailmasta.

Toinen keino voisi olla se, että ällistymiskykyä arvostettaisiin ylipäätään kanssaihmisissä enemmän. Harva esimerkiksi haikailee maansa johtoon ällikällä lyötyä pääministeriä, sillä johtajilta kaivataan varmuutta ja vakautta. Nopeasti muuttuvassa maailmassa vakauden edellytys on kuitenkin kyky päivittää ajattelumalleja. Mitä jos seuraavassa puoluejohtajapaneelissa kysyttäisiinkin, milloin viimeksi yllätyit uudesta tiedosta ja muutit sen perusteella ajatuksiasi?

Voi olla hyvä esittää sama kysymys myös itselleen.

Ovatko ajatukset ja mielipiteet juuttuneet kulkemaan samoja raiteita? Voisiko elämään tehdä enemmän tilaa ällistymiselle? Voi olla huojentavaakin vaihtelun vuoksi välillä luopua ainaisesta tietämisestä, ja tuntea itsensä pieneksi kaiken sen edessä, mikä on itseä isompaa, ja mitä ei vielä ymmärrä.

Katri Saarikivi

Kirjoittaja tutkii oppimisen, empatian ja vuorovaikutuksen aivoperustaa. Hän haluaa ymmärtää paremmin, ei olla oikeassa.

Aiheesta voi keskustella 14.10. klo 23.00 saakka.